Black Devils Teatrossa

Viime lauantaina 29. maaliskuuta Turun Logomon Teatro-salissa esiintyi Black Devils feat. Ile Kallio & Janne Louhivuori.

Hurriganesin perintöä jatkava Black Devils on viime vuosina saanut värvättyä avukseen entiset Hurriganes-kitaristit Kallion ja Louhivuoren. Bändi on varmasti omillaankin oikein pätevä, mutta tällä kokoonpanolla suorastaan superhyvä. 

Voi vaan kuvitella kuinka monta potentiaalista konserttivierasta putoaa tuolilta kuulleessaan bändin jykevää soittoa - etenkin kun on tottunut Hurriganes-pomo Remu Aaltosen viime vuosikymmenten huojuviin Ganes-viritelmiin. 

Black Devilsin laulava rumpali JP Kakkola on täydellinen Remu-roolissaan. Kaveri on opetellut maneerit hienosti; välihuudot kuulostavat aivan esikuvaltaan ja kannujen kolistelukin on kuin 70-luvun Remulla. Jopa lauluääni on ihan Remua. Kalsaripaitakin näyttää kovin tutulta. 

Teatron sali täyttyi entisistä nuorista, joista ainakin 85 prosenttia oli miehiä. Muutamien matkassa oli nainen, osa varsin tyylikkäitä ladyjä. Minä ja muutama tuttuni 70-luvun alun lapsina olimme nuorimmasta päästä. 

Puolitoistatuntinen konsertti oli hyvin organisoitu. Ensin Black Devils-kolmikko latasi Janne Louhivuoren kanssa puolisen tuntia, jonka jälkeen lavalle kutsuttiin Ile Kallio. Puolituntinen Kallion kanssa ja lopuksi Louhivuori saapasteli uudelleen lavalle. Herrat esiintyivät loppuajan yhdessä.

Hieman yllättäen pidin Louhivuoren osuudesta enemmän kuin Kallion, vaikka olenkin vuosikymmenet digannut Kalliosta sekä kitaristina että hahmona. Louhivuori on jäänyt vaisummaksi kaveriksi, mutta nyt hän otti paikkansa parrasvaloissa mahtavasti. Tiukkaa kitarointia ja letkeää lavaliikehdintää.  

Monista Hurriganes-tribuuttibändeistä poiketen Black Devilsin ohjelmisto on monipuolisempi kuin arvelisi. Tyypillisten Tallahassee Lassien, Do You Wanna Dancen ja Keep On Knockingin jäädessä vähemmistöön, esitti yhtye biisejä kuten Helge's Dream, Moon Is Rising, Elephant's Boogie, Tripper's Story, Good Morning Litte Schoolgirl, Shorai Shorai ja Honey I'm Leaving. 

Encorena kuultujen Get Onin ja Roadrunnerin tunsivat varmasti nekin, jotka eivät Hurriganesista  muuten juuri mitään tiedä. Teatron yleisöstä loputkin mylvivät viimeistään tässä vaiheessa. 

Tulevana kesänä näen orkesterin ainakin kahdesti, mikäli suunnitelmat kesämenojen suhteen pitävät kutinsa. Suosittelen samaa muillekin rock'n'rollin ystäville - se ei tästä meinaan paljon parane! 

Hurriganes – Albumit 1973-1988

Uusi Hurriganes-kirja ilmestyi marraskuun alussa. Vesa Kontiasen kirjoittama, 560-sivuinen ja tiiliskiven kokoinen Hurriganes - Albumit 1973-1988 ei nimestään huolimatta kerro pelkästään suosikkiyhtyeen levytyksistä, vaan kattaa bändin koko tarinan.  

Olin hieman epäileväinen kirjan suhteen. Luulisi, että noin legendaarisesta orkesterista on jo kirjoitettu kaikki mahdollinen. Kontiainen on kumminkin kaivanut esiin uuttakin tietoa ja saanut tekstinsä sellaiseen muotoon, ettei ainakaan minulle tullut lukiessa turhaantunutta oloa.  

Kontiainen oli mukana jo 2002 ilmestyneessä Hurriganes-kirjassa. Honey Aaltosen ja Kjell Starkin kanssa tehty teos oli sen verran kattava, etten olettanut uudelle Ganes-kirjalle olevan tarvetta. Väärässä olin. 

