Dio: Dreamers Never Die

Viime syyskuun 28. päivä elokuvateattereihin ilmestyi legendaarisen laulajan Ronnie James Dion elämästä tehty dokumentti Dio: Dreamers Never Die. Turussa spektaakkeli oli meni vaivaisen yhden näytöksen verran, enkä siihen ehtinyt. 

Asia korjaantui pari viikkoa sitten kun Youtube ehdotti elokuvaa nähtäväksi. Ihmettelin ensin voiko tämä pitää paikkansa, mutta siellä se tosiaan oli. Katselin nyttemmin palvelimesta jo poistetun elokuvan parissa osassa ja totesin, että isolla kankaalla tämä olisi varmasti ollut oikein vaikuttava, mutta hyvä kun tuli nähtyä näinkin. 

Ronnie James Dio tuli tunnetuksi 70-luvulla entisen Deep Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeen laulajana, josta hän siirtyi vuonna 1979 Black Sabbathiin korvaten orkesterista erotetun Ozzy Osbournen. Suurimman suosionsa aikoihin 80-luvun puolivälissä hän luotsasi omaa Dio-bändiään.

Parituntinen Dio-dokumentti on laulajan kuolinpesän hyväksymä ja siinä haastatellaan hänen yhtyekavereitaan kuten Black Sabbathin Geezer Butleria, Vinny Appicea ja Tony Iommia sekä laulajan leskeä Wendy Dioa. 

Juuri mitään uutta elokuva ei pitkän linjan fanille kuitenkaan anna. Ei etenkään, jos on sattunut hiljattain lukemaan loppuvuodesta 2021 ilmestyneen Dion omaelämänkerran Rainbow In The Dark. 

Vuonna 1942 syntyneen ja 2010 68-vuotiaana kuolleen Ronnie James Dion tie ensimmäisistä 50-luvun lopun levytyksistä 80-luvun hevitähdeksi oli pitkä ja ainutlaatuinen. Elokuvassa on alkuaikojen kuvia ja musiikkia, jota laulaja ei myöhempien vuosikymmenten hevi-ikonina tuonut koskaan esille. Harva edes tiesi ennen nettiaikaa, että miehen menneisyydestä löytyy tällaistakin. 

Dokumentissa on omat puutteensa, mutta pariin tuntiin on vaikea mahduttaa kymmenien vuosien uraa. Ronnien liittymistä uudelleen Black Sabbathiin 90-luvun alussa ja mainiota Dehumanizer-albumia (-92) ei käsitellä lainkaan.

Sen sijaan mukaan on ängetty Dio-bändin kolmella ensimmäisellä albumilla kitaraa soittaneen Vivian Campbellin morkkaamista, jota jo Rainbow In The Dark-kirjassakin oli tarpeeksi. Ilmeisesti Wendy Dio on yhä katkera kitaristin palkankorotuspyynnöistä, josta syystä keppimies sai aikoinaan kenkää yhtyeestä. Campbellin ura on kuitenkin jatkunut menestyksekkäästi ensin Whitesnakessa ja sittemmin Def Leppardissa. 

Ronnie James Dion 90-luku oli hiljainen kuten suurimmalla osalla muistakin kasariheviukkeleista. Grunge- ja muut musiikkivillitykset eivät olleet suotuisia vanhoille pitkätukille. 

Hevimusiikin tilanne kuitenkin muuttui uuden vuosituhannen myötä. Jopa Suomen pääministeri Matti Vanhanen innostui euroviisuvoittaja Lordin kanssa näyttämään Ronnie 80-luvun alussa lanseeraamaa pirunsormimerkkiä. 

Diokin sai uutta puhtia uralleen kun Black Sabbath koottiin uudelleen. Tällä erää orkesterin nimi tosin vaihdettiin Heaven And Helliksi yhtyeen vuoden 1980 menestysalbumin tapaan ja erotukseksi Ozzy Osbourne-yhteyksistä.  

Näin Ronnie James Dion lavalla oman yhtyeensä kanssa monta kertaa, jopa Ruisrockissa vuonna 2003. Oi niitä aikoja, jolloin Ruisrockissakin oli rokkia! Paras Dio-keikkakokemukseni on kuitenkin Heaven and Hell Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2007. Aivan mahtavaa. 

Ronnie oli suureksi tähdeksi harvinaisen ystävällinen faneilleen. Sain itsekin siitä osani syksyllä 1999, jolloin Dio kiersi Pohjoismaita Monsters Of Millennium-kiertueen merkeissä yhdessä Motörheadin ja Manowarin kanssa. Hän kirjoitteli auliisti nimikirjoituksia levynkansiini ja oli vilpittömän kiinnostunut paikalla olleista ihmisistä. 

