Hård rockia kirpputorilta

Viime sunnuntaina kävin penkomassa Turun Länsikeskuksen kirpputorilla levylaareja. Kaverin antaman vinkin mukaan siellä olisi kaikenlaista mukavaa tarjolla.

Suurin osa hänen mainitsemistaan lp-levyistä oli jo päätynyt ahnaisiin käsiin. Löysin silti kolme älppäriä, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää sinne. Hintakaan ei päätä huimannut. Omistan samat albumit cd-levyinäkin, mutta koska lp on paras formaatti, en epäröinyt marssia kassalle vinyylit mukanani.

Levyt edustavat ruotsalaista 80-luvun puolivälin hard rockia. Naapurimaassamme termi taipuu sujuvasti hård rockiksi. Genren tunnetuin yhtye oli Europe, joka vuoden 1986 jättihitillään The Final Countdown (jonka eräs kaveri aikoinaan käänsi muotoon "Viimeinen alastulo") tuli tunnetuksi Suomessakin. Olin tietoinen Europesta jo pitkään ennen tuota etenkin ruotsalaisen Okej -nuortenlehden takia. Tilasinkin läpyskää noin vuoden verran vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.

Mainittu The Final Countdown ei kumminkaan sisälly kumpaakaan ostamaani älppäriin. Kyseiset levyt ovat Europen kaksi ensimmäistä albumia, joista 1983 ilmestynyt debyytti on nimetty simppelisti yhtyeen mukaan ja toinen, 1984 ilmestynyt Wings Of Tomorrow.

Wings Of Tomorrowilla Europe on selvästi kehittyneempi orkesteri kuin debyytillään. Ruotsin rockin mestaruuskisat kaksi vuotta aiemmin voittanut ryhmä on saanut aikaiseksi paljon parempia kappaleita ja onpa levyllä yhtyeen ehkä rankin hevirypistys Scream Of Angerkin.

Balladi Open Your Heartista tehtiin myöhemmin uusi versio 1988 ilmestyneelle ja vahvasti Amerikan markkinoille suunnatulle Out Of This World -levylle. Hyvä levy sekin, mutten näe uudessa versiossa oikein mitään parempaa kuin originaalissa. Ehkä amerikkalaiseen makuun se sitten toimi.

30 vuotta sitten Europen perässähiihtäjiä ja kollegabändejä riitti Ruotsissa. Eräs tunnetuimmista oli Treat, joka teki loistavan levyn vuonna 1985. Debyyttialbumi Scratch And Bite on yksi genrensä merkkipaaluista. Hienoja ja tarttuvia biisejä piisaa peräkanaa.

Jos Europen pojat olivat kiiltokuvaimagollaan tyttöjen suosiossa, ei Treat paljon pahemmaksi pistänyt. Muusikot tuskin katselevat vanhoja pressikuviaan kovinkaan ylpeinä. Tai jos, niin sitten on miehessä vika.

Europe on ollut 90-luvun alun hajoamisensa jälkeen jälleen reilut kymmenen vuotta kasassa ja levyttää edelleen. Yhtyeen musiikki on nykyään aikalailla erilaista kuin 80-luvulla, eikä jättisuosiota ole enää saavutettu. Tuskin laulaja Joey Tempest ja kumppanit sellaisesta haaveilevatkaan. Luulisi 80-luvun lopulla olleen sellaista haipakkaa, että se riitti.

Myös Treat lopetti 90-luvun alkupuolella kun hard rock meni pois muodista grunge-villityksen ja Seattle-bändien kuten Nirvanan takia. Orkesteri on ollut ainakin viimeisen vuosikymmenen taas koossa ja julkaissut pari albumiakin, joista uusin Ghost Of Graceland ilmestyi tänä vuonna.

Rockstopin videoraati

YLE Teema esitti viime tiistaina vuonna 1992 kuvatun Rockstopin jakson, jonka aiheena oli videoraati.

Rockstopilla oli aikoinaan ansionsa. Se johtui lähinnä siitä, ettei 80-ja 90-lukujen taitteessa ollut liiemmin nuorisolle suunnattuja musiikkiohjelmia, joten Rockstop täytti tyhjiötä.

Heli Nevakare

Tämän jakson seuraaminen työn ja tuskan takana. Juontaja Heli Nevakare sättäsi totuttuun tyyliinsä sen minkä ehti. Koska hänen touhuiluaan ei ole joutunut enää pariin vuosikymmeneen katsomaan, oli nainen tulla ruudusta läpi.