Hurriganes - Albumit 1973-1988 sisältää triviatietoja orkesterin levytyksistä ja paljon uusia, vuonna 2020 tehtyjä haastatteluja. Äänessä on esimerkiksi sellaisia miehiä kuin Ile Kallio, Janne Louhivuori, Richard Stanley, Kassu Halonen, Måns Groundstroem ja Dan Tigersted. 

Huokaisin helpotuksesta huomatessani, ettei Remua ei ole kirjassa päästetty liikaa valloilleen. Hänen jaarituksiaan en olisi jaksanut lukea yhtään enempää. Miehellä kun on tapana puhua vielä enemmän muunneltua totuutta kuin ministeri Pekka Haavistolla. 

Manan majoille kolmisenkymmentä vuotta sitten menneet Hurriganesin legendaarisimman kokoonpanon jäsenet Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen ovat pääosassa Remu Aaltosen kanssa etenkin Roadrunner-levyä käsittelevässä osiossa. 

Levyn kappaleet on analysoitu tarkemmin kuin yhtyeen muiden levytysten. Syynä tietysti albumin asema, pidetäänhän Roadrunneria yleisesti Suomen parhaana rokkilevynä. 

Vuosikymmeniä on kerrottu, että Hurriganesin tunnetuin kappale Get On olisi keksitty pikaisesti tukholmalaisessa Marcus Music Studiossa Roadrunneria levytettäessä. Albumin pituudesta uupui yksi biisi ja sellainen piti nopeasti saada. 

Remu on hokenut samaa legendaa ainakin viimeiset neljäkymmentä vuotta, niin kauan kuin olen Ganes-diggari ollut. Kirjassa asia kuitataan hölynpölyksi. Jostain olen aikaisemminkin lukenut, että Ganes soitti Get Onia jo kesällä 1974, ennen Roadrunnerin levytyssessiosta. 

Hurriganes-albumien lisäksi Kontiaisen käsittelyssä ovat bändin jäsenten soololevyt. Remun, Cisse Häkkisen, Ile Kallion, Albert Järvisen ja Janne Louhivuoren levyjä ilmestyi niitäkin kattava pino vuosina 1973-1988. 

Kirja oli erittäin positiivinen yllätys näinkin paatuneelle Hurriganes-diggarille- ja tietäjälle. 

Ile Kallion elämänkertakirja

Minerva Kustannuksen ja toimittaja Santtu Luodon kirjoittama Ile Kallio -kirja ilmestyi jokin aika sitten. Tilasin sen pääsiäisen aikoihin netistä, kun huomasin teoksen hinnan olevan yllättävän huokea. Samassa paketissa tuli Ace Frehleyn Ei kaduttavaa. Siitä kirjoitinkin taannoin tänne.

Ile Kallio -kirja ei tarjoa juuri mitään uutta miehen historian tunteville. Samoja asioita kerrataan ainakin Honey Aaltosen kirjoittamassa Hurriganes-kirjassa. Hurriganesista Kallio pääasiassa tunnetaan, vaikka hän onkin jäänyt pahasti yhtyeen arvostetumman kepittäjän Albert Järvisen varjoon.

Eräs tuttu kommentoi juuri Facebookissa, että häntä harmittaa kun "Järvisestä on tehty Ganesin Sean Connery". Osuvasti sanottu -  viittaa James Bond-elokuviin, joissa ensimmäistä Bond-näyttelijää Conneryä pidetään "sinä oikeana Bondina".

Kallio (s. 1955) oli Hurriganesin ensimmäinen kitaristi 70-luvun alussa. Pian hän erosi bändistä ja tilalle tuli Järvinen. Takaisin bändiin nuorukainen otettiin vuonna 1975, jolloin Ganes oli suosionsa huipulla.

Kallio levytti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Hurriganesin kanssa albumit Crazy Days, Hot Wheels, Tsugu Way ja Hanger. Menestyksen huumassa julkaistiin myös 16 Golden Greats -kokoelma. 1979 oli jälleen aika vaihtaa kitaristia. Kallion tilalle tuli, ei niin yllättäen, taas Järvinen.

Hurriganes 70-luvun puolivälin tienoilla. Remu Aaltonen, Ile Kallio ja Cisse Häkkinen.

