Rokkia etsimässä Ruisrockissa

Turun Ruissalon Kansanpuistossa 3.-5. heinäkuuta järjestetty Ruisrock oli 46. kerta kun saarella rokattiin. Tai oikeastaan tapahtumasta ei voi enää käyttää "rock" -nimitystä, sillä ohjelmiston luonne on muuttunut viime vuosina sellaiseen suuntaan, että paremminkin tapahtuman nimeksi sopisi vaikka Ruispop tai Ruisfest.

Onkin käsittämätöntä, että rokkifestivaalilla tarjotaan pääosin aivan jotain muuta kuin rokkia. Nykyään kovassa huudossa oleva puhelaulu eli rap kahmaisi leijonanosan ohjelmistosta. Sen lisäksi lavalla nähtiin suuria ulkomaisia naistähtiä, joista minä tai useimmat tuttavani eivät olleet koskaan ennen kuulleetkaan.

Nuoriso ilmeisesti tunsi ulkomaisetkin hömppänimet. Ruisrock nimittäin teki melkein yleisöennätyksensä; kolmen päivän aikana Ruissalossa kävi noin 95 000 ihmistä. Tällainen Suomessa käytetty, harhaanjohtava laskutapa ei tienkään ole realistinen - jos ostit kolmen päivän lipun, olit samalla kolme eri kävijää.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Turku kylpi helleaallossa. Ruisrockilla kävi ilmiömäinen tuuri sään suhteen. Parempaa festarikeliä ei Suomessa voi enää olla. 

Itse olin jälleen onnekas saadessani kolmen päivän VIP-passin. Muuten olisi varmaan jäänyt Ruissit väliin tällä esiintyjäkattauksella. Joukossa oli toki pari helmeäkin - perjantaina Lounalavalla soittanut ruotsalainen Backyard Babies heitti vallan mainion keikan. Siinä vasta loistava rokkibändi.

Backyard Babies.


Mainittava on myös 90-luvun alkupuolella toimineen ja Ruirockin sivulavalla kesällä 1993 esiintyneen helsinkiläisen Kingston Wallin uudelleenlämmitys nimellä Kingston Wall Freakout. 1995 itsemurhan tehneen pääjehu Petri Wallin tilalla nähtiin peräti kolme kitaristia ja joukko vierailevia laulajia.

Telttavalla nähty spektaakkeli keräsi kovasti kehuja. Valoshow oli huippuluokkaa, eikä sekalainen kokoonpano pystynyt tyrimään arvostetun bändin muistoa. 

Kingston Wall Freakuot. 


Juhlien suurimpia tähtiä kuten Ellie Gouldingia en tainnut nähdä tai kuulla edes vilaukselta, enkä usko mitään menettäneenikään.

Amerikkalainen Public Enemy on rap-ledenga, jonka näin livenä Seinäjoen Provinssirockissa vuonna 1992. Nyt havainnot rajoittuivat vartin verran sivukorvalla kuunteluun kaljajonossa pönöttäessä.  

Pharrell Williams on kuulemma kovinkin kuuluisa tähti, mutta minulle täysin yhdentekevä kaveri, jonka esitystä jaksoin seurata tasan yhden kappaleen ajan.

Ruisrockin ohjelmistoa tuijottaessa jää helposti huomaamatta alueohjelma, josta ei suurta meteliä pidetä. Pellolla ja rannalla kun voi olla mitä tahansa performanssia tanssista graffitinmaalukseen. Ilmeisesti ulkomaisilta festareilta pöllittyä ideaa oli nytkin totetuttamassa varmaan kymmeniä erilaisia ryhmiä.

Parannellessani krapulaa lauantaina iltapäivällä törkeän hintaisilla myyntituotteilla, tuli niemenkärjen annniskelualueen lavalle punaperuukkinen kuvankaunis nainen ja Costello Hautamäkeä muistuttanut kitaristi. Hän luritteli menemään reippaita instrumentaalikappaleita, joista tuli hieman Joe Satriani mieleen. Mies osoittautui Timo Tex Turpeiseksi ja nainen Raggarin morsiameksi.

