Facebookiin ilmestyi pari kuukautta sitten mielenkiintoinen uusi ryhmä. Turkulaisen musiikkiharrastajan Tony Lundbergin perustama 70's Rock on nimensä mukaisesti pyhitetty 70-luvun musiikille.
Kuulun Facebookissa kymmeniin erilaisiin ryhmiin. On musiikkia, valokuvausta, majakkaa, Kustavi- ja Turku -aiheista ja taitaa jotain muutakin olla.
70's Rockissa olen ollut viime aikoina aktiivinen. Ryhmään kuuluu monia niin sanottuja alan miehiä, jotka tietävät musiikista todella paljon. Onpa joukossa muutama innokas nainenkin, jotka eivät yhtään sen huonommaksi pistä. Kommentteja sivulla voisi varmaan olla enemmän, eikä vain pelkkiä musiikkivideolinkityksiä.
Eräälle asiantuntijaystävälleni ryhmässä olo jäi vain yhteen vierailuun. Hänen eteensä putkahti videolinkki Lita Fordin vuonna 1988 levyttämästä Close My Eyes Foreveristä, jossa vierailevana laulajana on Ozzy Osbourne. "En tiedä onko tämä tehty 70-luvulla, mutta ainakin Ozzy näyttää tässä nuorelta", kuului linkittäjän kommentti. Tämän luettuaan kaveri erosi välittömästi ryhmästä.
Huomasin itsekin saman postauksen ja ajattelin, että ei helvetti, taasko Facebookiin ilmaantui uusi ryhmä, jossa "amatöörit" linkittelevät mitä sattuu. Onneksi olin väärässä. Moisia katastrofeja ei ole enää tuon jälkeen osunut silmään. Tietenkään kaikki eivät voi tietää musiikista yhtä paljon kuin joku toinen, mutta asioita voisi edes yrittää tarkistaa ennen kuin menee munaamaan itsensä näinkin totaalisesti. Tuohon ei nimittäin riitä selitykseksi edes mahdollinen kännitila.
Kuuntelen 70's Rock -ryhmään postaamani musiikkilinkit samalla kun istun tietokoneella tekemässä esimerkiksi näitä blogikirjoituksia. Olen varmasti päivittäin lisännyt sivulle ainakin yhden videon ja samalla pyrkinyt kommentoimaan toisten linkkejä. Olisikin mukavaa saada aikaiseksi enemmän keskustelua. Onneksi mukana on muutama aktiivinen ihminen, jotka eivät arastele koskea näppäimistöön jos on jotain kielen päällä.
Satunnainen otanta ryhmän sivulta näyttää, että lähiaikoina sinne on lisätty muun muassa Nazarethin Hair Of The Dog, Led Zeppelinin Whole Lotta Love, Cheap Trickin California Man, AC/DC:n Can I Sit Next ToYou Girl, Lou Reedin Satellite Of Love, Motörheadin Stone Dead Forever, Whitesnaken Bloody Mary, Uriah Heepin Illusion Masquerade, Deep Purplen Drifter, Aerosmithin Walk This Way, Cherin Dark Lady, Isokynä Lindholmin Voi kun riittäis pieni taivas, David Bowien Starman, Eppu Normaalin Science Fiction, Black Sabbathin Hand Of Doom, Sladen Far Far Away ja Thin Lizzyn Suicide sekä Ritchie Blackmore's Rainbown julistekuva vuodelta 1975.
Turkulainen rokkibändi The Grammers esiintyi torstaina 24.7.2014 ravintolalaiva Papa Joessa Turussa. Jo perinteiseksi muodostunut keikka on järjestetty jo ainakin neljä kertaa vuoden välein samana ajankohtana.
Down By The Laiturista irrallaan oleva tapahtuma on Aurajoessa olevalta ranvitolalaivalta hieno veto. Pääsee kuuntelemaan ilmaiseksi kunnon rokkia. Ei tarvitse maksaa osin aivan tyhjänpäiväisistä esiintyjistä aidatulla festivaalialueella.
The Grammers on alunperin säkyläläinen orkesteri, joka voitti Rock SM:n vuonna 2002. Sen koommin kilpailua ei ole muistaakseni järjestettykään. Bändi on tehnyt viisi levyä ja uusi on parasta aikaa työn alla. Keikalla kuultiin muutama kappale, jotka todennäköisesti tulevat uudelle levylle.
Yhtyeen keikkalatinki on niin kova, että kaikenmaailman muniinpuhaltelijat ja patsaana seisovat soittajat saisivat hävetä. Vaikka Papa Joen keula ei olekaan esiintymistilaksi tehty, olivat Grammersin jampat siellä kuin kotonaan.