Käsittämättömän huonoja leikkauksia piisasi koko tunnin kestäneen lähetyksen ajan. Ohjelma oli varsinaista sillisalaattia. Ymmärtäisin, jos kokonaisuus olisi pidetty nimensä mukaisesti videoraadissa. Joka väliin oli leikattu täysin irrallisia inserttejä. Mainittakoon esimerkiksi Michael Jacksonin tanssiminen, Europen laulaja Joey Tempestin ja kosketinsoittaja Mic Michaelin haastattelu ja olipa Phil Collinskin saatu ängettyä mukaan.

Musiikkivideoita arvostelivat entinen Hurriganes -kitaristi Ile Kallio ja tuolloin huippusuositun Ne Luumäet -yhtyeen kitaristi Heko Luumäki. Loppuja raatilaisia en tunnistanut, eivätkä heidän nimensä enää viikon jälkeen ole mielessä. Raati arvioi Ressu Redfordin, Waltarin, Moonin, Gruppa Djunan, MC Nikke T:n ja Ne Luumäkien videot.

Ile Kallio

90-luvun alun kotimaiset musiikkivideot näyttävät tänään joko huvittavilta tai säälittäviltä. Monilla videoilla on tietysti on musiikillisia ansioita, mutta etenkin Rockstopissa ne toteutettiin lähes poikkeuksetta humoristisella tavalla. Yleensä sellainen ei sopinut lainkaan yhteen biisien kanssa.

Ohjelmassa oli yleensä suuri määrä Nevakaren itsensä esittämiä musapätkiä, joissa hän heilui ja lauloi kuin rokkitähti ikään. Saman lähetysajan olisi voinut käyttää oikeisiin yhtyeisiin, eikä juontajan oman egon täysin turhanpäiväiseen pullisteluun.

Ressu Redfordin ja Waltarin tuntevat kaikki, mutta Moonia harva muistaa. Bändissä vaikutti kitaristina sittemmin kuuluisaksi levytuottajaksi kohonnut Mikko Karmila. Laulajana oli hänen silloinen muijansa Aino Roivainen. Toista kitaraa soitti Sakari Pesola, joka tunnetaan paremmin Kolmas nainen -yhtyeestä. Bassoa pomputteli Kirka Sainio, joka vaikutti Airdash -speed metal -orkesterissa vielä hetkeä aiemmin. Sittemmin Sainio soitti LAB:issä, joka 2000-luvun alussa teki hienon Numb-kappaleen.

Moon levytti myöhemmin Moon Cakes -nimellä. Näin bändin joskus 90-luvulla keikalla Ruisrockin teltassa.

MC Nikke T oli turkulaisräppäri, joka tarinan mukaan pakoili  Popedan laulajaa Pate Mustajärveä Nummirockin backstagella juhannuksena 1992, koska pelkäsi saavansa tältä turpaansa. Enpä lainkaan ihmettele, mikäli kyse oli Nikken musiikillisista ansioista - se kun oli järkyttävää paskaa alusta loppuun.

Sama kaveri jatkaa yhä musiikintekoa useilla eri taiteilijanimillä. Onneksi hänen tuotantoonsa ei nykyään törmää samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten, mutta tokkopa se on yhtään sen laadukkaammaksikaan tullut.

Rockstopin videoraadin kummajainen oli itänaapurista tullut Gruppa Djunan. Hirvittävää suolikuonaa sekin, vaikka video yritti olla huvittava neuvostoliittoviitteineen. Eipä ole sen maan touhut koskaan hymyilyttäneet tai saaneet sympatiaa tältä suunnalta.

Ne Luumäet

Lähetyksen ainoa kunnon biisi oli Ne Luumäkien ramopunk-tykitys Onnellinen perhe. Singlelistan ykkösenäkin samana vuonna ollut kappale on tarttuva ralli, joka tuolloin soi melkein joka paikassa. Kappaleen videoon Rockstopille tyypillinen huumori sopii. Bändi ei muutenkaan ollut mikään lommoposkisynkistelijä, vaan lähinnä hyväntuulisen musiikin lähettiläs.

Rockstop on nostalgiaa. Mutta, huh, harvoinpa oma nuoruusaika on tuntunut näin vastenmieliseltä katsottavalta kuin tämä lähetys!