Rokkia Itämeren aalloilla

Toista kertaa järjestetty Rock The Waves seilattiin viime viikonloppuna Turun ja Tukholman välillä. Laivana oli Viking Glory, joka normaalisti operoi tällä reitillä aamulähdöillä. Alus on tuuraamassa Viking Gracea, joka on tällä hetkellä Naantalissa korjaustelakalla. 

Turun satamassa tyrmistyksen aiheutti massiivinen turvatarkastus. Tiedä sitten koska homma on tällaiseksi muuttunut. Ainakaan viimeksi risteillessäni ei sentään lentokenttää vastaavaa syyniä ollut. Kassit, pussit ja päällysvaatteet hihnalle läpivalaisuun, asiakas itse metallinpaljastimen läpi. 

Tarkastusjonossa seisoskelu vei ainakin puoli tuntia. Ryhmään ei tietenkään valittu ketä tahansa - pukumiehet ja kukkahattutädit saivat rauhassa mennä normireittiä. 

Päällepäsmärinä hääräsi nuori tummaverikkö, joka oli todennäköisesti reputtanut poliisikoulun pääsykokeissa. Nyt hän sai mielivaltaisesti säätää, virkainto oli suorastaan ihailtavan kova. Edessäni seisseen miehen lonkerotölkki lensi sellaisella voimalla roskakoriin, että oikein korviin sattui. 

Koska ruotsinlaivojen marketissa ei iltalähdöillä enää myydä viinaa, on minullakin ollut tapana ottaa fölipullo mukaan. Saa sitten hytissä ottaa parit napanderit ennen baaria. 

Olin täysin varma, että pulloni otetaan läpivalaisussa pois. Yllättäen siitä ei oltukaan kiinnostuneita. Etsivät kuulemma metallia, puukkoja ja miekkoja, tiesi tuttu laivatyöntekijä myöhemmin kertoa. 

Voin kuvitella millainen show terminaalissa syntyy helmikuussa kun Nordic Metal Cruisen juhlaväki saapuu paikalle. Mahtavatko patruunavyöt, rannekkeet ja kaiken maailman killuttimet jäädä maihin? Saattaa jopa pienimuotoinen mellakka olla lähellä. 

Kuten odotettavissa oli, näkyi laivalla paljon tuttuja. Noin ylipäätään väkeä oli kuitenkin vähänlaisesti. Samat ihmiset tulivat alvariinsa vastaan. Hyttikäytävämme oli niin hiljainen, että mieleen tuli Hohto-elokuvan aavemainen hotelli. 

Joku arveli ihmiskadon syyksi tipatonta tammikuuta. Toinen puolestaan veikkasi, ettei porukalla oli joulun jälkeen rahaa joutaviin risteilyihin.  

Vuosikymmenestä toiseen suosittu lappeenrantalainen Kotiteollisuus oli illan ensimmäinen esiintyjä. Kello 23 aloittanut yhtye takoi hittejään peräkanaa ja tanssilattialla riitti vipinää. 

En ole koskaan ollut sen kummemmin bändin fani, mutta biisit kuten Minä olen, Helvetistä itään ja Tämän taivaan alla ovat toki erinomaisia. 

Seuraavana päivänä törmäsin laivan kannella Kotiteollisuuden basistiin Janne Hongistoon. Hän kertoi, että paitamyyntipöytää ei pystytetty ollenkaan, koska Viking Line vaati osuutta myynituloista. Merkillistä artistikohtelua. 

Kellon edetessä sunnuntain pikkutunneille, valtasi lavan risteilyn pääesiintyjä, norjalainen Jorn. Suurelle yleisölle tuntematon orkesteri on monessa mukana olevan laulaja Jorn Landen pääbändi. Vuosituhannen taitteessa perustettu yhtye on julkaissut parikymmentä albumia ja vokalisti itse ollut mukana noin viidelläkymmenellä levyllä. 

Minullakin on muutama Jornin levy, mutta ikäväkseni en edes muista niiden nimiä. Yksi on tribuutti vuonna 2010 edesmenneelle laulajalegenda Ronnie James Diolle, jonka Dio-yhtyeen kappale Rainbow In The Dark laivalla kuultiinkin Jornin upeana tulkintana. 

Koska orkesterin oma tuotanto ei ollut tuttua, oli sopiviin väleihin ripotellut lainabiisit suoranaista herkkua. Deep Purplen Stormbringer svengasi kuin kiimainen hirvi ja Saxonin tunnetuksi tekemä Ride Like The Wind sai sekin jalan vipattamaan. 

Sunnuntaina esiintynyt Tyrantti on pääkaupunkiseudulta tuleva suomenkielinen hevibändi, jonka musiikissa on vahvoja kaikuja 80-luvun brittihevistä. Ravenia ja Judas Priestiä on ainakin kuunneltu ahkerasti.