Sain tiedon Ronnien kuolemasta ollessani lomamatkalla etelässä toukokuussa 2010. Uutinen pulpahti vastaan hotelliaulan nettipäätteellä surffaillessani. https://www.iltalehti.fi/popstars/a/2010051611678913

En erityisemmin tykännyt, kun hetkeä myöhemmin eräs seurueemme jäsen kyseli "Mitäs Suomessa on tapahtunut, näitkö netistä"? Vastasin, että "En tiedä, mutta Ronnie James Dio on kuollut". Hän puolestaan, että "No ei kai se nyt mitään, mutta miten Suomen jääkiekkopelissä kävi?". 

Dion elämänkertakirja

Syksyn mielenkiintoisin kirjauutuus on Bazar Kustannuksen kautta suomeksi ilmestynyt Ronnie James Dion omaelämänkerta Rainbow In The Dark. 

Ronnie James Dio (1942-2010) oli amerikkalaisartisti, joka keski-iässä profiloitui hevilaulajaksi Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-bändien keulilla. Takana oli erinäisiä orkestereja ja levytyksiä jo 50-luvun lopulta lähtien, mutta suuri suosio antoi odottaa 80-luvulle asti. 

Ronnie James Dio ehti kirjoittaa muistelmiaan pitkälti ennen kuin syöpä vei hänet toukokuussa 2010. Tekstin kirjaksi asti tuottamiseen meni yllättävän kauan, mutta lopulta Dion leski Wendy Dio ja brittiläinen musiikkitoimittaja Mick Wall viimeistelivät teoksen. 

Rainbow In The Dark (nimi tulee Dion debyyttialbumin Holy Diverin kappaleesta) on siitä kummallinen elämänkerta, että se loppuu vuoteen 1986. Tuolloin Dio-yhtye oli suosituimmillaan ja laulajan suurin unelma toteutui - olla pääesiintyjänä Madison Square Gardenin lavalla New Yorkissa. 

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat tarinat 70-luvulta eteenpäin. Dion Elf-yhtyeestä kehkeytyi Deep Purplesta eronneen kitaristi Ritchie Blackmoren taustabändi, jonka nimeksi tuli Rainbow. Tuolloin Ronnie sai ensi kerran maistaa menestystä. 

Liityttyään vuonna 1979 Black Sabbathin laulajaksi Ozzy Osbournen tilalle, tuli lisää mainetta ja mammonaa. Tuolloin laulaja lanseerasi käsimerkit, joilla hän osoitteli yleisöä konserteissa. 

Nämä ns. pirun sarvet ovat nyttemmin muodostuneet osaksi populaarikulttuuria. Jopa siinä määrin, että Suomen pääministeri Matti Vanhanen väänteli sormiaan Lordin kanssa Euroviisu-menestyksen kunniaksi keväällä 2006.

Hevilaulajana Ronnie James Dio ei tuonut varhaista uraansa tuonut esille, eikä ennen Youtube-aikakautta ollut mahdollista kuulla hänen 60-luvun bändejään. Kirja valottaakin orkesterien kuten Ronnie And The Redcaps vaiheita. Dion hevikautta seuranneille teksti puolestaan lienee pääosin tuttua.

Minulla oli kunnia tavata Ronnie James Dion kerran. Hän oli herrasmies, joka kunnioitti fanejaan toisin kuin monet muut maailmantähdet. Aina välillä tulee fiilisteltyä nimikirjoituksia Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-vinyylien kansissa. 

Lavalla näin Dion ainakin kuusi kertaa. Näistä kovin spektaakkeli lienee Sweden Rock Festivalilla 2007 koettu Heaven & Hellin konsertti, jossa nimensä vaihtanut Black Sabbath esitti Ronnie James Dion aikaisia kappaleita. 

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta

Hevinkelium on turkulainen, kristillistä metallia esittävä yhtye. 1990-luvun lopulla discoyhtye Super Trouperin soittajista koottu ryhmä on virsihevigenressään tiettävästi ainoa Suomessa.

Bändi on tehnyt keikkoja lähinnä vain kerran vuodessa, aina joulun alla. Tänä vuonna tämä monien odottama spektaakkeli oli lauantaina 22. joulukuuta Turun Apollossa.