Raggarin morsian ja Timo Tex Turpeinen.


Samalla lavalla nähtiin pari tuntia myöhemmin 90-luvun alussa valtavan suosittujen Ne Luumäkien kitaristi Heko ja Pojat -yhtyeen laulajakitaristi Miika Söderholm. Kaksikko veto Punk-pajaa, jossa noin tunnin aikana tehtiin uusi punk-kappale. Yleisö heitteli lauseita lavalle ja hiljalleen kappale eteni. Se sai nimekseen Emilia. Tarttuva ralli siitä tulikin.

Punk-pajan vetäjät Heko Luumäki ja Miika Söderholm. 


Kahden päivän Ruissini aikana näin tuttuja todella vähän. Menneinä vuosina olen juuttunut suustani kiinni vähän väliä. Jopa niin, että eteneminen on ollut hankalaa. Nyt sitä hidasti ainoastaan ylisuuri ihmismassa, jonka mukana oli paikoin vaivalloista mennä.

Tuttukadon uskon johtuneen onnettomasta musiikkitarjonnasta, joka ei antanut ainakaan yli neljäkymppisille juuri yhtään mitään. Ruisrockissa on kumminkin perinteisesti käyneet hieman varttuneemmatkin. Mikäli valittu linja jatkuu, pääsevät järjestäjät varmasti lopuistakin eroon.

Bruce Springsteen & The E Street Band Turussa 7.5.

Viime talvena alkoi spekulointi Bruce Springsteenin The Wrecking Ball -kiertueen ulottumisesta Turkuun. Huhut saivatkin pian vahvistuksen, kun Springsteenille buukattiin konsertti HK Areenalle. Kovan kysynnän vuoksi seuraavaksi päiväksi sovittiin toinenkin keikka.

Koska Springsteen oli tulossa kotikaupunkiini ja noin viiden kilometrin päähän asuintalostani, luonnollisesti kiinnostuin asiasta. Mikäli keikka olisi ollut vaikka Lappeenrannassa tai Ilomantsissa, olisin tuskin reagoinut asiaan juuri lainkaan.

Kuten arvattavissa oli, ensimmäisen konsertin liput myytiin hetkessä loppuun. Yrityslippuja kuulemma rohmuttiin jälleen rutkasti, jotta pukuherrat pääsisivät hienoperseisine naisineen katsomaan Amerikan ihmettä. Oikeille musiikinkuluttajille jaettiin sitten rippeet.

Oma lippuni järjestyi kaverin kautta. 99 euron hintainen biljetti saattaa tuntua paljolta. Koska matkakuluja ei koitunut ja tiedossa oli, että Springsteen soittelee yleensä tuntitolkulla, en pitänyt hintaa mitenkään kovana.

Springsteen ei ole ollut minulle koskaan mikään erityinen suosikki. Hittibiisit ja pari harvinaisempaa ovat toki tuttuja, mutten muistaakseni omista hänen tuotannostaan kuin yhden tupla-cd-kokoelman.

Monille tuttavilleni Springsteen kolahti Born In The USA -levyn (-84) myötä. Itse kuuntelin silloin esimerkiksi Whitesnakea, Motörheadia ja Iron Maidenia, kuten yhä vieläkin. Sijaa on aina ollut muunkinlaiselle musiikille kuin heville, vaikka monien onkin sitä joskus vaikea käsittää.

Yläasteella Taivassalossa kuuntelimme Born In The USA -abumia englannin kielen tunnilla. Samalla käännettiin biisien sanoja suomeksi. Cover Me ainakin oli yksi käsittelyn alla olleista kappaleista. Mistä lie lp-levyn sisäpussista sanat silloin ongittu, noihin aikoihin niitä kun ei saanut netistä klikkaamalla.

Jos minä olisin ehdottanut kappaleita suomennettaviksi vaikka Kissin tai Ozzy Osbournen tuotannosta, siihen eivät olisi suostuneet opettaja eivätkä muut oppilaat. Bruce Springsteen sen sijaan oli jo tuolloin turvallinen ja yleisesti hyväksytty artisti.

