Alunperin en ollut lähdössä minnekään juhlimaan vuoden vaihtumista. Lähibaareistani toinen oli loppunmyyty jollekin nuorisoporukalle, joka tanssahteli laivan kannella jumputtavan musiikin tahdissa. Siis ulkona.
Viereinen kuppila oli puolestaan tilapäinen pop-up-baari, josta oli revitty kaikki kalusteetkin irti muuton melskeessä. Samalla se oli viimeisen ehtoon auki. Löysin itseni lopulta Turun keskustasta.
The Grammers on ollut lukuisilla näkemilläni keikoilla aina takuuvarma orkesteri. Peräti seitsemänmiehiseksi paisunut ryhmä oli aattona Humalistonkadun Toby & Fellaksessakin tiukassa iskussa.
Reilusti vuoden vaihtumisen jälkeen alkanut soitto ei houkutellut baariin järin suuria massoja, vaikka yläkertaan Gongiin menossa ollut nuoriso jäikin välillä pällistelemään miten rokkia esitetään. Tiedä sitten mitä he omalla puolella kuuntelivat, mutta saletisti eivät ainakaan yhtä hyvää musiikkia kuin The Grammers.
En ollut aiemmin nähnyt bändiä nykykokoonpanossa. Ihan pikku lavalle ei seitsemän äijää helpolla mahdu, joten Toby & Fellaksessa kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler soittelikin hieman muusta ryhmästä erillään.
The Grammersin yhteissoitto on äärimmäisen tiukkaa. Myös soundit olivat pirun hyvät, eikä äänentaso sattunut edes minun kuulovaurioisiin korviini.
The Grammersilla on järjetön määrä hienoja ja tarttuvia biisejä. Esimerkiksi keikallakin tulleet Journey, 16 Years, U.S. of A., Silver Of Zion ja Another Lick Another Line. Mikäli maailma olisi bändille vähääkään oikeudenmukainen, soisivat nämä biisit vaikkapa Radio Cityllä iänikuisten welcometothejunglien ja highwaytohellien sijaan.
En ollut ennen keikkaa kuullut yhtyeen uutta, syksyllä ilmestynyttä järjestyksessään seitsemättä pitkäsoittoa Dream In A Minor Keytä. Videonakin julkaistu Take It Or Leave It on toki tarttuvuudessaan aivan huippu, mutta muuten kappaleet vaativat enemmän kuuntelukertoja.
Keikan loputtua ostin myyntipöydältä uutuusalbumin lp-muodossa. Pakettiin kuului myös cd-levy, jota olen lähiaikoina kuunnellut autossa.
Kiekon alkupäästä tulee vähän mieleen amerikkalaiset vanhan polven yhtyeet kuten Kansas. Olenkin nyt osin valmis allekirjoittamaan syksyiset levyarviot, joissa puhuttiin jotain aikuisrokista.
Levyn loppupuoli puolestaan on kuin Uriah Heepiä eri vuosikymmeniltä. Heepin Mick Box olisi varmasti tyytyväinen, jos hänen johtamalleen veteraaniyhtyeelle tarjottaisiin yhtä hienoja biisejä kuin esimerkiksi Sundown Man tai Seven Out Of Seven ovat. Albumin päättävä majesteettinen Long Gone kohoaa yhdeksi bändin merkkiteoksista.
The Grammersin tasoon ei pysty kovin moni bändi. Se on räppi- ja muun epämusiikkisaasteen keskellä kuin raikas tuulahdus takavuosilta, jolloin rokki oli rokkia, eikä mitään helvetin piipitystä ja nykimistä.