Olen silloin tällöin osallistunut tapahtumaan, ainakin jos se on ollut kahta ehtoota ennen jouluaattoa. Menee meinaan turhan tiukaksi kännätä virsihevin tahdissa aattoa edeltävänä iltana, mikäli seuraavana päivänä odottaa 70 kilometrin autoilu kotikonnuille.

Tosin kaikille keikoilla riekkuminen vesilinjalla ei ole minkäänlainen este. Kehuihan eräs työkaverinikin juuri hiljattain, että kyllä hän voi mennä koska vaan Apolloon ja seuraavana päivänä töihin.

Saavuin melko myöhään Apolloon. Alkuilta nimittäin vierähti toisella puolella kaupunkia, jossa oli tarjolla raikasta 40 prosenttista virolaista vodkaa ja Youtubesta toistettuja musiikkivideoita. Suunnattoman kokoisella ruudulla pyörähtivät muun muassa Judas Priest US Festival 83-osuutensa kanssa, minulle melko vastenmielinen Frank Zappa sekä mahtava southern rock-orkesteri Molly Hatchet.

Hevinkeliumin introna toimineen kirkonkellojen kuminan aikana ojentelin reippaana takkia narikkaan ja kapusin portaat ylös nopeammin kuin vuorikauris. Vessahätä oli lähes sietämätön, mutta siitä huolimatta ehdin vaihtaa muutaman sanan ensimmäisten tuttujen kanssa.

Hevinkeliumin muodostavat laulaja Taage Laiho, rumpali Sakke Koivula, basisti Amos Siekkinen, kitaristi Jumpura Leppänen ja kosketinsoittaja Ladis Robles. Kaverit ovat tuttuja Kilvestä, Pääkkösistä, Jivetonesista, Tannasta, Peer Güntista ja monista muista eri kokoonpanoista vuosien varrelta.

Muinaista egyptiläistä hallitsijaa muistuttaneen laulaja Laihon johdolla bändi soitteli riffirikasta virsiheviä kovalla volyymilla. Yleensä olen pärjännyt Apollossa ilman korvatulppia, mutta nyt ne piti kaivella esille.

Hevinkeliumin repertuaarissa on muutamia virsiä, joista tykkään aivan aikuisten oikeasti. Maa on niin kaunis ja Suvivirsi etenkin ovat hienoja lauluja. Orkesterin sovitukset vaan tuppaavat vaan välillä saavan hymyn huulille. Biiseihin on napattu osia ja riffejä ainakin Deep Purplelta, Gillanilta ja Black Sabbathilta. Luultavasti niitä ei tunnista kuin kaltaiseni alan miehet, joita Apollossakin oli lukuisia.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta 2018. (Kuva: Hevinkelium)

Saattaa olla, että reippaanlaisesta humalatilastani johtuen Hevinkeliumin keikka tuntui loputtoman pitkältä. Kun 1998 ilmestynyt Varrella virren -albumi kestää nelisenkymmentä minuuttia, soitti orkesteri mielestäni ainakin tupla-ajan Apollossa. Mutta mikäs siinä jos ihmiset nauttivat. Minulle olisi passannut vähän vähämpikin. Tietysti kun harvoin ollaa lauteilla, niin soitellaan sitten koko rahan edestä.

Apollosta kerkesin tuttujen kera vielä jatkoillekin. Ensin kutsui läheinen Daily News ja lopuksi hieman kauempana sijaitseva legendaarinen rokkiluola Tinatuoppi.

Facebookin levyhaaste osa kaksi

Turkulainen rokkimies ja Facebook-kaverini Toney Dee päätti haastaa minut uudemman kerran levylistausten pariin. Mikäpä siinä. Toki ensimmäiset kymmenen lättyäkin olisi varmaan riittänyt,  mutta koska aihe on minulle läheinen, ehkä jopa suorastaan rakas, päätin tarttua jälleen siihen.

Kuten viimeksi kirjoitinkin, listasin levyt aikajärjestyksessä. Homma jatkui nyt suunnilleen siitä mihin silloin jäin. Ensimmäisellä kierroksella viimeinen listaamani älppärini oli Smackin debyyttialbumi On You vuodelta 1984. Enpä tiennyt tekeväni haastetta enää uudelleen. http://kaislatuuli.blogspot.fi/2018/05/levyhaaste-facebookissa.html

Nyt levylistaukseni alkaa vuodesta 1983 ja päättyy myös kyseiseen vuoteen. Olin tuolloin jo kova hevimies; taakse olivat jääneet Sleepy Sleepers, Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja muut musiikkiharrastukseni ensimmäisinä vuosina järisyttävästi kolahtaneet nimet. Nykyään nekin ovat olleet taas jo vuosikymmeniä suosikkejani, mutta teininä kävin läpi sellaisen heviputken, ettei sekaan juuri paljon muuta musiikkia mahtunutkaan.