Bruce ja Little Steven.

Bruce Springsteenin keikat ovat yleensä isoilla stadioneilla. Viime viikonloppuna hän esiintyi kahtena iltana Tukholmassa yli viidenkymmenen tuhannen hengen yleisön edessä. HK Areenalla oli tiistaina 7.5. lehtitietojen mukaan 9 500 ihmistä.

Lähtö kohti jääkiekkohallina tunnettua rakennusta alkoi illalla kuuden paikkeilla. Kovana Springsteen-fanina tunnettu työkaverini Kake oli juuri edeltävän viikonloppuna käynyt Tukholmassa keikkaa katsomassa.

Koska olimme hyvissä ajoin paikalla, oli aikaa tallustella ympäri hallia. Vastaan tuli entinen työkaverimme Jyrki. Hän on nykyään järjestysmies. Tuima ilme heltyi välittömästi kun katsemme kohtasivat. En selvästikään ollut hänelle suuri uhka, enkä myöskään avuntarpeessa.

Luulisi, että Springsteenin keikan kaltainen megatapahtuman kerää kaikenlaisia julkkiksia kuin liimapaperi kärpäsiä. Big Brother- tai Viidakon tähtönen -tason julkkuja en nähnyt ainuttakaan. Edes turkulaisia missejä ei tullut vastaan. Kunnallispoliitikotkin varmasti istuivat omassa karsinassaan jossain. Bongattujen julkkisten saldo typistyi lopulta neljään; Anssi Kela, Vilperin perikunnan Eddy Carlsson, Kauko Röyhkä ja Ne Luumäet -yhtyeen Heko Luumäki.

Olutta myydään HK Areenalla löysässä muovituopissa huokeaan 6,50 euron hintaan per 0,4 litra. Baarissa käynti kumminkin kannatti, sillä näin piikkiöläisen serkkuni. Olisi pitänyt arvata, että hänkin oli keikalla.

Pitkänlinjan rokkimiehen levystö tuli allekirjoittaneelle tutuksi 70-luvun loppuvuosina, jolloin selailin hänen vinyylejään. Siellä oli kaikki tuon ajan herkut; Nazareth, Uriah Heep, Slade, Mud, Deep Purple, Ted Nugent, Eagles, Black Sabbath ja varmaan Bruce Springsteenkin.

Paikkamme olivat G5-katsomossa. Sieltä ei ollut lainkaan hullumpi näköala. Pienellä Sonyn pokkarikameralla napsin yllättävän hyvätasoisia kuvia, vaikka epäilinkin onnistumisprosentin olevan miltei olematon.

Springsteen bändeineen aloitti esiintymisensä kello 19.20. Yleisöllä kesti muutaman kappaleen ajan lämmetä meininkiin - lukuunottamatta tosifaneja, jotka heiluivat hulluna etummaisissa riveissä. Heille oli vartavasten lohkottu oma karsina lavan eteen.

Yleisön kesyyteen vaikutti varmasti tiistaipäivä. Keskiviikon konsertissa lienee railakkaampi meno, sillä torstaina on pyhäpäivä ja saa nauttia viinaksia vapaasti.

Jossain päin etujoukkoa oli varmasti myös forssalaisnainen, joka paistatteli viikon verran median syleilyssä. Hän nimittäin saapui HK Areenan pihalle päivystämään jo viikkoa ennen keikkaa!

Nainen pääsi pariin otteeseen ainakin Turun Sanomiin ja YLEn televisiouutisiin.
- Käytän tähän vuosilomaani. Bruce on niin ihana ja minun on pakko päästä ihan eteen, jotta voisin koskettaa häntä, nainen voihki haastattelussa, joka oli kuvattu HK Areenan autiolla asfalttipihalla.

Mikäli hämäläisnaikkosen tilalla olisi ollut mies, vaikka Jorma Taivassalosta, ei hänen parkkipaikkaviikkoaan olisi noteerattu lähellekään samoin. Ei, vaikka mies olisi päivystänyt HK Areenan pihalla Ladassaan parikin viikkoa. Häntä olisi todennäköisesti pidetty henkisesti sairaana.