Kallio pitää mahdollisen katkeruutensa Järvis-arvostusta kohtaan hyvin salassa. Pariin otteeseen hän kuitenkin sivuaa kuinka paljon harmittaa kun Hurriganesin yhteydessä yleensä muistetaan vain Järvinen. Myös Soundi-lehti saa mieheltä pyyhkeitä, koska se kirjoitti 70-luvulla Ganes-vastaisia juttuja toisin kuin muut lehdet. Suosikki ja silloinen päätoimittajansa Jyrki Hämäläinen puolestaan hehkuttivat bändiä jopa liikaakin.

Harvemmin muistetaan, että Kallio soitti Ganesissa kolmannenkin kerran vuosina 1983-84 kahden albumin verran. Bändi päätti lopettaa toimintansa suosion hiipuessa. Remu Aaltonen on silti luotsannut sekalaisilla kokoonpanoilla Ganesia näihin päiviin asti, vaikka sillä ei ole enää juurikaan yhteistä orkesterin kulta-aikojen kanssa.

Remu onkin hyvin keskeinen hahmo Kallion kirjassa. Suoraan mies ei entistä bändikaveriaan moiti, vaikka tekstistä käy hyvin ilmi, että syytä olisi monesti ollut. Jonkinlainen viha-rakkaus-suhde hänellä tuohon kaljuun konkkanokkaan yhä on. Täytyy muistaa, että ilman Remua Kallion elämä olisi varmasti ollut aivan toisenlainen, eikä häntä välttämättä tunnettaisi muusikkona yhtä hyvin.

Ile Kallion myöhemmät vaiheet eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia kuin nuoruus ja vuodet Hurriganesissa. 80-luvun taite Pera & The Dogs -yhtyeessä on mielenkiintoista luettavaa, koska orkesteri jäi turhan tuntemattomaksi kyvyistään huolimatta.

Viime vuosikymmenet Kallio on tehnyt iskelmäpitoista musiikkia yhdessä siippansa Kaija Kärkisen kanssa.

Kirjassa Santtu Luoto kirjoittaa Ile Kallion suulla eli päähenkilö ikäänkuin kertoo itse vaiheensa. Ratkaisu on ihan pätevä, vaikka kokenut toimittaja olisi voinut jaaritella erilaillakin. Kirja näyttää isolta ja paksulta, mutta loppupeleissä sen lukee läpi melkein kertaheitolla.

Poiketen vaikka Ace Frehleyn kaltaisten maailmanluokan tähtien muistelmateoksista, saisi suomalaiskollegojen kirjoissa olla enemmän seksiä ja päihdesekoiluja. Kalliokin näyttää eläneen kovin konservatiivisesti, vaikka torttua, etikkaa ja perunajauhoa on varmasti ollut tarjolla enemmän kuin tavallinen pulliainen osaa edes kuvitella.

Rockstopin videoraati

YLE Teema esitti viime tiistaina vuonna 1992 kuvatun Rockstopin jakson, jonka aiheena oli videoraati.

Rockstopilla oli aikoinaan ansionsa. Se johtui lähinnä siitä, ettei 80-ja 90-lukujen taitteessa ollut liiemmin nuorisolle suunnattuja musiikkiohjelmia, joten Rockstop täytti tyhjiötä.

Heli Nevakare

Tämän jakson seuraaminen työn ja tuskan takana. Juontaja Heli Nevakare sättäsi totuttuun tyyliinsä sen minkä ehti. Koska hänen touhuiluaan ei ole joutunut enää pariin vuosikymmeneen katsomaan, oli nainen tulla ruudusta läpi.

Käsittämättömän huonoja leikkauksia piisasi koko tunnin kestäneen lähetyksen ajan. Ohjelma oli varsinaista sillisalaattia. Ymmärtäisin, jos kokonaisuus olisi pidetty nimensä mukaisesti videoraadissa. Joka väliin oli leikattu täysin irrallisia inserttejä. Mainittakoon esimerkiksi Michael Jacksonin tanssiminen, Europen laulaja Joey Tempestin ja kosketinsoittaja Mic Michaelin haastattelu ja olipa Phil Collinskin saatu ängettyä mukaan.

Musiikkivideoita arvostelivat entinen Hurriganes -kitaristi Ile Kallio ja tuolloin huippusuositun Ne Luumäet -yhtyeen kitaristi Heko Luumäki. Loppuja raatilaisia en tunnistanut, eivätkä heidän nimensä enää viikon jälkeen ole mielessä. Raati arvioi Ressu Redfordin, Waltarin, Moonin, Gruppa Djunan, MC Nikke T:n ja Ne Luumäkien videot.