Alla olevista lätyistä voisin joistakin kertoa tarkemmin. Saapa taas joku ihminen aiheen ihmetellä, kun kuulemma "kukaan ei voi muistaa vuosilukuja, ihmisten nimiä ja muuta" kuten minä. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä. Päinvastoin olisi huolestuttavaa, ellen tietäisi esimerkiksi milloin olin Manowarin konsertissa Helsingin Kulttuuritalolla tai koska kävin ensimmäisen kerran Bengtskärin majakalla.

Whitesnaken Saint And Sinners -albumi ei ole bändin arvostetuimpia, mutta se oli ensimmäinen WS-levyni. Isoäitini, piikkiöläinen Hilja Lax osti sen minulle kesällä 1983 Turun Musiikki-Mossesta. Liike sijaitsi suunnilleen Tinatuoppia vastapäätä Eerikinkadun sisäpihalla.

Tarkoitukseni oli tuolloin hankkia Hanoi Rocksin Self Destruction Blues, mutta jotenkin kallistuinkin Whitesnakeen. Sattumalta muuten molemmat orkesterit esiintyivät kyseisen vuoden Ruisrockissa. Todennäköisesti sinne pääsy olisi järjestynyt jos olisin asunut Turussa, mutta Kustavista käsin se oli 13-vuotiaalle mahdoton suoritus.

Self Destruction Blues puolestaan päätyi minulle seuraavana syksynä siirryttyäni yläasteelle Taivassaloon. Vuotta ylemmällä luokalla ollut Riku Lindroos myi levyn minulle 30 markalla.

Syksyllä 1994 Tinatuopissa käydyn keskustelun perusteella myin saman albumin Nina Karvoselle (nyk. Penttinen) huimaan 200 markan hintaan. En ollut lainkaan innokas luopumaan levystä, joten kun hinta lopulta kohosi tuollaisiin sfääreihin, olin valmis tekemään kaupat. Moisella summallahan sai monta tuoppia olutta.

Seuraavalla viikolla ostin Self Destruction Bluesin uudelleen Turun Yliopistonkadun päässä yhä sijaitsevasta Alfa Antikvasta. Hinta oli 30 markkaa.

The Lords Of The New Church on peräisin Kustavissa naapuritalossa asuneelta Heikki "Hopo" Saloselta. Vaihdoin levyn hänen kanssaan Rushin Signalsiin, jota pidin tuolloin aivan paskana. Nyttemmin sekin kyllä toimii. Vaihtokauppa oli onnistunut - Lordsin esikoislevy on kestänyt aikaa hienosti ja on todellinen klassikko.

Twisted Sisterin debyyttialbumi Under The Blade oli tamperelaisen Poko Rekordsin maahantuoma. Se julkaistiin pienellä Secret-levymerkillä, eikä kiekko herättänyt aikanaan mitään mielenkiintoa ainakaan Suomessa. Pokon levykauppa Epe's Music Shop myikin sitä 14 markan alennushintaan ja keväällä -83 tilasin levyn Epen postimyynnistä. Loistava kiekko yhä edelleen.

Dion Holy Diver ja Black Sabbathin Born Again on molemmat ostettu Uudenkaupungin Levystä ja musiikista. Putiikki sijaitsi autotehtaasta tunnetun pikkukaupungin Rantakadulla.

Dion levy on jäänyt mieleen myös siitä, että samana päivänä kun sen hankin eli 5. elokuuta 1983, naapurin poikaa puri uiva kyy Kustavissa. Hengenlähtö oli lähellä.

Holy Diverin kannessa on nykyään itsensä Ronnie James Dion nimikirjoitus. Sen sain Oulun jäähallin takahuoneessa Monsters Of Millennium -kiertueen pressitilaisuuden yhteydessä marraskuussa 1999.

Koska listaukseen sai koota vain kymmenen albumia, jäivät rannalle ruikuttamaan muun muassa Motörheadin Iron Fist ja Iron Maidenin Piece Of Mind.

Deep Purple Tammisaareen 21. heinäkuuta

Jouluviikolla julkaistiin mediatiedote, jonka mukaan legendaarinen brittiläinen hardrockyhtye Deep Purple saapuu ensi vuoden heinäkuussa konsertoimaan Suomeen. Keikkapaikkoina mainittiin Hamina ja Tammisaari.