Bruce surffaa yleisön päällä.

Seitsemäntenä kappaleena kuultu Hungry Heart sai väkeen enemmän säpinää. Springsteen heitti kitaransa syrjään, otti mikrofin mukaansa ja lähti tepastelemaan pitkin yleisön välissä kulkenutta lavarakennelmaa. Lopulta hän heittäytyi yleisön päälle, joka kannatteli ja kiikutti hänet takaisi lavalle.

Puuvillapeltojen gospel-menot mieleen tuoneen Spirit In the Night -kappaleen aikana Bruce kyseli jatkuvalla syötöllä, että "Can you feel the spirit?". Hän hoki yhtä ja samaa lausetta, jolloin minäkin yritin oikein keskittyä mahdollisen hengen tuntemiseen. Lopputulos oli, että huomasin oikean käteni karvojen sojottavan kohti naapuripenkissä istuvaa paimiolaismiestä. Se tosin saattoi johtua hänen sähköisistä vaatteistaan.

Tilanne ei ollut kaukana hengellisesta kokouksesta. Bruce pappina käskytti seurakuntaa, joka lankesi hänen polvilleen hänen edessään. Mieleen juolahti viisitoista vuotta sitten Torniossa ollut ilta, jolloin kuvasimme oppilastyönä paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaa.

Jumalanpalveluksen aikana saarnaaja Heikki Hursti, joka nykyään jakaa Helsingissä leipää vähäosaisille isänsä Veikko Hurstin perinteen jatkajana, kaatoi kansaa. Tupaten täynnä ollut sali teki aaltollikettä ja ujelsi merkillistä ääntä, jollaista en ole sen koommin kuullut. Hursti laski kätensä seurakuntalaisten päälle, jolloin mummoja kaatui kuin metsää Tapani-myrskyn jäljiltä. Hän ei montaa sanaa ehtinyt sanoa, kun Peräkylän Aune oli jo ketarat pystyssä permannolla. Ja tätä jatkui kuin liukuhihnalta!

Enpä olisi uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Se hyvä puoli tapahtumassa oli, että minulta lähti yhdessä hujauksessa krapula ja päänsärky - jopa ilman Hurstin kosketusta. Vaan mahtoiko olla Heikin etätyötä tai sitten henki itse.

Koska en ollut perehtynyt Springsteenin lavahommiin kovin tarkasti, koin yllätyksenä, että kaikki olikin pitkälti ennaltasuunniteltua. Tiettyjen biisien aikana tapahtuu sitä ja tätä. Ensikertalaiselle tapahtumat näyttivät spontaaneilta, mikä lienee tarkoituskin.

Springsteen ei kuitenkaan koskaan soita kahta samanlaista keikkaa, vaan biisivalinnat vaihtelevat illasta toiseen. Esimerkiksi Tukholman keikoilla oli peräkkäisinä iltoina tullut peräti 19 eri kappaletta!

Waitin' On A Sunny Dayn aikana Springsteen nosti lavan edustalta ylös pikkupojan. Kaveri näytti enemmänkin ala-asteen matematiikkanörtiltä kuin rockfanilta. Sälli kumminkin laulaa luikautti pätkän kappaletta tuosta vaan.

Tänään aamulla kuulin turkulaiselta Springsteen-fanaatikko Manu Flyktiltä, että juuri Waitin' On A Sunny Dayn aikana tapahtuu vastaava laulatus joka konsertissa. Minä kun luulin, että viaton pikkupoika osasi biisin omasta takaa. Hänelle oli varmasti kotona pakkosyötetty kyseistä kappaletta ehkä jopa monta kuukautta putkeen, joka ikinen päivä! Ja nyt kävi tuuri - Bruce poimi yleisöstä juuri hänet.

Tänään vanhemmat, isovanhemmat ja muut sukulaiset, naapurit, koulukaverit, koko kyläyhteisö ja kaikki muutkin mahdolliset tahot tietävät, että meidän poju se oli Pomon kanssa lavalla. Kännykkäkameroiden ja Youtuben aikana poika on sankari melkein itsekin.