The Grammersilla on valtava määrä hienoja ja tarttuvia kappaleita kuten Million, 16 Years, Silver Of Zion, Black Horse, Kerosene, No Remeeder ja Thin Lizzy -pastissi Mama Save Me. Ehdottomasti Suomen parhaimpia bändejä.
Turkulainen hevicoveripumppu Jailbreak esiintyi kaksi viikkoa sitten turkulaislähiö Varissuon Basso -ravintolassa.
Koska keikka sattui sopimaan mainiosti allekirjoittaneenkin aikatauluihin. Kun vielä kuskikin ilmoittautui omatoimisesti, tuli tehtyä debyyttivisiitti tähän kuppilaan.
Parkkipaikka löytyi helposti ravintolan läheltä. Aprikoimme tosin hetken, että uskaltaako sen siihen jättää auton vai tulevatko nuorisohuligaanit hajoittamaan kaaran ja ryöstämään sen putipuhtaaksi tuhkakuppia myöten.
Kumpaakaan ei tapahtunut, mutta Basson edustalla oli täysi hulina päällä. Kolme poliisiautoa ja ambulanssi takasivat sen, että Varissuon maine Turun pahamaineisimpana lähiönä tuli harvinaisen selväksi.
Basso osoittautui hyvin keikkapaikaksi soveltuvaksi. Lääniä löytyi ja lavakin oli melko tilava. Parketilla kelpasi pistää isommankin joukon tanssiksi. Olut maksoi neljä euroa per iso tuoppi.
Keikka alkoi yhdentoista pintaan. Bändiä mainostettiin Jailbreak featuring Taage Laiho. Sain käsityksen, että Taage olisi illan vieraileva tähti. Kuvittelin hänen käyvän laulaa luikauttamassa keikan päätteeksi viitisen biisiä.
Pian kuitenkin kävi ilmi, että tämä monesta kokoonpanosta tunnettu mies onkin orkesterin ainoa vokalisti. Näemmä edellinen laulaja Michael Henneken on vaihtanut maisemaa. En ollut moisesta siirrosta kuullutkaan, vaikka yhtyeen jäsenten ja tuttavapiirinsä kanssa tuleekin oltua tekemisissä.
Taage hoiti homman kotiin ammattilaisen ottein. Kilpi -yhtyeen pitäessä hiljaisempaa kautta, riittää miehellä aikaa muihin projekteihin. Hän on mukana muun muassa pirkanmaalaisessa Mad Hatter's Den -heviyhtyeessä, jolta ilmestyi viime syksynä pitkäsoitto.
Vaikka Jailbeakissa on vain yksi kitaristi, toimii soitto todella hienosti. Toista kitaraa ei kaivannut lainkaan. Esimerkiksi Iron Maiden -laina Wrathchild kulki vallan mainiosti tällä systeemillä. Jari Salkku Salonen osaa käsitellä kuusikielistään.
Salonen ja Jailbeakin rumpali Pekka Wuori soittivat jo 80-luvulla samoissa bändeissä. Basisti Aki Paulamäki on tuttu ainakin Thin Lizzy -tribuuttiyhtyeestä Cold Sweat ja thrashia vääntävästä Axegressorista. Cold Sweatin pääjehuna häärää Salonen.
Jailbreakin settilista koostui pääosin 80-luvun hevi- ja hard rock -kappaleista. Olipa joukossa pari 70- ja 90-luvultakin peräisin olevaa tykitystä.
Coverbändien biisivalinnat ovat aina makukysymyksiä. Sama homma kuin trubaduureilla, jotka 90 prosenttisesti veivaavat samoja hotelcalifornioita ja proudmaryjä vuodesta toiseen. Mielestäni Jailbreak oli valinnut lainakappaleensa sen verran tyylillä, ettei pahimpia kliseitä ollut mukana.
Suurin osa tämänkin bändin yleisöstä on kumminkin Radio Rock- ja Radio City -kansaa. He tuskin ovat kuulleetkaan sellaisista bändeistä kuin vaikka Q5, Demon tai Krokus.
Viime viikolla Youtubeen putkahti mielenkiintoista materiaalia. Hanoi Rocksin keikka Readingin rockfestivaaleilla kesällä 1983 oli ladattu palvelimeen.
Brittiläinen valokuvaaja Justin Thomas otti aikoinaan runsaasti fotoja Suomesta Lontooseen muuttaneesta rockyhtye Hanoi Rocksista. Miehellä oli välillä videokamerakin mukana. Thomasin arkistoissa 30 vuotta lojunut festarivideo on vihdoinkin nähtävillä netissä.
Hanoi Rocks oli vuonna 1983 ehkä parhaimmassa vedossaan. Valitettavasti video ei tee oikeutta bändille heikon äänen- ja kuvalaadun vuoksi, mutta yhtyeen energia välittyy kyllä.