Ile Kallio

90-luvun alun kotimaiset musiikkivideot näyttävät tänään joko huvittavilta tai säälittäviltä. Monilla videoilla on tietysti on musiikillisia ansioita, mutta etenkin Rockstopissa ne toteutettiin lähes poikkeuksetta humoristisella tavalla. Yleensä sellainen ei sopinut lainkaan yhteen biisien kanssa.

Ohjelmassa oli yleensä suuri määrä Nevakaren itsensä esittämiä musapätkiä, joissa hän heilui ja lauloi kuin rokkitähti ikään. Saman lähetysajan olisi voinut käyttää oikeisiin yhtyeisiin, eikä juontajan oman egon täysin turhanpäiväiseen pullisteluun.

Ressu Redfordin ja Waltarin tuntevat kaikki, mutta Moonia harva muistaa. Bändissä vaikutti kitaristina sittemmin kuuluisaksi levytuottajaksi kohonnut Mikko Karmila. Laulajana oli hänen silloinen muijansa Aino Roivainen. Toista kitaraa soitti Sakari Pesola, joka tunnetaan paremmin Kolmas nainen -yhtyeestä. Bassoa pomputteli Kirka Sainio, joka vaikutti Airdash -speed metal -orkesterissa vielä hetkeä aiemmin. Sittemmin Sainio soitti LAB:issä, joka 2000-luvun alussa teki hienon Numb-kappaleen.

Moon levytti myöhemmin Moon Cakes -nimellä. Näin bändin joskus 90-luvulla keikalla Ruisrockin teltassa.

MC Nikke T oli turkulaisräppäri, joka tarinan mukaan pakoili  Popedan laulajaa Pate Mustajärveä Nummirockin backstagella juhannuksena 1992, koska pelkäsi saavansa tältä turpaansa. Enpä lainkaan ihmettele, mikäli kyse oli Nikken musiikillisista ansioista - se kun oli järkyttävää paskaa alusta loppuun.

Sama kaveri jatkaa yhä musiikintekoa useilla eri taiteilijanimillä. Onneksi hänen tuotantoonsa ei nykyään törmää samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten, mutta tokkopa se on yhtään sen laadukkaammaksikaan tullut.

Rockstopin videoraadin kummajainen oli itänaapurista tullut Gruppa Djunan. Hirvittävää suolikuonaa sekin, vaikka video yritti olla huvittava neuvostoliittoviitteineen. Eipä ole sen maan touhut koskaan hymyilyttäneet tai saaneet sympatiaa tältä suunnalta.

Ne Luumäet

Lähetyksen ainoa kunnon biisi oli Ne Luumäkien ramopunk-tykitys Onnellinen perhe. Singlelistan ykkösenäkin samana vuonna ollut kappale on tarttuva ralli, joka tuolloin soi melkein joka paikassa. Kappaleen videoon Rockstopille tyypillinen huumori sopii. Bändi ei muutenkaan ollut mikään lommoposkisynkistelijä, vaan lähinnä hyväntuulisen musiikin lähettiläs.

Rockstop on nostalgiaa. Mutta, huh, harvoinpa oma nuoruusaika on tuntunut näin vastenmieliseltä katsottavalta kuin tämä lähetys!

Elävä arkisto: Remu Aaltonen 65 vuotta

Hurriganesin rumpali-laulajana parhaiten tunnettu Remu Aaltonen täytti 10. tammikuuta 65 vuotta. Sen kunniaksi YLE Teema näytti tiistaina 15. tammikuuta arkistopätkiä historian hämäristä.

Lähetys alkoi Hurriganesin Tukholman keikalla. Ohjelmatiedoista poiketen sitä ei oltu nauhoitettu 1978, eikä konserttipaikkana ollut Gröna Lund. Oikea estradi oli Circus ja päivämäärä 7.8.1979. Bändin kokoonpano oli tuossa vaiheessa Remu Aaltonen (rummut, laulu), Cisse Häkkinen (basso, laulu) ja Albert Järvinen (kitara).

Väärät ohjelmatiedot ovat aivan uskomatonta möhlintää YLEltä. Vuosiluvun heittely on ehkä pieni asia maailmankaikkeudessa, mutta suuri Hurriganes-faneille ja ylipäätään suomalaisen musiikin historiaa tunteville.