Deep Purple vuoden 2017 pressikuvassaan. 


Asiasta tekee hivenen omituisen se, että noin kuukausi sitten Helsingin jäähallissa esiintyneen Purplen piti olla maassamme viimeistä kertaa. Yhtye on nimittäin lopettamassa mittavaa uraansa. Moisten huhujen takia halli saatiinkin täyteen sakkia.

En varsinaisesti kummastele tällaista toimintaa, sillä parin viime vuosikymmenen aikana monet pitkänlinjan bändit ovat kertoneet lopettavansa siihen levyyn ja tuohon kiertueeseen. Kuitenkin sama ralli jatkuu vuodesta toiseen.

Esimerkkejä voisi heittää vaikka kuinka. Ozzy Osbourne lopetti alunperin jo 1992, Kissin piti tehdä viimeinen kiertueensa 1996 ja Scorpions kertoi panevansa pillit pussiin 2010-luvun alussa. Black Sabbathin monista lopettamisyrityksistä nyt puhumattakaan. Lypsävää lehmää ei kannata tappaa, vaikka taiteellinen taso olisikin vähän sitä sun tätä ja muusikot viittä vaille vanhainkodin kiikkustuolissa. 

Ehkä surullisin esimerkki suoranaisesta kusetustoiminnasta löytyy ihan kotimaasta - nimittäin Remu Aaltonen erilaisine Hurriganes-viritelmineen. Niin surkeasti esitettyä musiikkia ei legendaarisen nimen alla pitäisi viedä lavoille. Remu on viimein kai tämän tajunnut, koska meneillään olevaa keikkarupeamaa mainostetaan hänen viimeisenään. Pahoin kyllä pelkään, ettei Hurriganes-pahoinpitely tähän jää.

Deep Purplen Tammisaaren keikkaa odotan innolla. Tapahtuma on osa Juli Festivalenia, joka järjestetään kaupungin keskustassa Stallörsparkenissa. Viime vuonna tapahtumassa esiintyivät muun muassa Hector, Paul Oxley's Unit ja Toto. Lavalla nähdään varmasti tälläkin kertaa monia muitakin artisteja kuin Purplen vanhat herrat.

Mikäli vielä kyyti Tammisaareen järjestyisi viime kesän tapaan mukavan matkaporukan kanssa, niin mikäpä sen hienompaa.

HIMin Synnin viemää

Ostin jokin aika sitten Manhattanin kirpputorilta Turusta kahdella eurolla musiikkitoimittaja Juho Juntusen kirjoittaman HIM - Synnin viemää -kirjan (WSOY 2002).

Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.

HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.

Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.

Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.

Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.

Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.

HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.

Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.

"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.

Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.

Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin. 

Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse". 

Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.

Terry Chimes rumpalina

Huomasin tässä yhtenä päivänä, että olen viime aikoina kuunnellut paljon yhtyeitä, joissa on rumpupallilla häärännyt Terry Chimes. Kun nyt hierotte aivonystyröitänne ja miettitte kuumeisesti kuka helvetin Chimes, ehkä tämä blogijuttu hieman valaisee asiaa.

Terry Chimes ilmestyi tietoisuuteeni melko tarkkaan 32 vuotta sitten. Suosikkibändini Hanoi Rocksin brittirumpali Razzle kuoli auto-onnettomuudessa Los Angelesissa joulukuussa 1984. Chimes pestattiin nopeasti hänen tilalleen. Mies oli aikaisemmin soittanut kahteen otteeseen kuuluisassa The Clashissa, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä punkbändeistä.

Chimes esiintyi Hanoin kanssa tammikuussa 1985 Helsingin Kulttuuritalolla kahdessa konsertissa, joista toinen televisioitiin. Muutama kappale näytettiin Europe-A-Go-Go -ohjelmassa, joka oli muistaakseni peräti suora lähetys. Myöhemmin keväällä YLE esitti koko keikan.

Hanoi Rocks vuosimallia 1985. Nasty Suicide, Terry Chimes, Mike Monroe, Andy McCoy ja Rene Berg. 

Hanoi Rocks eli vielä seuraavat puoli vuotta Chimes rumpalinaan. Kesällä 1985 hän sekä Hanoin kitaristit Andy McCoy ja Nasty Suicide olivat jo kiertueella Suomessa uuden orkesterinsa kanssa. Cherry Bombziksi nimetyssä kokoonpanossa vaikuttivat myös basisti Timo Kaltio ja näyttävä naislaulaja Anita Chellamah. Myöhemmin Kaltio vaihtui Dave Tregunnaan, joka oli aiemmin soitellut Sham69:ssa ja The Lords Of The New Churchissa. Jälkimmäinen oli Hanoin kaveribändi Lontoossa.