Readingin keikka mainitaan Ari Väntäsen kirjoittamassa Hanoi Rocks: All Those Wasted Years -kirjassa. Siinä laulaja Michael Monroe ilkkuu, että "aina kun häntä vitutti Andy McCoy, hän kelasi keikkavideosta kohtaa, jossa kitaristi saa kusipullosta päähänsä kesken soolon". Itse en moista kohtaa videolta löytänyt ainakaan yhdellä katselukerralla, mutta lavalle lentävä pullosateen näkee kyllä huonosta kuvanlaadusta huolimatta.
Muistan, että suomalaisessa OK-nuorisolehdessä oli juttua Hanoin Readingin keikasta. Samalla festarilla esiintyivät muun muassa Black Sabbath, jossa lauloi tuolloin paremmin DeepPurplesta tunnettu Ian Gillan, Thin Lizzy, Marillion, Big Country ja muutama vuosi sitten uuteen nousuun dokumenttielokuvan avulla päässyt Anvil.
Hanoilta ilmestyi keväällä 1983 kolmas studioalbumi Back To Mystery City. Levyn kappaleet ovatkin Readingin keikalla pääosassa. Setti on pitkälti samanlainen kuin joulukuussa -83 Lontoon Marqueella nauhoitetun livelevyn All Those Wasted Yearsin kappalelista.
Onnistuin 13-vuotiaana seiskaluokkalaisena näkemään Hanoi Rocksin. Bändi poikkesi videon kuvausvuonna uudenvuoden aatonaattona Kalannin urheilutalolla. Lämmittelybändinä oli tuolloin vielä täysin tuntematon helsinkiläinen Smack. Jälkimmäisenkin näin lavalla puolen tusinaa kertaa uudelleenkin, mutta Hanoita piti odottaa 2000-luvulle asti, jolloin yhtye koottiin uudestaan.
Aikaisemmin Thin Lizzynä tunnettu Black Star Riders vaihtoi nimeä vuosi sitten. Kokoonpanolta ilmestyi kesällä uusi levy, jota ei haluttu julkaista Thin Lizzyn nimellä yhtyeen muinaisen keulahahmon Phil Lynottin muistoa kunnioittaen.
Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.
Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti MarcoMendoza, kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.
Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.
Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.
Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.
Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.
Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.
Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.
Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.
Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.
Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.
Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.
Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.
Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.
Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.
Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.
Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.
Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.
Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.
Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.
Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.
Olen jo pitkään pitänyt The Grammersia yhtenä parhaimmista, ellen jopa parhaimpana, suomalaisena rokkibändinä. Orkesteri esiintyi turkulaisen ravintolalaiva Papa Joen kannella torstaina 25. heinäkuuta.
Säkylästä Turun seudulle muuttaneet kaverit ovat soitelleet yhdessä jo pitkään. Yhtye voitti Rockin Suomen mestaruuskisat vuonna 2002, mutta saavutusta moni tuskin enää muistaa.
The Grammersin yhteissoitto on niin vahvaa, että harvemmin moiseen törmääkään. Sovitukset ovat mielestäni nerokkaita, eivätkä lainat 70-luvun rokista haittaa pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin. Yhtyeen musiikissa voi kuulla viitteitä AC/DC:sta, Thin Lizzystä, Bad Companysta, Uriah Heepistä, Deep Purplesta ja monista muista.
Papa Joen keikka oli tismalleen samana päivänä kuin vuotta aikaisemminkin. Down By The Laiturin aikaan sovitettu esiintyminen on nerokas veto ravintolalaivan henkilökunnalta.
Kovalla volyymilla esiintynyt yhtye keräsi uteliaita lähirannat täyteen. Heitä ei varmaan pahemmin kiinnostanut samaan aikaan festivaalialueella esiintynyt Jonne Aaron tai Anssi Kela. Sen sijaan kunnon rokki pysäytti.
The Grammers aloitti keikkansa jonkin verran kello 20 jälkeen. Viime kerrasta poiketen nyt oli vain yksi setti. Keikan alkuun bändi latasi heti kovimpia biisejään; Million, Kerosene ja Black Horse. Tällaisista ralleista melkein mikä tahansa muu orkesteri voisi olla kateellinen. Jonkun amerikanpellen levyttäminä ne todennäköisesti olisivat suuria hittejä.
The Grammersin vahvuutena tiukan yhteissoiton ja loistavien biisien lisäksi pidän laulaja Hannu Vainionpäätä. Hän on ehdottomasti Suomen parhaimpia vokalisteja. Nyt miehen esiintymistä rajoitti putoamisen vaara vessakatoksen päältä, mutta normaalilavalla hän heiluu kuin heinämies.
Bändiin tutustumattomien kannattaisi jo hiljalleen surffata vaikka The Grammersin kotisivuille tai hankkia heidän levyjään. Niitäkin kun on ilmestynyt jo viisi kappaletta.