Vuonna 1978 Hurriganesin kokoonpano oli aivan erilainen kuin vuotta myöhemmin. Orkesteri tuolloin oli peräti viisimiehinen. Remun ja Cissen kanssa keikkailivat kitaristi Ile Kallio, kosketinsoittaja Jim Pembroke ja rumpali Tomi Parkkonen, Remun keskittyessä pelkästään laulamiseen. Harmi, ettei tuon ajan Ganesista taida olla liikkuvaa kuvaa saatavilla.

Televiossa nähty torso keikkatallenne Tukholmasta löytyy pitempänä Hurriganes-dvd:ltä Rock And Roll All  Night Long 1973-1988. Siinä bändi soittaa pääasiassa vuosien 1973-75 materiaalia, keskittyen Roadrunner -levyn aikoihin. Albert Järvinen on palannut yhtyeeseen samana vuonna. Ile Kallion aikaista materiaalia mukana on My Only One sekä Chuck Berry -coveri Talkin Bout You, jonka bändi saa toimimaan hienosti. Yhtyeen soitto on kumminkin jokseenkin haparoivaa, jollaista Ganesin livemeininki tuppasi muutenkin olemaan. Edellä mainitusta dvd:stä sen pystyy varmaan jokainen toteamaan.

Tukholman liven jälkeen YLE Teema näytti Remun haastattelun vuodelta 1980. Pätkä oli Tuubi-musiikkiohjelmasta. Siinä Heikki "Hector" Harma haastatteli Ganes-pomoa, joka osasi olla ihmeen asiallinen. Orkesteri oli pian haastattelun jälkeen lähdössä Tukholmaan levyttämään uutta albumia, joka myöhemmin ristittiin 10/80:ksi. Se muodostui yksi yhtyeen tuotannon kulmakivistä.

Nyky-Remun haastattelultakaan ei tietenkään voitu välttyä. Mies jorisi samat tuhanteen kertaan kuullut Roadrunnerin levytys- ja muut jutut, jotka hän sopivasti värittäen saa kuulostamaan tuoreemmilta. Tuli ikävä vuoden 1980 Remua.

Lopuksi oli vuorossa Remu & His Allstarsin keikka Helsingin Cantina Westistä vuodelta 1993. Se oli alunperin osa Mikko Kuustosen juontamaa Q ja tähdet -ohjelmaa. Suomenkielistä jazz-iskelmää vai mitä lie edustanut ryhmä sai ihon kananlihalle jo silloin aikoinaan, joten itseni kiusaamisen sijasta päätin mennä nukkumaan.

Hurriganesin Jailbird -albumi vuodelta 1979. 

MTV3:n Remu & Hurriganes -ohjelma

MTV3 esitti sunnuntaina 5. helmikuuta Remu & Hurriganesin viime joulukuisen keikkataltioinnin Tavastialta. Musiikkipätkien väliin oli leikattu bändin kanssa tekemisissä olleiden ihmisten jutustelua. Äänessä olivat muun muassa orkesterissa kolmeen eri otteeseen soittanut kitaristi Ile Kallio ja yhtyeen kulta-aikojen roudari Kuivis Koskiluoto.

Hurriganes hajosi 1984. Paluuta yritettiin neljä vuotta myöhemmin, mutta homma ei enää toiminut. Muistona siitä on heikko livelevy Live At Metropol.

Hetkinen... Jos Hurriganes hajosi vuonna -84, miksi se on nykyäänkin olemassa? Niinpä. Sitä ei MTV3:n ohjelmassa kerrottu. Remu Aaltonen on pyörittänyt yhtyettä Hurriganes -nimellä 90-luvun alkupuolelta saakka, mitä nyt välillä In The Spirit of Hurriganes-, Remu plays Hurriganes ym. -nimisenä. Viimeiset vuodet taas Remu & Hurriganesina.

Kumpa Hurriganesin taru olisikin loppunut 1988 comebackiin. Remun ja apurien keikka Tavastialla oli nimittäin jälleen aivan kauheaa kuunneltavaa. Kitaristit Tatu Mannberg ja Nipa Niilola revittelivät kyllä kunnolla, eikä basisti Hike Kärppäkään mikään heikko lenkki ollut.

Mutta Remu... Voi hellanlettas sentään. Miehen rummutus on jo parikymmentä vuotta ollut sellaista köpöttelyä, että pieni koulupoikakin naputtaa lyijykynällä pulpettiinsa reippaammin kuin hän. Ja kun rumpalin tahdissa mennään, on lopputulos jotain säälinsekaisen ja surkuhupaisan väliltä. Valitettavasti.