En ole ainuttakaan yhtyeen albumia kuullut, mutta irtobiisejä olen toisinaan pyörittänyt Youtubesta. Bändin jonkinasteinen huumoriaspekti on imagoa myöten vahva, mutta en kuitenkaan laskisi sitä pelkäksi hauskanpidoksi. Kyllä sällit tekevät täysveristä hevirokkia. 

Tyrantin laulaja sattui hakemaan ruoka-annostaan samaan aikaan kun itse tilasin ohrapirtelöä Kotiteollisuuden roudarilta saamallani drinkkilipulla. Kehuin keikkaa ja totesin, että erään kappaleen alku meni aivan yksi yhteen jonkun Judas Priestin biisin kanssa. "Varmaankin, eipä tässä olla pyörää keksimässä uudestaan!". 

Rock The Wavesin erikoisuus oli Kauko Röyhkä. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana peräti 700 soolokeikkaa tehnyt pitkänlinjan muusikko herätti lievää ihmetystä jokaisessa, jonka kanssa artistikattauksesta juttelin. 

Aikoinaan en itsekään oikein jaksanut Röyhkää, mutta kelkkani kääntyi 90-luvun puolivälissä. Sittemmin olen diggaillut paljonkin hänen kappaleitaan kuten Cooperin testi ja Hammerfest. Jälkimmäistä kehuinkin Kakelle. "Pitäisköhän ottaa se settiin mukaan", hän tuumaili. 

Mies ja kitara ei ehkä sopinut yhtä hyvin isolle estradille kuin ravintola-aulassa pitkin risteilyä esiintynyt Pekka Heino Duo. Helsinkiläisestä Brother Firetribesta tutun Heinon olisin mieluusti nähnyt päälavalla kevytheviyhtyeensä kanssa.  

Sen verran rankkaa touhua tällainen vuorokauden risteily tuppaa olemaan, että nyt saa taas vähäksi aikaa riittää. Ehkä seuraavaksi vuoden kuluttua, mikäli Rock The Waves vielä järjestetään. 

Villen varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo (s. -72) on Hollolasta kotoisin oleva näyttelijä, joka on luonut menestyksekkään uran itänaapurissamme Venäjällä. Nykyään hän on tunnettu myös kotimaassaan. Televisiossa on pyörinyt tiuhaan tahtiin Haapasalon tähdittämiä sarjoja, joissa kierrellään ympäri suurta Venäjää.

Näitä ohjelmia minäkin olen seurannut mielenkiinnolla. Idän suunnassa tavoitteenani on joskus päästä edes Viipuriin asti. Kiinnostaisi nähdä Neuvostoliiton Suomelta valloittamaa Karjalaa laajemmaltikin, mutta eipä sinne uskalla omatoimisesti lähteä. Mitä olen katsellut Karjalan seuramatkojen esitteitä, ovat ne lähinnä eläkeläisille suunnattuja ja tuhansien eurojen hinnoissa. Joku vetää välistä ja paljon.

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kauko Röyhkän kirjoittama ja Juha Metson valokuvaama Ville Haapasalo "Et muuten kuitenkaan usko" kertoo näyttelijän 90-luvusta Venäjällä. Opus tarttui mukaani Turun Kirjamessuilta lokakuun alussa. Hinta oli vain kympin, joten moista tarjousta ei voinut sivuuttaa.

Alkuun Röyhkän kirjoitustyyli häiritsi. Hän ei ole nähnyt sen vertaa vaivaa, että olisi kirjoittanut edes omat osuutensa kirjakielellä. "Miten sä pärjäsit, jos sut aina ryöstettiin?". Tällainen tyyli antaa vähän halvan vaikutelman. Tuskin Röyhkällä on viikkoa kauempaa kirjan parissa mennyt.

Metson mustavalkokuvat ovat hienoja. Usein mukana on päähenkilö itse, mutta venäläiseen katukuvaan ja elämänmenoon on päässyt muitakin hahmoja.

Moni lukija varmasti uskoo Haapasalon kertovan satuja läpi kirjan. Niin merkillisiä, vaarallisia ja hauskojakin asioita hänelle on tapahtunut. Koska olen  Neuvostoliitto- ja Venäjä -kriittinen, en loppujen lopuksi ihmettele lainkaan kirjan tarinoita. Venäjä on korruptoinut ja vaarallinen maa, jossa vain paksulla lompakolla on merkitystä.

Kun Haapsalon näyttelijänopinnot alkoivat Leningradissa Neuvostoliitossa vuonna 1991, pääsi hän kielitaidottomana kouluun ainostaan lukukausimaksujensa takia. Nykyään hän on suosittu julkisuuden henkilö, joka rankattiin eräässä lehdessä "Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi".

