The Grammersin uutuuslevy Journey

Armottoman kovana live-esiintyjänä tunnetun turkulaistuneen säkyläläisorkesterin The Grammersin kuudes pitkäsoitto Journey ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti se jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, 2011 ilmestynyt Electra Magic. Ollen kuitenkin yhä etenevässä määrin retro- ja 70-lukuhenkinen.

The Grammersin kokoonpano on ollut sama vuodesta 2009, jolloin yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler. Orkesterin muut jäsenet ovat Hannu Vainionpää (laulu), Ville Vesalainen (kitara), Hannu Huitu (kitara), Saku Kujala (basso) ja Jussi Vuola (rummut).

Classic- ja retrorockin taitajana The Grammers on todella pätevä. 70-luvun hard rock, purkka ja jytä on tarkkaan kuunneltu. Rockmusiikki perustuu pitkälti kierrätykseen ja tällä bändillä se on todellakin hallussa.

Journeyllä on mukana aikaisempaa enemmän kevyempiä biisejä, joista tulee mieleen artisteja kuten Rod Stewart ja Elton John. Tätä ei kuitenkaan pidä kavahtaa, koska nämäkin ukkelit ovat olleet aikoinaan huomattavasti enemmän rokkia kuin viime vuosikymmeninä.

Kosketinsoittaja Pfalerin osuus tuntuu kasvaneen sitten Electra Magicin. Pianot ja hammondit on miksattu enemmän esille tai ovat ainakin minun korvissani lisääntyneet. Sävellysten muuttuessa hard rockista enemmän perinteiseen 70-luvun rokkiin, on asia varsin perusteltu.

Levyn parasta on mielestäni Sign Of The War. Kappaleesta olisi itse Ken Hensleykin ylpeä. Uriah Heepin mieleen tuova rankkapoljentoinen rypistys poikkeaa aikalailla levyn yleislinjasta. Olisin mielelläni kuullut vastaavia hevimpiä biisejä enemmänkin.

Singlenä jo aiemmin julkaistu, hankalaan asuun kirjoitettu U.S. of A. antoi viitteitä The Grammersin  kevyemmästä puolesta. Ennen vanhaan Elton John olisi saanut tästä takuuvarman hittibiisin. Tosin ehkä hieman eri sanoituksilla.

Nimikappale Journey on oiva avausbiisi. Se muistuttaa levyn annista ehkä eniten perinteistä The Grammers -kappaletta. Tarttuvassa rallissa on nerokas taputuskohta, jonka keksijälle täytyy antaa iso käsi.

Flight To Mars tuo mieleen 70-luvun alkupuoliskon Rod Stewartin ja The Faces -bändinsä. Elton John tosin kummittelee mukana. Kappale on todella hyvä.

Glitter & Glow on silkkaa 70-luvun glam rockia. Kappale alkaa aivan erityyppisenä, mutta loppua kohden se jytää kuin Slade parhaina päivinään. Kerrassaan loistava toteutus.

V.R. Labelin julkaisemalta, Severi Peuran, The Grammersin rumpalin Jussi Vuolan ja bändin itsensä tuottamalta albumilta olisin ehkä vaihtanut kappalejärjestyksen toisenlaiseksi. Mutta mitäpä pienistä, muuten oikein hyvä albumi!

Mika Järvisen Uriah Heep -kirja

"Jos tämä bändi lyö itsensä läpi, minun täytyy tehdä itsemurha. Heti ensimmäisistä nuoteista tietää, että tätä ei halua kulla enempää", kommentoi Rolling Stone -lehden musiikkikrittikko brittiläisen Uriah Heepin debyttilevyä vuonna 1970.

Tiettävästi kyseinen henkilö ei ole ainakaan vielä tehnyt itsemurhaa, vaikka Uriah Heep on vuosien varrella myynyt kymmeniä miljoonia albumeja.

Suomalaismuusikko Mika Järvinen on joillekin tuttu yhtyeistä Five Fifteen ja Crazy World. Mies on soitellut entisten ja nykyisten Heep-jäsenten kanssa ympäri Euroopan lavoja jo vuosikausia.

Järvinen päätti ottaa selvää mikä suomalaisia kiehtoi ja kiehtoo yhä Heepissä. Bändi kun oli 70-luvun alun kultavuosinaan suhteessa paljon suositumpi meillä kuin muualla. Seurasi parin vuoden kirjoitusperiodi, jonka tuloksena syntyi kirja Uriah Heep Easy Livin' Ken Hensleyn vuodet 1970-1980.

Mika Järvinen Salossa elokuussa 2012.

Kirja on paksu möhkäle, peräti 450-sivuinen. Tekstiä olisi kuulemma ollut vielä 150 sivun verran lisääkin, mutta kustannustoimittajan punakynä ei antanut armoa. Ehkä parempi niin, koska nytkin kirjan kanssa on haastatta. Minulla meni peräti kolme viikkoa sen läpikahlaamiseen. Luin sitä iltaisin, kunnes nukkumatti tuli hiekkasäkkinsä kanssa kylään.