Hike Kärppä, Remu Aaltonen ja Nipa Niilola


Versiot vanhoista Hurriganesin aikoinaan esittämistä biiseistä olivat suorastaan järkyttäviä. Ainoastaan amerikkalaisen takavuosien rockabillytähden Robert Gordonin laulama I Will Stay tuntui kulkevan jotenkin. Walkin' The Dog (joka oli virheellisesti ohjelmassa nimellä Walkin' A Dog) oli jotain niin kammottavaa, että raavaaltakin mieheltä meinasi lähteä taju.

Välillä lavalla oli hääräämässä Dave Lindholm, joka kitaransa kanssa yritti riffitellä sekaan jotain sinne ehkä jopa kuuluvaa, mutta panoksensa soppaan oli täysin turha. Niilola ja Mannberg hallitsivat sen puolen jo tarpeeksi hyvin.

Hurriganes oli aikoinaan kiistatta yksi suomalaisen rockin tärkeimmistä yhtyeistä. Nostalgian piikkiin ei saisi sentään ihan kaikkea laittaa. Kuinkahan monta vuotta tätä kärsimysnäytelmää vielä jatkuu?

Tsuubi duu alabama lets gou.


Ohjelma kokonaisuudessaan:

Kirja Hurriganesin Cisse Häkkisestä

Levykauppias- ja muusikko Honey Aaltosen kirjoittama Cisse Häkkinen (Johnny Kniga) on piristävä lukukokemus. Hurriganesin basistista kertova kirja perustuu Häkkisen aikalaisten tarinoihin "Suomen ensimmäisestä rocktähdestä".

Honey Aaltonen kirjoitti kymmenisen vuotta sitten ansiokkaan Hurriganes -historiikin yhdessä Kjell Starkin ja Vesa Kontiaisen kanssa. Pidän tuota opusta ehkä parhaimpana suomalaisena rokkikirjana.

Aaltonen on onnistunut Cisse -kirjassa välttämään pahimmat toistot. Kirjan tyyli on letkeän kulkeva, eikä niinkään detaljeihin takertuva, vaikka toki esimerkiksi Häkkisen käyttämät bassot mainitaan tarkkaankin.

En ole koskaan ajatellut Häkkisen olleen "Suomen ensimmäinen rocktähti", mutta näin todellakin saattaa olla. Miehen vaatimattomat basistintaidot muistetaan kirjassa mainita moneen otteeseen, vaikkei Hurriganesin musiikkiin kovin kummoista pomputtelua tarvittukaan. Sitä ei sentään tällä erää mainita, että Pave Maijasen kerrotaan soittaneen Hurriganesin legendaarisimman levyn Roadrunnerin (-74) basso-osuudet.

Hurriganes Mikko Alatalon haastateltavana joulukuussa 1974.

Muutama blogikirjoitus takaperin kritisoin suomalaismuusikoiden elämänkertojen siloposkisuutta. Cisse Häkkisen tapauksessa sitä vaaraa ei ole. Kirjan perusteella basistimme ehti nussia kaikki kaksijalkaiset kananpojista tikapuihin. Vähän toista kuin erään punapäisen iskelmärokkarin historiikissa, jossa keskityttiin suunnilleen vain jalkapalloon ja koti-isän rooliin, vaikka totuus aivan toisenlainen olikin.

Cisse Häkkisen elämä päättyi vähän alle neljäkymmentä vuotiaana. Ryyppytarinoissa ei pahemmin säästellä. Cissen viinatoleranssi on 80-luvun lopulla ollut korkea, koska samana päivänä kurkusta meni alas kaksi pulloa Koskenkorvaa ja kahdeksan gintonicia tuplaviinalla. Tunnen tosin itsekin ihmisiä, jotka juovat tarpeen vaatiessa vielä tuostakin paljon suurempia alkoholimääriä ja käyvät seuraavana päivänä lenkillä.

Cisse Häkkinen vuonna 1988.

Cissen ryyppyuraa ei kirjassa sentään ihannoida. Loppua kohti tarina käy surulliseksi. 1951 syntynyt mies ummisti silmänsä viimeisen kerran tapaninpäivänä 1990.