Useaan kertaan ryöstetyksi ja hakatuksi tullut Haapasalo kertoo kirjassa, että näyttelijöillä on tapana anoa sellaisessa tilanteessa "Älkää lyökö kasvoihin". Varmasti mies on maksanut kovan hinnan nykyisestä asemastaan.

Spidersin Follow Me Follow -lp

Spiders oli oululaisyhtye, joka teki 80-luvun taitteessa kaksi albumia Kräk -levymerkille. Kotiseutunsa ulkopuolella orkesteri tuli laajemmin tunnetuksi voittamalla Rockin Suomen mestaruuskisoissa keskityylin sarjan vuonna 1979.

Yhtyeessä vaikuttivat Timo Rusanen (kitara, laulu), Esko Lassila (kitara, laulu), Jari Paulamäki (basso) ja Jussi Haapalainen (rummut). Spiders levytti kaksi albumia, jotka eivät ole merkittävästi jääneet suomalaisen rockin historiaan.

Ostin bändin debyyttialbumin Speedin' vuonna 1981 Turun Kupittaan Citymarketin alelaarista muutamalla markalla. Harmi kyllä, levy jatkoi pian matkaansa eteenpäin. Olisi sen tietysti voinut säilyttääkin, sillä pääosin lainabiisejä sisältäneeltä kiekolta löytyi muistaakseni ainakin yksi todella hyvä kappale, I'm Afraid to Go Home. En tiedä kenen originaali versio on, mutta tekijöiksi on merkitty herrat Geld ja Udell.

Tämä blogijuttu perustuu siihen, että ostin juuri Hassisen levykirppikseltä Spidersin kakkosalbumin, 1980 ilmestyneen Follow Me Followin. Yhtä hyvin sen olisi voinut jättää ostamattakin, sillä aika oli kullannut muistot bändin suhteen. En ollut kuullut levyä aikaisemmin ja kuvittelin sen olevan vähän tanakampaa tavaraa.

Follow Me Followin tuottanut Riku Mattila ei ilmeisesti ole saanut oululaisnuorukaisiin juuri minkäänlaista otetta. Levy on lähes kautta linjan munatonta köyhän miehen Ronski Gangia ja Hurriganesia. Vaikka studiossa ei varmaankaan montaa vuorokautta vietetty, luulisi silti, että rokkibändi vetäisi hiukan rankemmin.

Follow Me Followissa on vaatimaton, mutta komea kansi. Sen takana on kuvataiteilija Riipinen, jonka paras luomiskausi oli 70-luvun lopulta 80-luvun puoliväliin. Kaveri rustasi kansia lähinnä Johanna -levy-yhtiön bändeille kuten Pelle Miljoonalle. 

Spidersin kaverit ovat jääneet unholaan basisti Jari Paulamäkeä lukuunottamatta. Ehkä tuottaja Mattila muisti hänet levytyssessioista, sillä muutamaa vuotta myöhemmin tämä 1964 syntynyt veikkonen vaikutti yhdessä Mattilan kanssa Kauko Röyhkä & Nartussa. Sittemmin Paulamäki on soitellut muun muassa Ballsissa ja Michael Monroen bändissä.

Muutama kuukausi takaperin löysin Youtubesta mainion Spiders -rallin. Kappale ei jostain syystä ole orkesterin kummallakaan pitkäsoitolla. Etenkin kakkosalbumille tällainen meininki olisi tuonut kaivattua puhtia.

Henry ja minä

Ostin pari viikkoa sitten Turun Kirjamessuilta kassillisen kirjoja. En enää muista myyjän nimeä, mutta samalta kauppiaalta lähti koko setti. Tiskiä kiersi ympyränmuotoiset roikkuvat pahvikyltit, joissa luki kissankokoisilla kirjaimilla "kaikki kirjat 5 euroa".

Eräs ostoksistani oli Kauko Röyhkän vuonna 2004 kynäilemä Henry ja minä (Like). Se kertoo enimmäkseen Henry Saaresta, mutta melkein yhtä paljon kirjoittajasta itsestään. Tämä siksi, ettei Röyhkä saanut Saaresta tarpeeksi materiaalia irti kirjaa varten, jolloin hän joutui pohtimaan omaa suhdettaan pornoon ja viihdemaailmaan. Ratkaisuhan se tällainenkin.

Wikipedia kertoo Henry Saaresta seuraavaa:

Henry Saari (s. 14. tammikuuta 1964 Pori) on suomalainen entinen pornotähti, ja vuoden 1993 Mr. Finland ja Mr. Europe 3. sija. Saari on esiintynyt Hollywood-filmeissä ja televisiorooleissa. Hän käyttää myös nimimerkkiä Henry Suuri (eng. Henry The Great). 