En tiennyt sitäkään, että Springsteen toteuttaa näinkin auliisti fanien biisitoiveita. Eturivistä ojennettiin hänelle isoja pahvikylttejä. Laulaja poimi sieltä kymmenkunta ja tutki niitä jonkun aikaa. Muutama toive illan mittaan totetutuikin. Bändiltä vaatii paljon soittaa treenaamatta vanhoja kappaleita, joita se ei ole esitetty välttämättä vuosikausiin. Springsteenin tuotanto on hyvin laaja - satoja biisejä.

The E Steet Bandin tunnetuin jäsen ainakin Suomessa lienee kitaristi Little Steven Van Zant. Viime vuoden talvena mies seikkaili täkäläisessä televisisossa Norjassa kuvatussa Lillyhammerissa. Siinä hän näytteli Amerikasta vuonojen maahan paennutta mafiosoa. Mafiaukkoa hän näytteli myös suositussa The Sopranosissa. Televisiosarjoja paremmin Little Steven kumminkin tunnetaan 80-luvun hitistään Out Of The Darkness, joka oli kova sana näillä leveysasteilla.

Little Stevenin rooli The E Street Bandissa oli pienempi kuin luulin. Häntä enemmän esillä oli toinen kitaristi Nils Lofgren. Ruotsalaisniminen amerikkalainen tilutti pitkän ja komean soolon Because The Nightín aikana. Isoa hattua käyttänyt mies pyöri ympäri lavaa ja muistutti ohikiitävän hetken jopa hevimuusikkoa.

Springsteenin kanssa esiintyi peräti kuudentoista muusikon ryhmä. Puhallinosastolla hääräsi useampi ukko. Taustalaulajia oli kolme, perkussionisti-kosketinsoittaja sekä pianisti vierekkäin, kitaristi-viulisti, kaksi kitaristia sekä basisti ja rumpali.

Konsertissa kuultujen 27 kappaleen joukosta tunsin vain noin viidesosan. Silti ei tullut kertaakaan tunne, että olisi haukotuttanut tai ollut tylsää. Mitä nyt perse hieman puutui kovalla penkillä. Siinä ei ollut enempää tilaa kuin lentokoneessakaan. Onneksi vieressä oli tyhjä paikka, joten sai oikoa koipia sivulle vähän rennommin.

Tuskin kovin moni lähti konsertista pettyneenä. Lähes kolme tuntia kestänyt show oli todellakin 99 euron lipun arvoinen ja erittäin hieno kokemus.

Illan mittaan esitetyt kappaleet:

1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come) (toive)
12. Pink Cadillac (toive)
13. Brilliant Disguise (toive)
14. Because The Night
15. She's The One
16. Pay Me My Money Down
17. Darlington County
18. Shackled & Drawn
19. Waitin' On a Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope & Dreams

Encoret:

23. Queen of the Supermarket (akustinen sooloesitys, toive)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In the Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out

Rockstopin videoraati

YLE Teema esitti viime tiistaina vuonna 1992 kuvatun Rockstopin jakson, jonka aiheena oli videoraati.

Rockstopilla oli aikoinaan ansionsa. Se johtui lähinnä siitä, ettei 80-ja 90-lukujen taitteessa ollut liiemmin nuorisolle suunnattuja musiikkiohjelmia, joten Rockstop täytti tyhjiötä.

Heli Nevakare

Tämän jakson seuraaminen työn ja tuskan takana. Juontaja Heli Nevakare sättäsi totuttuun tyyliinsä sen minkä ehti. Koska hänen touhuiluaan ei ole joutunut enää pariin vuosikymmeneen katsomaan, oli nainen tulla ruudusta läpi.