Cisse Häkkisen elämänkerta on erittäin suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisesta viihde-elämästä ja Hurriganesista kiinnostuneille. 70- ja 80-lukujen Suomi esittäytyy kirjassa kaikessa raadollisuudessaan. Kuten kirjan takakannessa todetaan, on "Cisse Häkkisen elämänkerta seikkailukertomus tavalliseksi syntyneestä miehestä, joka sai kokea tarunhohtoisen elämän niin ylä- kuin alamäkineen".

Honey Aaltosta on kiittäminen myös siitä, ettei ääneen ole päästetty Hurriganes -pomo Remu Aaltosta. Mies kyllä muistetaan mainita muutenkin vähän väliä, sillä eipä häntä voi sivuuttaa Cisse Häkkisen yhteydessä. Kirjassa onkin osuvasti sanottu, että "Cisse oli sekä Remun adjutantti että hovinarri". Ganes -kitaristi Ile Kallion muisteluja Cissestä sen sijaan olisin kaivannut hiukan enemmän.

Hurriganes tv-studiolla 1977.

Hurriganes Ruotsissa 1979.

Hurriganes juhannuksena 1981.

Ilta-Sanomien Hurriganes -historialiite

Salon Piihovin ABC-asemalta tarttui mukaan Ilta-Sanomien liitteenä myytävä historiikki Hurriganesista. Hurriganesin perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta.

Ilta-Sanomien toimituksessa näyttää olevan kovia Ganes-faneja. Yhteistuumin he päättivät kunnioittaa suomirockin suurnimeä tämän julkaisun kautta.

"Hurriganes on vuonna 1971 perustettu suomalainen rockyhtye, joka on ollut toiminnassa vuosina 1971-1984 ja uudelleen vuonna 1988. Vuodesta 1998 yhtyeen solisti ja rumpali Henry "Remu" Aaltonen on esiintynyt vaihtelevien kokoonpanojen kanssa nimellä Remu & Hurriganes. Tässä yhtyeessä ei Aaltosen lisäksi soita muita alkuperäisen Hurriganesin jäseniä. Hurriganes oli suosituimmillaan vuosina 1974–1980.
Perustajajäsenet olivat rumpali ja laulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti Hugo Christer "Cisse" Häkkinen ja kitaristi Ilkka "Ile" Kallio. Kallion erottua yhtyeestä keväällä 1972 hänen tilalleen kitaristiksi liittyi Pekka "Albert" Järvinen, ja näin muodostui yhtyeen toinen peruskokoonpano." (Wikipedia)

Suhtauduin aluksi melko skeptisesti koko liitteeseen. Arvelin sen olevan tarkoitettu nopeasti selattavaksi paperinipuksi, jonka voi samantien heittää roskiin. Mutta, mutta... liitehän on vallan mainio. Kirjoittajat ovat pääosin selvillä aiheestaan ja lehdessä haastatellut ihmiset liittyvät kaikki Hurriganesin uraan. Mukana on yllättäviäkin henkilöitä kuten Kari Peitsamo, joka kertoo kuinka Remu antoi hänelle takin juuri ennen Porvoon keikkaa vuonna 2004. Peitsamo teki siitä innostuneena kappaleen Remu gave me a jacket, jonka ensiesitys oli puoli tuntia biisin valmistumisen jälkeen.

Muita harvemmin Hurriganes -yhteyksissä kuultuja ihmisiä ovat radiotoimittaja Jake Nyman, toimittaja Mikko Montonen, kosketinsoittaja Kassu Halonen, farkkukauppias Matti Majava ja Pelle Miljoona. Pelle päätyi vuonna 1973 ilmestyneen Ganes -debyyttilevy Rock'n'Roll All Night Longin sisäkannen kuvaankin, joka on otettu yhtyeen Haminan keikalta.

Mielenkiintoisinta antia haastatteluissa edustavat kuitenkin Lontoossa jo 40 vuotta asunut toimittaja-valokuvaaja Ilpo Musto, jonka juttuja minäkin luin aikoinaan paljon Suosikista. Musto kertoo realistisesti Hurriganesin epäonnistuneesta Englannin valloitusreissusta - toisin kuin Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen aikanaan. Hänen mukaansahan koko maailma odotti koska Hurriganes tulee kylään.

Hämäläisellä on muuten komeat lapikkaat Muston ottamassa kuvassa. Mies mahtoi olla eksoottinen näky 70-luvun lopun Lontoossa.