Teosta varten on haastateltu entisiä Heep-muusikoita ja ainoaa nykyistä 70-luvun ukkoa, kitaristi Mick Boxia. Pääosin äänessä on kosketinsoittaja-, kitaristi-, laulaja- ja pääasiallinen biisintekijä Ken Hensley. Yhtyeen kantava voima oli nimenomaan Hensley, jonka 70-luvulla kynäilemät kappaleet soivat säännöllisesti tässäkin taloudessa.

Ken Hensley Salossa 2012.

Kirja on rajattu Hensleyn Heep-aikaan. Se käy läpi yhtyeen esiasteet 60-luvun lopulta ja menestyksekkäät 1970-luvun vuodet. Tiiliskivi päättyy Hensleyn eroon Heepistä 1980, kerraten lyhyesti bändin vaiheet vielä hiukan siitä eteenpäinkin.

Järvisen teksti on sujuvaa, eikä turhia kertauksia ole. Koska hän on muusikko, on tekstit naputeltu usein erilailla kuin tavallinen pulliainen olisi tehnyt. Järvinen kertoo biisien rakenteista, soittimista ja muusta mistä esimerkiksi Arto Paasilinna tai Laila Hirvisaari eivät olisi ymmärtäneet hevon paskaakaan. Hän tekee sen kuitenkin tyylillä, ei liian teoreettisesti.

Kirjoittaja käy läpi Heepin 70-luvun vaiheet albumista toiseen. Varsin mielenkiintoista tietoa irtoaa niiden tekoprosesseista ja sisällöistä. En esimerkiksi ole koskaan ajatellut, että eräs bändin tunnetuimmista kappaleista, July Morning, miellettiin entisissä Itäblokin maissa lauluksi vapaudesta. Hensley kuitenkin kirjoitti laulun aivan eri syistä.

Heepillä oli jo 70-luvulla suosiota Neuvostoliitossakin, vaikka sen levyjä ei sieltä virallisesti saanutkaan. Yhtye keikkaili "ensimmäisenä länsimaisena bändinä" naapurimaassamme vuonna 1987. Väitän kumminkin, että tamperelainen Popeda kävi siellä aikaisemmin. Ehkä historiankirjoissa sitä ei mielletä länsimaiseksi bändiksi.

Heep vuosien 1975-76 kokoonpanossaan.

Hensleyn mouruavat Hammond-urut, Boxin kätkättävä kitara ja Byronin korkea falsetti koko bändin harrastaman harmonialaulun kanssa olivat yhdistelmä, joka teki Heepistä aikanaan ainutlaatuisen ja sarallaan ensimmäisen. Bändi ei silti koskaan kohonnut, ehkä Suomea lukuunottamatta, samanlaiseen suosioon kuin aikalaisensa Led Zeppelin, Black Sabbath tai Deep Purple.

Järvisen mukaan Heepin suuri suosio Suomessa perustuu Hensleyn käyttämiin kappalerakenteisiin, jotka vetosivat juuri Pohjolan perukan asukkaisiin. Varmaan asia onkin juuri näin. Easy Livin', Lady In Black, Look At Yourself, The Wizard, July Morning, Gypsy, Bird Of Prey ja muut 70-luvun alun Heep-rallit ovat koskettaneet yllättävän monia suomalaisia.

Allekirjoittanut ja Mika Järvinen Sweden Rock Festivalin backstagella kesäkuussa 2008.

Kirja kertoo laajasti bändin jäsenten keskinäisistä valtataisteluista. Kun biisintekijä Hensley sai tuloja rutkasti enemmän kuin muut, aiheutti se närää. Viinaanmenevä laulaja David Byron oli kirjan mukaan hankala persoona ja hänet korvattiinkin John Lawtonilla 70-luvun lopulla. Se puolestaan lujitti Hensleyn asemaa bändin kinginä.

Uutta tietoa ainakin minulle oli manageri- ja levypomo Gerry Bronin suuri osuus Heepin menestyksessä. Äijä näemmä tunki näppinsä joka väliin. Hän vaikuttaisi olevan Hensleyn ohella kirjan keskeisin henkilö.

Kortensa kekoon kantavat myös rumpali Lee Kerslake, alkuaikojen basisti Paul Newton ja John Lawton. Boxin tarinointia olisin kaivannut hieman enemmän.

Kirjan kuvitus ei noudata virallisia pressikuvia, vaan siinä on pääasiassa tilannekuvia bändin alkutaipaleelta. Uriah Heep on, jos joku ei tiennyt, vieläkin toiminnassa oleva orkesteri. Bändi kävi hiljattain Suomessa keikoillakin ties kuinka monetta kertaa.

Sivuilta löytyy myös skannattuja levynkansia, joissa näkyy kulumat ja ajan patina. Heepin kansitaide on aina jakanut makuja kahtia. Kannet ovat joko järkyttävän kehnoja tai sitten todella komeita.

Ken Hensley kauhistelee 1976 ilmestyneen High And Mightyn päällisiä. Siinä taivaalla suhahtaa saksalainen Luger-pistooli, joka on yllättäen saanut siivet. Komea kuva kuin mikä, mutta Hensley mukaan aivan paska. Yhtyeellä itsellään ei ollut tietoa moisesta kansiratkaisusta.