Käsittämättömän huonoja leikkauksia piisasi koko tunnin kestäneen lähetyksen ajan. Ohjelma oli varsinaista sillisalaattia. Ymmärtäisin, jos kokonaisuus olisi pidetty nimensä mukaisesti videoraadissa. Joka väliin oli leikattu täysin irrallisia inserttejä. Mainittakoon esimerkiksi Michael Jacksonin tanssiminen, Europen laulaja Joey Tempestin ja kosketinsoittaja Mic Michaelin haastattelu ja olipa Phil Collinskin saatu ängettyä mukaan.

Musiikkivideoita arvostelivat entinen Hurriganes -kitaristi Ile Kallio ja tuolloin huippusuositun Ne Luumäet -yhtyeen kitaristi Heko Luumäki. Loppuja raatilaisia en tunnistanut, eivätkä heidän nimensä enää viikon jälkeen ole mielessä. Raati arvioi Ressu Redfordin, Waltarin, Moonin, Gruppa Djunan, MC Nikke T:n ja Ne Luumäkien videot.

Ile Kallio

90-luvun alun kotimaiset musiikkivideot näyttävät tänään joko huvittavilta tai säälittäviltä. Monilla videoilla on tietysti on musiikillisia ansioita, mutta etenkin Rockstopissa ne toteutettiin lähes poikkeuksetta humoristisella tavalla. Yleensä sellainen ei sopinut lainkaan yhteen biisien kanssa.

Ohjelmassa oli yleensä suuri määrä Nevakaren itsensä esittämiä musapätkiä, joissa hän heilui ja lauloi kuin rokkitähti ikään. Saman lähetysajan olisi voinut käyttää oikeisiin yhtyeisiin, eikä juontajan oman egon täysin turhanpäiväiseen pullisteluun.

Ressu Redfordin ja Waltarin tuntevat kaikki, mutta Moonia harva muistaa. Bändissä vaikutti kitaristina sittemmin kuuluisaksi levytuottajaksi kohonnut Mikko Karmila. Laulajana oli hänen silloinen muijansa Aino Roivainen. Toista kitaraa soitti Sakari Pesola, joka tunnetaan paremmin Kolmas nainen -yhtyeestä. Bassoa pomputteli Kirka Sainio, joka vaikutti Airdash -speed metal -orkesterissa vielä hetkeä aiemmin. Sittemmin Sainio soitti LAB:issä, joka 2000-luvun alussa teki hienon Numb-kappaleen.

Moon levytti myöhemmin Moon Cakes -nimellä. Näin bändin joskus 90-luvulla keikalla Ruisrockin teltassa.

MC Nikke T oli turkulaisräppäri, joka tarinan mukaan pakoili  Popedan laulajaa Pate Mustajärveä Nummirockin backstagella juhannuksena 1992, koska pelkäsi saavansa tältä turpaansa. Enpä lainkaan ihmettele, mikäli kyse oli Nikken musiikillisista ansioista - se kun oli järkyttävää paskaa alusta loppuun.

Sama kaveri jatkaa yhä musiikintekoa useilla eri taiteilijanimillä. Onneksi hänen tuotantoonsa ei nykyään törmää samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten, mutta tokkopa se on yhtään sen laadukkaammaksikaan tullut.

Rockstopin videoraadin kummajainen oli itänaapurista tullut Gruppa Djunan. Hirvittävää suolikuonaa sekin, vaikka video yritti olla huvittava neuvostoliittoviitteineen. Eipä ole sen maan touhut koskaan hymyilyttäneet tai saaneet sympatiaa tältä suunnalta.

Ne Luumäet

Lähetyksen ainoa kunnon biisi oli Ne Luumäkien ramopunk-tykitys Onnellinen perhe. Singlelistan ykkösenäkin samana vuonna ollut kappale on tarttuva ralli, joka tuolloin soi melkein joka paikassa. Kappaleen videoon Rockstopille tyypillinen huumori sopii. Bändi ei muutenkaan ollut mikään lommoposkisynkistelijä, vaan lähinnä hyväntuulisen musiikin lähettiläs.

Rockstop on nostalgiaa. Mutta, huh, harvoinpa oma nuoruusaika on tuntunut näin vastenmieliseltä katsottavalta kuin tämä lähetys!