Bombz soitteli lähinnä Andy McCoyn tekemiä biisejä, joista monet olivat Hanoin loppuaikojen levyttämätöntä materiaalia. Mikäli Hanoi olisi jatkanut, olisi se tämän perusteella kehittynyt huomattavasti popimpaan suuntaan.

Cherry Bombz oli valitettavan lyhytikäinen juttu, vaikka bändissä olisi ollut potentiaalia paljon. Tiedä sitten mihin homma oikein lopahti. Yhtään täyspitkää albumiakaan se ei saanut aikaiseksi. Vain mini-lp:n, maksisinglen ja livelevyn.

Cherry Bombz vuonna 1986. Dave Trugunna, NAsty Sucide, Terry Chimes, Anita Chellamah ja Andy McCoy.

Vuosina 1987-88 Chimes rummutteli heviä kuuluisassa Black Sabbathissa. Miehistövaikeuksien kanssa kamppaillut bändi oli tuohon aikaan oikea työvoimatoimisto. Ukkoa tuli ja meni. Chimes esiintyy The Shining -videolla, muttei soita yhtyeen albumeilla.

Vuonna 1956 syntynyt Chimes on nykyään kiropraktikko. Hän jätti soittohommat pitkäksi aikaa, mutta viitisen vuotta sitten rumpukapulat alkoivat jälleen kiinnostaa. Nykyään Chimes vaikuttaa The Crunchissa ja ex-Cherry Bombz -laulaja Anita Chellamahin bändissä.

Kuulin The Crunchista ensimmäisen kerran kesällä 2015, jolloin luin kaverini Marko Syrjälän tekemän haastattelun Chimesistä. Syrjälä oli Lontoon matkallaan tavannut hänet ja saanut nauhalle mielenkiintoista tarinaa muun muassa Hanoi Rocks -ajoista.

Rupesin vasta hiljatain kuuntelemaan The Crunchia Youtubesta. Yhtyehän on suorastaan loistava. Tarttuvia punk- ja powerpop -biisejä toinen toisensa perään. 2013 ilmestynyt Busy Making Noise -albumi on tuubissa kokonaan ja se kyllä pitäisi hankkia fyysisenä äänitteenäkin. 

70's Rock -ryhmä

Facebookiin ilmestyi pari kuukautta sitten mielenkiintoinen uusi ryhmä. Turkulaisen musiikkiharrastajan Tony Lundbergin perustama 70's Rock on nimensä mukaisesti pyhitetty 70-luvun musiikille.

Kuulun Facebookissa kymmeniin erilaisiin ryhmiin. On musiikkia, valokuvausta, majakkaa, Kustavi- ja Turku -aiheista ja taitaa jotain muutakin olla.

70's Rockissa olen ollut viime aikoina aktiivinen. Ryhmään kuuluu monia niin sanottuja alan miehiä, jotka tietävät musiikista todella paljon. Onpa joukossa muutama innokas nainenkin, jotka eivät yhtään sen huonommaksi pistä. Kommentteja sivulla voisi varmaan olla enemmän, eikä vain pelkkiä musiikkivideolinkityksiä.

Eräälle asiantuntijaystävälleni ryhmässä olo jäi vain yhteen vierailuun. Hänen eteensä putkahti videolinkki Lita Fordin vuonna 1988 levyttämästä Close My Eyes Foreveristä, jossa vierailevana laulajana on Ozzy Osbourne. "En tiedä onko tämä tehty 70-luvulla, mutta ainakin Ozzy näyttää tässä nuorelta", kuului linkittäjän kommentti. Tämän luettuaan kaveri erosi välittömästi ryhmästä.

Huomasin itsekin saman postauksen ja ajattelin, että ei helvetti, taasko Facebookiin ilmaantui uusi ryhmä, jossa "amatöörit" linkittelevät mitä sattuu. Onneksi olin väärässä. Moisia katastrofeja ei ole enää tuon jälkeen osunut silmään. Tietenkään kaikki eivät voi tietää musiikista yhtä paljon kuin joku toinen, mutta asioita voisi edes yrittää tarkistaa ennen kuin menee munaamaan itsensä näinkin totaalisesti. Tuohon ei nimittäin riitä selitykseksi edes mahdollinen kännitila.