Saaren pornotähden ura alkoi sivuroolista elokuvassa Hot Weekend at Ernies 1995. Saari perusti sen jälkeen oman yrityksen, joka tuotti Henry the Great -nimisiä pornoelokuvia. Hän on toiminut myös näyttelijänä pornon ulkopuolella. 

Saarelle myönnettiin työkyvyttömyyseläke vuonna 2003 polvivamman takia. 


Teoksen ilmestyessä siitä oli laaja artikkeli Seura -lehdessä. Jutussa siteerattiin muutamia kirjan kohtia. Muistin ne yllättävän hyvin ja hetken piti miettiä olenko mahtanut lukea kirjan jo aikaisemmin. Nopeasti se kymmenen vuotta taas vierähti.

Kauko Röyhkän teksti on mukaansa tempaavaa ja tuo mieleen 60- ja 70-lukujen kohutoimittaja Veikko Ennalan jutut. Paikoin kirjasta paistaa turhan hyvin läpi, että Röyhkä on ängennyt mukaan täysin jonninjoutavaakin tarinaa, mikä ei liity mitenkään Henry Saareen ja aika löyhästi häneen itseensäkin. Siksi se muistuttaakin pitkäksi venytettyä lehtijuttua. Röyhkän on vaan ollut pakko saada x-määrä sivuja kokoon.

Henry ja minä on hyvä katsaus 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun viihdemaailmaan. Mukana vilahatelee nimiä kuten Tony Halme, Sarah Young, Miljonääri-Jussi ja Marika Saukkonen. Hänet tunnettiin missinä ja Mega-Marikana Megavisa -televisio-ohjelmasta, jossa hän käänteli ikkunaluukkuja sitä mukaa kun kilpailja keksi oikean sanan. Marika oli Henry Saaren tyttöystävä, joka lähti kuin kuppa Töölöstä kuultuaan että Henry oli mukana pornofilmissä.

Henry Saaren debyyttipornoleffa Hot Weekend At Ernies kuvattiin 1994. Se oli melkoinen mediatapaus seuraavana vuonna. Jopa kaupunkilehti Turkulainen teki aiheesta jutun keväällä 1995. Otsikko kuului "En tiennyt olevani pornofilmissä".

Leffantekeminen piti Saaren mukaan olla "koekuvausta", eikä sitä kuulemma ollut tarkoitus levittää Suomeen tai markkinoida hänen Mr. Finland -tittelillään. Siksi Saari onkin kreditoitu elokuvaan nimellä "Doplh". 

En ole varma, mutta hyllystäni saattaa yhä löytyä vhs-kopio kyseisestä elokuvasta. Siinä esiintyvät Saaren ohella ainakin hollantilainen silikonipommi Helen Duval ja amerikkalainen pornoikoni Nina Hartley. Henkka jynkyttää heitä molempia, vaikka jenkkiporno-oriit Jon Dough ja Peter North suurimman työn tekevätkin.

Olen tavannut Henry Saaren muistaakseni kahdesti. Ensimmäinen kerta tapahtui tamperelaisessa rokkiklubissa 2000-luvun alussa. Tammerfestiin kuuluneen iltaman esiintyjinä olivat Sub-Urban Tribe ja Charon. Saari oli jonottamassa tiskille kun bongasin hänet. Ehdotin yhteiskuvaa, mutta sellainen ei hänelle jostain syystä sopinut.

Vuonna 2008 tapasin Saaren Turun seksimessujen VIP-tilassa. Tällä kertaa hän ei vastustellut lainkaan valokuvan ottoa ja vaikutti oikein mukavalta mieheltä.

En tiedä mitä Henry Saari puuhaileen nykyään, mutta Seiskasta ja iltapäivälehdistä hänet saattaa yhä löytää. 

Bruce Springsteen & The E Street Band Turussa 7.5.

Viime talvena alkoi spekulointi Bruce Springsteenin The Wrecking Ball -kiertueen ulottumisesta Turkuun. Huhut saivatkin pian vahvistuksen, kun Springsteenille buukattiin konsertti HK Areenalle. Kovan kysynnän vuoksi seuraavaksi päiväksi sovittiin toinenkin keikka.

Koska Springsteen oli tulossa kotikaupunkiini ja noin viiden kilometrin päähän asuintalostani, luonnollisesti kiinnostuin asiasta. Mikäli keikka olisi ollut vaikka Lappeenrannassa tai Ilomantsissa, olisin tuskin reagoinut asiaan juuri lainkaan.

Kuten arvattavissa oli, ensimmäisen konsertin liput myytiin hetkessä loppuun. Yrityslippuja kuulemma rohmuttiin jälleen rutkasti, jotta pukuherrat pääsisivät hienoperseisine naisineen katsomaan Amerikan ihmettä. Oikeille musiikinkuluttajille jaettiin sitten rippeet.