Muston jutulle vetää vertoja kitaristi Ile Kallion haastattelu. Kolmesti Hurriganesissa soittaneella miehellä on jalat maassa ja hänen ajatuksiaan on mukava lukea. 70-luvun supertähti ei anna liian kiiltävää kuvaa bändistä. Tarpeettomasti Albert Järvisen varjoon jäänyt Kallio soitti varsin pätevästi Ganes-levyillä, eikä vertailut Järviseen ole mielestäni tarpeellisia. Bändin musiikkikin muuttui heti Järvisen lähdettyä 1975. Se myös muuttui hänen tultuaan takaisin orkesteriin vuonna 1979.

Love Recordsin levypomo Atte Blomin ja tuottaja Richard "Mister X" Stanleyn haastattelut ovat myös realistisia. Stanley kertoo Jyrki Hämäläisen ja Suosikin olleen paljolti Hurriganesin supersuosion takana. 35 vuotta sitten media oli niin erilainen kuin 2000-luvulla, että silloin kyllä meni juttu kuin juttu läpi, koska sitä ei voitu tarkistaa esimerkiksi Googlesta.

Vaikka Hurriganesin Englannin valloitus olikin hölynpölyä, oli bändi oikeasti suosittu Ruotsissa. Ruotsi on niin lähellä Suomea, ettei pelkkä liioittelu olisi mennyt läpi. Olen itsekin tavannut lukuisia ruotsalaisia rokkifaneja, jotka ovat hehkuttaneet Hurriganesia kun ovat kuulleet minun olevan Suomesta. Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsissa näitä heppuja saattaa sattumalta tavata. Eräs mies hehkutti Cisse Häkkisen nimeä kuin suurtakin tähteä ja kehui 1977 ilmestynyttä kokoelmalevyä Sixteen Golden Greats.

Ilta-Sanomien liitteessä toimittaja Petri Lahti käy läpi Ganesin discografian. Lyhyesti esitellyt levyt ovat näköjään Lahden mielestä suurin piirtein sellaisia kuin minäkin ne koen. Hurriganesin ensimmäistä levyä en ole ikinä ymmärtänyt. Crazy Days (-75) on mielestäni hieno levy. Roadrunnerin jälkeen se varmaan oli aikalaiskuunteljoille pettymys, mutta viitisen vuotta myöhemmin asiaan paneutuneena se ei minulle sitä ole.

Täysin surkeita levyjä yhtyeellä ei olekaan, vaikka Jailbird (-79) onkin aika vaisu. Viimeiseksi jääneet Seven Days, Seven Nights (-83) ja Hurrygames (-84) eivät ole koskaan levyhyllyssäni olleet, mutta tiedän joitain hyviä irtobiisejä noilta levyiltä.

Comeback-kiekko Live At Metropol (-88) on muistaakseni täyttä jätettä. Aikoinaan se oli minulla kasetille nauhoitettuna. Ostin levyn muutamalla eurolla kesällä 2002, kun kotibileissä levyjään kaupitellut turkulaismies sitä minulle tyrkitti. Levy on siitä lähtien ollut asunnonhaltijan hallussa, koska en muistanut tuolloin ottaa levyä mukaani. No, jos tässä joku päivä.

Hurriganesin aliarvostetuin, mutta samalla yksi parhaimmista levyistä, on 1978 ilmestynyt Hanger. Tuntuu hiukan kummalta, että se sivuutetaan melkein aina bändistä puhuttaessa. Hanger on tulvillaan hienoja ja tartuvia rokkibiisejä. Burn jopa lähentelee heviä. Ile Kallio laulaa kaksi biisiä, vaikka pääasiassa äänessä ovatkin Cisse Häkkisen ja Remu Aaltonen.

Valitettavasti herra Aaltonen pitää yhä Hurriganesia hengissä. Siitä ei Ilta-Sanomien liitteessä juurikaan kirjoiteta. Ei kerrota millaista sontaa Remu jaksaa tarjota Remu & Hurriganes -keikoilla. Viime vuosina näkemäni muutama keikka on aina ollut kammottavaa kuunneltavaa. Vaikkei Hurriganes näköjään koskaan ollut dvd:ltäkään katseltuna kovin kummoinen livebändi, on yhtyeen nimellä kiertäminen todella mautonta. Vai mitä sanotte tästä Youtubesta löytyneestä pätkästä?