Kuuntelen 70's Rock -ryhmään postaamani musiikkilinkit samalla kun istun tietokoneella tekemässä esimerkiksi näitä blogikirjoituksia. Olen varmasti päivittäin lisännyt sivulle ainakin yhden videon ja samalla pyrkinyt kommentoimaan toisten linkkejä. Olisikin mukavaa saada aikaiseksi enemmän keskustelua. Onneksi mukana on muutama aktiivinen ihminen, jotka eivät arastele koskea näppäimistöön jos on jotain kielen päällä.

Satunnainen otanta ryhmän sivulta näyttää, että lähiaikoina sinne on lisätty muun muassa Nazarethin Hair Of The Dog, Led Zeppelinin Whole Lotta Love, Cheap Trickin California Man, AC/DC:n Can I Sit Next To You Girl, Lou Reedin Satellite Of Love, Motörheadin Stone Dead Forever, Whitesnaken Bloody Mary, Uriah Heepin Illusion Masquerade, Deep Purplen Drifter, Aerosmithin Walk This Way, Cherin Dark Lady, Isokynä Lindholmin Voi kun riittäis pieni taivas, David Bowien Starman, Eppu Normaalin Science Fiction, Black Sabbathin Hand Of Doom, Sladen Far Far Away ja Thin Lizzyn Suicide sekä Ritchie Blackmore's Rainbown julistekuva vuodelta 1975.

Paranoid Baskervillen koirana

Jokunen kuukausi sitten Facebookissa levisi kulovalkean lailla vanha musiikkivideo. Siinä Cindy & Bert -niminen duo esittää saksaksi Black Sabbathin klassikkokappaleen Paranoid. Käännös on saanut nimekseen Der Hund Von Baskerville ja kertoo todennäköisesti Baskervillen koirasta. Näin päättelisin lukion vitosen saksan arvosanalla asian olevan.

Wikipedian mukaan Cindy & Bert oli saksalainen lauluduo, joka vaikutti 70-luvulla. He edustivat maataan, joka siihen aikaan oli Saksan liittotasavalta, Euroviisuissa vuonna 1974.  

Huomasin videon Facebookissa ystäväni Katjan linkittämänä. Hänkin kuuluu Paskan musiikin ystävät -ryhmään, jonne jäsenet saavat lähetellä huonoa makua edustavia musiikkiesityksiä. Makuasiat ovat tunnetusti yksilöllisiä, mutta genreen kuuluvat ilman turhia mutinoita esimerkiksi sellaiset artistit kuten Frederik, Janos Valmunen, Aimo Jaara, Linda Vink, Pasi ja Pekka, Cat Cat, Johanna Raunio, Esa Saarinen, Olavi Kivikoski, Tauski Peltonen, David Hasselhoff, Heikki Kinnunen, Eddie Edwards ja Anita Hirvonen.

Rumban aina valppaat avustajat nappasivat videon tuotapikaa nettisivuilleen. Pienen uutisen kera sitä hehkutettiin kuin kyseessä olisi ollut heidän oma bongauksensa. Samanlainen tapaus oli juuri alkuviikosta, jolloin he uutisoivat Vesa-Matti Loirin 80-luvun Spede Show-hahmo Jean-Pierre Kuselan Nauravan kulkurin olevan pelottavinta pitkään aikaan. Joku neropatti nimittäin oli päättänyt kääntää videon alusta loppuun, jolloin se saa aivan uusia ulottuvuuksia.

Merkitykselliset kappaleet ja albumit

Facebookissa on kuluvalla viikolla ollut varsinainen villtys listata omia suosikkilevyjä- ja kappaleita kaverien nähtäväksi.

Kannoin korteni kekoon jo ennen uutta vuotta, jolloin listasin kymmenen suosikkialbumiani omalle Facebook-sivulleni. Pari päivää sitten näpyttelin näytille kymmenen itselleni merkityksellistä biisiä.

Kummankin listan kokoamiseen meni noin viisi minuuttia. Tänään lista voisi olla hieman erilainen, mutta kyseisellä hetkellä se oli juuri tuollainen. Onhan hyvää musiikkia tehty sen verran paljon, että hyllyt notkuvat niiden painosta.

"Laita statukseesi 10 biisiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet sinua. Älä mieti liikaa, biisien ei tarvitse olla suuria tai hienoja", kuuluivat ohjeet. Suuruudesta en monenkaan rallin kohdalla mene sanomaan juuta enkä jaata, mutta hienoja ovat jokainen ensitahdeista loppuun saakka.