Oma lippuni järjestyi kaverin kautta. 99 euron hintainen biljetti saattaa tuntua paljolta. Koska matkakuluja ei koitunut ja tiedossa oli, että Springsteen soittelee yleensä tuntitolkulla, en pitänyt hintaa mitenkään kovana.

Springsteen ei ole ollut minulle koskaan mikään erityinen suosikki. Hittibiisit ja pari harvinaisempaa ovat toki tuttuja, mutten muistaakseni omista hänen tuotannostaan kuin yhden tupla-cd-kokoelman.

Monille tuttavilleni Springsteen kolahti Born In The USA -levyn (-84) myötä. Itse kuuntelin silloin esimerkiksi Whitesnakea, Motörheadia ja Iron Maidenia, kuten yhä vieläkin. Sijaa on aina ollut muunkinlaiselle musiikille kuin heville, vaikka monien onkin sitä joskus vaikea käsittää.

Yläasteella Taivassalossa kuuntelimme Born In The USA -abumia englannin kielen tunnilla. Samalla käännettiin biisien sanoja suomeksi. Cover Me ainakin oli yksi käsittelyn alla olleista kappaleista. Mistä lie lp-levyn sisäpussista sanat silloin ongittu, noihin aikoihin niitä kun ei saanut netistä klikkaamalla.

Jos minä olisin ehdottanut kappaleita suomennettaviksi vaikka Kissin tai Ozzy Osbournen tuotannosta, siihen eivät olisi suostuneet opettaja eivätkä muut oppilaat. Bruce Springsteen sen sijaan oli jo tuolloin turvallinen ja yleisesti hyväksytty artisti.

Bruce ja Little Steven.

Bruce Springsteenin keikat ovat yleensä isoilla stadioneilla. Viime viikonloppuna hän esiintyi kahtena iltana Tukholmassa yli viidenkymmenen tuhannen hengen yleisön edessä. HK Areenalla oli tiistaina 7.5. lehtitietojen mukaan 9 500 ihmistä.

Lähtö kohti jääkiekkohallina tunnettua rakennusta alkoi illalla kuuden paikkeilla. Kovana Springsteen-fanina tunnettu työkaverini Kake oli juuri edeltävän viikonloppuna käynyt Tukholmassa keikkaa katsomassa.

Koska olimme hyvissä ajoin paikalla, oli aikaa tallustella ympäri hallia. Vastaan tuli entinen työkaverimme Jyrki. Hän on nykyään järjestysmies. Tuima ilme heltyi välittömästi kun katsemme kohtasivat. En selvästikään ollut hänelle suuri uhka, enkä myöskään avuntarpeessa.

Luulisi, että Springsteenin keikan kaltainen megatapahtuman kerää kaikenlaisia julkkiksia kuin liimapaperi kärpäsiä. Big Brother- tai Viidakon tähtönen -tason julkkuja en nähnyt ainuttakaan. Edes turkulaisia missejä ei tullut vastaan. Kunnallispoliitikotkin varmasti istuivat omassa karsinassaan jossain. Bongattujen julkkisten saldo typistyi lopulta neljään; Anssi Kela, Vilperin perikunnan Eddy Carlsson, Kauko Röyhkä ja Ne Luumäet -yhtyeen Heko Luumäki.

Olutta myydään HK Areenalla löysässä muovituopissa huokeaan 6,50 euron hintaan per 0,4 litra. Baarissa käynti kumminkin kannatti, sillä näin piikkiöläisen serkkuni. Olisi pitänyt arvata, että hänkin oli keikalla.

Pitkänlinjan rokkimiehen levystö tuli allekirjoittaneelle tutuksi 70-luvun loppuvuosina, jolloin selailin hänen vinyylejään. Siellä oli kaikki tuon ajan herkut; Nazareth, Uriah Heep, Slade, Mud, Deep Purple, Ted Nugent, Eagles, Black Sabbath ja varmaan Bruce Springsteenkin.

Paikkamme olivat G5-katsomossa. Sieltä ei ollut lainkaan hullumpi näköala. Pienellä Sonyn pokkarikameralla napsin yllättävän hyvätasoisia kuvia, vaikka epäilinkin onnistumisprosentin olevan miltei olematon.

Springsteen bändeineen aloitti esiintymisensä kello 19.20. Yleisöllä kesti muutaman kappaleen ajan lämmetä meininkiin - lukuunottamatta tosifaneja, jotka heiluivat hulluna etummaisissa riveissä. Heille oli vartavasten lohkottu oma karsina lavan eteen.

Yleisön kesyyteen vaikutti varmasti tiistaipäivä. Keskiviikon konsertissa lienee railakkaampi meno, sillä torstaina on pyhäpäivä ja saa nauttia viinaksia vapaasti.

