Ile Kallion elämänkertakirja

Minerva Kustannuksen ja toimittaja Santtu Luodon kirjoittama Ile Kallio -kirja ilmestyi jokin aika sitten. Tilasin sen pääsiäisen aikoihin netistä, kun huomasin teoksen hinnan olevan yllättävän huokea. Samassa paketissa tuli Ace Frehleyn Ei kaduttavaa. Siitä kirjoitinkin taannoin tänne.

Ile Kallio -kirja ei tarjoa juuri mitään uutta miehen historian tunteville. Samoja asioita kerrataan ainakin Honey Aaltosen kirjoittamassa Hurriganes-kirjassa. Hurriganesista Kallio pääasiassa tunnetaan, vaikka hän onkin jäänyt pahasti yhtyeen arvostetumman kepittäjän Albert Järvisen varjoon.

Eräs tuttu kommentoi juuri Facebookissa, että häntä harmittaa kun "Järvisestä on tehty Ganesin Sean Connery". Osuvasti sanottu -  viittaa James Bond-elokuviin, joissa ensimmäistä Bond-näyttelijää Conneryä pidetään "sinä oikeana Bondina".

Kallio (s. 1955) oli Hurriganesin ensimmäinen kitaristi 70-luvun alussa. Pian hän erosi bändistä ja tilalle tuli Järvinen. Takaisin bändiin nuorukainen otettiin vuonna 1975, jolloin Ganes oli suosionsa huipulla.

Kallio levytti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Hurriganesin kanssa albumit Crazy Days, Hot Wheels, Tsugu Way ja Hanger. Menestyksen huumassa julkaistiin myös 16 Golden Greats -kokoelma. 1979 oli jälleen aika vaihtaa kitaristia. Kallion tilalle tuli, ei niin yllättäen, taas Järvinen.

Hurriganes 70-luvun puolivälin tienoilla. Remu Aaltonen, Ile Kallio ja Cisse Häkkinen.

Kallio pitää mahdollisen katkeruutensa Järvis-arvostusta kohtaan hyvin salassa. Pariin otteeseen hän kuitenkin sivuaa kuinka paljon harmittaa kun Hurriganesin yhteydessä yleensä muistetaan vain Järvinen. Myös Soundi-lehti saa mieheltä pyyhkeitä, koska se kirjoitti 70-luvulla Ganes-vastaisia juttuja toisin kuin muut lehdet. Suosikki ja silloinen päätoimittajansa Jyrki Hämäläinen puolestaan hehkuttivat bändiä jopa liikaakin.

Harvemmin muistetaan, että Kallio soitti Ganesissa kolmannenkin kerran vuosina 1983-84 kahden albumin verran. Bändi päätti lopettaa toimintansa suosion hiipuessa. Remu Aaltonen on silti luotsannut sekalaisilla kokoonpanoilla Ganesia näihin päiviin asti, vaikka sillä ei ole enää juurikaan yhteistä orkesterin kulta-aikojen kanssa.

Remu onkin hyvin keskeinen hahmo Kallion kirjassa. Suoraan mies ei entistä bändikaveriaan moiti, vaikka tekstistä käy hyvin ilmi, että syytä olisi monesti ollut. Jonkinlainen viha-rakkaus-suhde hänellä tuohon kaljuun konkkanokkaan yhä on. Täytyy muistaa, että ilman Remua Kallion elämä olisi varmasti ollut aivan toisenlainen, eikä häntä välttämättä tunnettaisi muusikkona yhtä hyvin.

Ile Kallion myöhemmät vaiheet eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia kuin nuoruus ja vuodet Hurriganesissa. 80-luvun taite Pera & The Dogs -yhtyeessä on mielenkiintoista luettavaa, koska orkesteri jäi turhan tuntemattomaksi kyvyistään huolimatta.

Viime vuosikymmenet Kallio on tehnyt iskelmäpitoista musiikkia yhdessä siippansa Kaija Kärkisen kanssa.

Kirjassa Santtu Luoto kirjoittaa Ile Kallion suulla eli päähenkilö ikäänkuin kertoo itse vaiheensa. Ratkaisu on ihan pätevä, vaikka kokenut toimittaja olisi voinut jaaritella erilaillakin. Kirja näyttää isolta ja paksulta, mutta loppupeleissä sen lukee läpi melkein kertaheitolla.

Poiketen vaikka Ace Frehleyn kaltaisten maailmanluokan tähtien muistelmateoksista, saisi suomalaiskollegojen kirjoissa olla enemmän seksiä ja päihdesekoiluja. Kalliokin näyttää eläneen kovin konservatiivisesti, vaikka torttua, etikkaa ja perunajauhoa on varmasti ollut tarjolla enemmän kuin tavallinen pulliainen osaa edes kuvitella.