Hanoi Rocks: Tragedy
Motörhead: Overkill
Blackfoot: Send Me An Angel
The Almighty: Free N' Easy
Rainbow: Kill The King
Circus Of Power: In The Wind
Yngwie Malmsteen: Far Beyond The Sun
Manowar: Mountains
Andy McCoy: Strung Out
Nazareth: Broken Down Angel

Viime vuoden lopulla listasin albumeja samalla metodilla. Nämä ovat aakkosjärjestyksessä.

Accept: Balls To The Wall
Black Sabbath: Heaven And Hell
Dio: Holy Diver
Blackfoot: Siogo
Georgia Satellites: Georgia Satellites
Hanoi Rocks: Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks
Manowar: Sign Of The Hammer
Peer Günt: Peer Günt
Rainbow: Rising
Smack: On You

Eräs Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ja nykyään Pirkanmaalla asuva tuttu ilmeisesti kyllästyi lukemaan kaveriensa listailuja. Vastaiskuksi hän latasi näytille kymmenen parasta ruokaa. Mukana oli muun muassa karjalanpaisti ja ykkösenä minulle vain nimenä tuttu sultsina. Mutta mielenkiintoinen oli hänen levylistansakin.

Hanoi Rocks Readingin lavalla 1983

Viime viikolla Youtubeen putkahti mielenkiintoista materiaalia. Hanoi Rocksin keikka Readingin rockfestivaaleilla kesällä 1983 oli ladattu palvelimeen.

Brittiläinen valokuvaaja Justin Thomas otti aikoinaan runsaasti fotoja Suomesta Lontooseen muuttaneesta rockyhtye Hanoi Rocksista. Miehellä oli välillä videokamerakin mukana. Thomasin arkistoissa 30 vuotta lojunut festarivideo on vihdoinkin nähtävillä netissä.

Hanoi Rocks oli vuonna 1983 ehkä parhaimmassa vedossaan. Valitettavasti video ei tee oikeutta bändille heikon äänen- ja kuvalaadun vuoksi, mutta yhtyeen energia välittyy kyllä.

Readingin keikka mainitaan Ari Väntäsen kirjoittamassa Hanoi Rocks: All Those Wasted Years -kirjassa. Siinä laulaja Michael Monroe ilkkuu, että "aina kun häntä vitutti Andy McCoy, hän kelasi keikkavideosta kohtaa, jossa kitaristi saa kusipullosta päähänsä kesken soolon". Itse en moista kohtaa videolta löytänyt ainakaan yhdellä katselukerralla, mutta lavalle lentävä pullosateen näkee kyllä huonosta kuvanlaadusta huolimatta.

Muistan, että suomalaisessa OK-nuorisolehdessä oli juttua Hanoin Readingin keikasta. Samalla festarilla esiintyivät muun muassa Black Sabbath, jossa lauloi tuolloin paremmin Deep Purplesta tunnettu Ian Gillan, Thin Lizzy, Marillion, Big Country ja muutama vuosi sitten uuteen nousuun dokumenttielokuvan avulla päässyt Anvil.

Hanoilta ilmestyi keväällä 1983 kolmas studioalbumi Back To Mystery City. Levyn kappaleet ovatkin Readingin keikalla pääosassa. Setti on pitkälti samanlainen kuin joulukuussa -83 Lontoon Marqueella nauhoitetun livelevyn All Those Wasted Yearsin kappalelista.

Onnistuin 13-vuotiaana seiskaluokkalaisena näkemään Hanoi Rocksin. Bändi poikkesi videon kuvausvuonna uudenvuoden aatonaattona Kalannin urheilutalolla. Lämmittelybändinä oli tuolloin vielä täysin tuntematon helsinkiläinen Smack. Jälkimmäisenkin näin lavalla puolen tusinaa kertaa uudelleenkin, mutta Hanoita piti odottaa 2000-luvulle asti, jolloin yhtye koottiin uudestaan.

Black Star Riders Helsingissä 16.11.

Aikaisemmin Thin Lizzynä tunnettu Black Star Riders vaihtoi nimeä vuosi sitten. Kokoonpanolta ilmestyi kesällä uusi levy, jota ei haluttu julkaista Thin Lizzyn nimellä yhtyeen muinaisen keulahahmon Phil Lynottin muistoa kunnioittaen.

Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.

Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti Marco Mendoza,  kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.

Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.

Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.

Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.

Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.

Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.

Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.

Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.

Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.

Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.

Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.

Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.

Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.

Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.

Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.

Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.

Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.

Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.

Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.

Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.