Jossain päin etujoukkoa oli varmasti myös forssalaisnainen, joka paistatteli viikon verran median syleilyssä. Hän nimittäin saapui HK Areenan pihalle päivystämään jo viikkoa ennen keikkaa!

Nainen pääsi pariin otteeseen ainakin Turun Sanomiin ja YLEn televisiouutisiin.
- Käytän tähän vuosilomaani. Bruce on niin ihana ja minun on pakko päästä ihan eteen, jotta voisin koskettaa häntä, nainen voihki haastattelussa, joka oli kuvattu HK Areenan autiolla asfalttipihalla.

Mikäli hämäläisnaikkosen tilalla olisi ollut mies, vaikka Jorma Taivassalosta, ei hänen parkkipaikkaviikkoaan olisi noteerattu lähellekään samoin. Ei, vaikka mies olisi päivystänyt HK Areenan pihalla Ladassaan parikin viikkoa. Häntä olisi todennäköisesti pidetty henkisesti sairaana.

Bruce surffaa yleisön päällä.

Seitsemäntenä kappaleena kuultu Hungry Heart sai väkeen enemmän säpinää. Springsteen heitti kitaransa syrjään, otti mikrofin mukaansa ja lähti tepastelemaan pitkin yleisön välissä kulkenutta lavarakennelmaa. Lopulta hän heittäytyi yleisön päälle, joka kannatteli ja kiikutti hänet takaisi lavalle.

Puuvillapeltojen gospel-menot mieleen tuoneen Spirit In the Night -kappaleen aikana Bruce kyseli jatkuvalla syötöllä, että "Can you feel the spirit?". Hän hoki yhtä ja samaa lausetta, jolloin minäkin yritin oikein keskittyä mahdollisen hengen tuntemiseen. Lopputulos oli, että huomasin oikean käteni karvojen sojottavan kohti naapuripenkissä istuvaa paimiolaismiestä. Se tosin saattoi johtua hänen sähköisistä vaatteistaan.

Tilanne ei ollut kaukana hengellisesta kokouksesta. Bruce pappina käskytti seurakuntaa, joka lankesi hänen polvilleen hänen edessään. Mieleen juolahti viisitoista vuotta sitten Torniossa ollut ilta, jolloin kuvasimme oppilastyönä paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaa.

Jumalanpalveluksen aikana saarnaaja Heikki Hursti, joka nykyään jakaa Helsingissä leipää vähäosaisille isänsä Veikko Hurstin perinteen jatkajana, kaatoi kansaa. Tupaten täynnä ollut sali teki aaltollikettä ja ujelsi merkillistä ääntä, jollaista en ole sen koommin kuullut. Hursti laski kätensä seurakuntalaisten päälle, jolloin mummoja kaatui kuin metsää Tapani-myrskyn jäljiltä. Hän ei montaa sanaa ehtinyt sanoa, kun Peräkylän Aune oli jo ketarat pystyssä permannolla. Ja tätä jatkui kuin liukuhihnalta!

Enpä olisi uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Se hyvä puoli tapahtumassa oli, että minulta lähti yhdessä hujauksessa krapula ja päänsärky - jopa ilman Hurstin kosketusta. Vaan mahtoiko olla Heikin etätyötä tai sitten henki itse.

Koska en ollut perehtynyt Springsteenin lavahommiin kovin tarkasti, koin yllätyksenä, että kaikki olikin pitkälti ennaltasuunniteltua. Tiettyjen biisien aikana tapahtuu sitä ja tätä. Ensikertalaiselle tapahtumat näyttivät spontaaneilta, mikä lienee tarkoituskin.

Springsteen ei kuitenkaan koskaan soita kahta samanlaista keikkaa, vaan biisivalinnat vaihtelevat illasta toiseen. Esimerkiksi Tukholman keikoilla oli peräkkäisinä iltoina tullut peräti 19 eri kappaletta!

Waitin' On A Sunny Dayn aikana Springsteen nosti lavan edustalta ylös pikkupojan. Kaveri näytti enemmänkin ala-asteen matematiikkanörtiltä kuin rockfanilta. Sälli kumminkin laulaa luikautti pätkän kappaletta tuosta vaan.

Tänään aamulla kuulin turkulaiselta Springsteen-fanaatikko Manu Flyktiltä, että juuri Waitin' On A Sunny Dayn aikana tapahtuu vastaava laulatus joka konsertissa. Minä kun luulin, että viaton pikkupoika osasi biisin omasta takaa. Hänelle oli varmasti kotona pakkosyötetty kyseistä kappaletta ehkä jopa monta kuukautta putkeen, joka ikinen päivä! Ja nyt kävi tuuri - Bruce poimi yleisöstä juuri hänet.

Tänään vanhemmat, isovanhemmat ja muut sukulaiset, naapurit, koulukaverit, koko kyläyhteisö ja kaikki muutkin mahdolliset tahot tietävät, että meidän poju se oli Pomon kanssa lavalla. Kännykkäkameroiden ja Youtuben aikana poika on sankari melkein itsekin.

En tiennyt sitäkään, että Springsteen toteuttaa näinkin auliisti fanien biisitoiveita. Eturivistä ojennettiin hänelle isoja pahvikylttejä. Laulaja poimi sieltä kymmenkunta ja tutki niitä jonkun aikaa. Muutama toive illan mittaan totetutuikin. Bändiltä vaatii paljon soittaa treenaamatta vanhoja kappaleita, joita se ei ole esitetty välttämättä vuosikausiin. Springsteenin tuotanto on hyvin laaja - satoja biisejä.

The E Steet Bandin tunnetuin jäsen ainakin Suomessa lienee kitaristi Little Steven Van Zant. Viime vuoden talvena mies seikkaili täkäläisessä televisisossa Norjassa kuvatussa Lillyhammerissa. Siinä hän näytteli Amerikasta vuonojen maahan paennutta mafiosoa. Mafiaukkoa hän näytteli myös suositussa The Sopranosissa. Televisiosarjoja paremmin Little Steven kumminkin tunnetaan 80-luvun hitistään Out Of The Darkness, joka oli kova sana näillä leveysasteilla.

Little Stevenin rooli The E Street Bandissa oli pienempi kuin luulin. Häntä enemmän esillä oli toinen kitaristi Nils Lofgren. Ruotsalaisniminen amerikkalainen tilutti pitkän ja komean soolon Because The Nightín aikana. Isoa hattua käyttänyt mies pyöri ympäri lavaa ja muistutti ohikiitävän hetken jopa hevimuusikkoa.

Springsteenin kanssa esiintyi peräti kuudentoista muusikon ryhmä. Puhallinosastolla hääräsi useampi ukko. Taustalaulajia oli kolme, perkussionisti-kosketinsoittaja sekä pianisti vierekkäin, kitaristi-viulisti, kaksi kitaristia sekä basisti ja rumpali.

Konsertissa kuultujen 27 kappaleen joukosta tunsin vain noin viidesosan. Silti ei tullut kertaakaan tunne, että olisi haukotuttanut tai ollut tylsää. Mitä nyt perse hieman puutui kovalla penkillä. Siinä ei ollut enempää tilaa kuin lentokoneessakaan. Onneksi vieressä oli tyhjä paikka, joten sai oikoa koipia sivulle vähän rennommin.

Tuskin kovin moni lähti konsertista pettyneenä. Lähes kolme tuntia kestänyt show oli todellakin 99 euron lipun arvoinen ja erittäin hieno kokemus.

Illan mittaan esitetyt kappaleet:

1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come) (toive)
12. Pink Cadillac (toive)
13. Brilliant Disguise (toive)
14. Because The Night
15. She's The One
16. Pay Me My Money Down
17. Darlington County
18. Shackled & Drawn
19. Waitin' On a Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope & Dreams

Encoret:

23. Queen of the Supermarket (akustinen sooloesitys, toive)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In the Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out

Hyvät, pahat ja munat

Toimittaja Simo Rantalaisen vuonna 2009 ilmestynyt kirja Hyvät, pahat ja munat (Johnny Kniga) on kertomus hänen vuosistaan mediatyöläisenä. Kiistelty persoona tarinoi lähinnä televisiovuosistaan, jotka alkoivat MTV:n urheilutoimituksen kesätoimittajana 1987 ja päättyivät 1996 potkuihin annettuaan "isällisen avokämmenen" Ilta-Sanomien toimittajalle Pasi Kostiaiselle. Tuon jälkeen Rantalaista ei ole televisiossa nähty juontajana.

Rantalaisen kirjoitti pitkään muistelmiaan. Jo vuosia sitten muistan lukeneeni jostain aikakausilehdestä tällaisen kirjan olevan tekeillä. Kun mitään ei kuulunut, päättelin homman menneen puihin mahdollisten oikeusjuttujen pelossa. Aika kesyä tarinaa Rantalainen lopulta heittää, varmaan juuri raastuvan varjon takia. Takataskussa olisi varmasti ollut mehevämpiäkin juttuja. Mutta kuten mies sanoo, tämä ei ole kostoteos. Vaikka melkein kaikkia vastaan hänellä tuntuu olevan jotain hampaankolossa.

Rantalaisen siteeraa sivukaupalla Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmaa, jonka toinen vetäjä hän oli Jari Sarasvuon kanssa, myöhemmin Pauli Aalto-Setälän parina. Ohjelma oli vuosikausia yksi suosikeistani. Paljon mielenkiintoisia vieraita. Rohkeampia kysymyksiä kuin siihen aikaan muissa keskusteluohjelmissa oli tapana. Nykyään joku Maria! pistää kovemmaksi tällä saralla, mutta on muuten paljon kehnompi ohjelma.

Jari Sarasvuo ja Simo Rantalainen.

"Hyvät, pahat ja rumat on Suomessa Broadcastersin tuottama vuosina 1992–1997 Kolmoskanavalla ja sittemmin MTV3-kanavalla suorana esitetty talk show -tyyppinen asiaviihdeohjelma. Ohjelma tunnettiin yleisesti myös lyhenteellä "HPR".

Alkuaikoina ohjelmaa lähetettiin lauantai-iltapäivisin, ja juontajia oli kolme: Simo Rantalainen ja Jari Sarasvuo sekä naisjuontajana ensin Asta Leppä ja myöhemmin Ina Nykopp. Suuren yleisön suosioon HPR nousi kuitenkin vasta kevätkaudella 1993, jolloin ohjelma siirtyi torstain myöhäisiltaan ja juontajaparivaljakoksi vakiintui Rantalainen ja Sarasvuo. Vuonna 1995 Sarasvuo korvautui Pauli Aalto-Setälällä, ja viimeisenä keväänä Rantalaisen tilalle tuli Neil Hardwick.

Ohjelma poikkesi useimmista muista keskusteluohjelmista kahden miesjuontajan yhdistelmällä. Sarasvuon edustaman älyllisen toimittajahahmon ja Rantalaisen rääväsuisen urheilijan välille syntyi jännitteitä, jotka huipentuivat juontajien väliseen nyrkkeilyotteluun suorassa lähetyksessä. Aalto-Setälä jatkoi sittemmin Sarasvuon roolia ohjelman älykkönä, mutta Rantalaisen kiistellyn persoonan poistuminen jätti aukon, jota ei lopulta pystytty täyttämään.

Simo Rantalainen nousi usein iltapäivälehtien lööppeihin väkivaltaisen käyttäytymisensä vuoksi ja sai lopulta potkut ohjelmasta. Rantalainen muistetaan myös napakoista mielipiteistään. Hän esimerkiksi sanoi ohjelmassa, että pedofiilit pitäisi tappaa. Ohjelman myötä tuli tunnetuksi myös myöhemmin muista yhteyksistä muistettu Jari Sarasvuo.

Ohjelman vieraat liittyivät usein päivän polttaviin ja kontroversaaleihin aiheisiin. Ohjelmassa haastateltiin esimerkiksi Joensuun skinejä, "luksushuoraa", entisiä saatananpalvojia ja Pekka Siitointa.

Ohjelmaan sai lähettää palautetta faksilla, ja lähetettyjä viestejä luettiin haastatteluiden välissä. Usein katsojat toivoivat ohjelmaan vieraita, jotka olivat jo olleet lähetyksessä aiemmin, jolloin juontajat aina sanoivat: "Katsokaa näitä ohjelmia!". Toinen ohjelmasta tutuksi tullut hokema oli Simo Rantalaisen "Onnea valitsemallanne tiellä!", joka kuultiin useiden haastatteluiden päätteeksi.

Simo Rantalaisen vuonna 2009 julkaistussa kirjassa Hyvät, pahat ja munat kerrotaan muun muassa ohjelman teosta." (Wikipedia)

Kirjaa lukiessa palautuu mieleen monet HPR-haastattelut, vaikka 90-luvun alusta ja puolivälisistä alkaakin olla jo aikaa. Esko Salminen, Adolf Ehrnrooth, Andy McCoy, Kauko Röyhkä, Timo T.A. Mikkonen ja monet muut. Brittiläisen pornotähden Sarah Youngin tissejäkin Rantalainen puristeli suorassa lähetyksessä.

Eräs kaverini vihasi Simo Rantalaista vuosikaudet. Ilmeisesti HPR-ohjelman perusteella. "Yksi aste pahempi kuin skinhead", hän määritteli Rantalaisen. Kun sitten Rantalainen osui samaan aikaan turkulaiskapakka Haarikkaan, meni kaveri haastamaan riitaa tämän kanssa. "Saatanan natsi", oli kuulemma avausrepliikki. Rantalainen oli ottanut asian rauhallisesti ja kertonut muun muassa, että hänellä on paljon ulkolaisia värillisiä ystäviä. Kaverin mielipiteet vaihtuivat vauhdissa. Ei se kuulemma ollutkaan niin paha ihminen.

En tiedä Rantalaisen uusimpia vaiheita, mutta mies on ollut jo vuosia muslimi ja hän käyttää nimeä Mujahed Bin Risto Faisal. Se ei liene mediatemppu.