Vaikka Heep vetosi 70-luvulla tyttöihinkin, eivät nykysukupolvien naiset sen päälle juurikaan tunnu ymmärtävän. Siksi kirja onkin takuuvarma isänpäivä- ja joululahja. Huomattavasti parempi investointi kuin vaikkapa ravintolalounas.

Uriah Heepistä kirja suomeksi

Helsinkiläismuusikko Mika Järvinen on tehnyt kirjan legendaarisesta brittiläisestä hard rock -yhtye Uriah Heepistä. Easy Livin': Ken Hensleyn vuodet 1970-1980 on teoksen tittelinä.

70-luvun alussa huippusuosittu orkesteri toimii tänäkin päivänä. Yhtye jatkaa keikkailua aktiivisesti, vaikka pitkäaikainen basisti Trevor Bolder menehtyi syöpään juuri hiljattain. Bolderin sairaus tuli ainakin minulle yllätyksenä, koska yhtye esiintyi hänen kanssaan koko ajan. Kesällä Heep soittaa Suomessa kolme keikkaa, tiedä sitten kuka Bolderin tilalla on.

Uriah Heep oli 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla suhteessa suositumpi Suomessa kuin muualla maailmassa. Listoilla keikkui singlejä ja lp-levyjä montakin samaan aikaan. Kuten monilla muillakin tuon ajan bändeillä, oli Heepin levytystahti oli silloin armoton. Pari levyä vuodessa oli normaali tahti.

Mika Järvinen keskittyy syyskuussa ilmestyvässä kirjassaan juuri Heepin 70-lukuun. Kosketinsoittaja, kitaristi, laulaja ja pääasiallinen säveltäjä Ken Hensley soitti bändissä 1970-80. Tuon aikakauden Järvinen on kirjannut ylös. Odotan mielenkiinnolla.

Easy Livin' In Salo 2012

Elokuun puolivälissä toisen kerran järjestetty Uriah Heep -tapahtuma Easy Livin' In Salo kokosi jälleen varsinaissuomalaiseen pikkukaupunkiin liudan brittiorkesterin innokkaita faneja.

Uriah Heep Suomi Finland ry:n kokoonpanema kolmipäiväinen juhla alkoi torstaina Salon torilta. Kauppapaikalla on kesäisin kuultu livemusiikkia erilaisten artistien toimesta, muun muassa bluesmimmi Erja Lyytinen esiintyi siellä hiljattain.

Entisille Uriah Heepin jäsenille Ken Hensleylle, Paul Newtonille ja Lee Kerslakelle annettiin kunnianosoituksena Salon kaupungin avaimet. Äijät olivat Salossa liikkeellä Uriah Heep Legends -nimellä. Heep-veteraanien lisäksi kokoonpanoon kuuluvat islantilainen laulaja Eirikur Hauksson ja brittikitaristi Phil Baker.

Bakerin taustoista en tiedä mitään. Hauksson sen sijaan on kotimaassaan suuri tähti ja edustanut sekä Islantia että Norjaa Euroviisuissa. Vuodesta 2005 hän on ollut mukana Ken Hensleyn Live Fire -bändissä, jonka näinkin Sweden Rockissa neljä vuotta sitten.

Hensley soitti koskettimia ja kitaraa sekä lauloi Uriah Heepin kolmellatoista ensimmäisellä levyllä vuosina 1970-1980. Hän myös sävelsi pääosan yhtyeen kappaleista. Kaikki bändin suurimmat hitit ovat hänen käsialaansa. Samaa materiaalia Uriah Heep Legends esittikin Salon pääkonsertissa lauantaina 18. elokuuta.

Hensley täytti pari päivää sitten 67 vuotta. Mies on vetreässä kunnossa ottaen huomioon muusikoille tyypillisen rankan elämäntavan. Hensley myös lauloi noin puolet Uriah Heep Legendsin setistä, Haukssonin hoitaessa toisen puolen.

Ken Hensley

Heepissä 1971-79 ja 1981-2007 soittanut rumpali Lee Kerslake on periaatteessa jäänyt jo eläkkeelle, eikä soita enää aktiivisesti. Ukkelin habitus onkin kuin eläkeläismiehellä, eikä heti uskoisi hänen olleen suositun rockbändin jäsen ja entinen megastara. Vastaavan näköisiä miehiä tapaa yleensä vaikka Tuurin Kyläkaupassa tai Nauvon vierasvenesatamassa.

Lee Kerslake

Kolmikon tuntemattomin jäsen on Heepin kolmella ensimmäisellä älppärillä bassotellut Paul Newton. 67-vuotiaaksi mieheksi hän oli erittäin hyväkuntoisen oloinen.

Paul Newton (oik.) juttelee suomalaisfanin kanssa urheilutalon pihalla.

Salon urheilutalolla ollut pääkonsertti keräsi satoja ihmisiä. Vaikea sanoa tarkkaa lukua, mutta enemmänkin olisi vielä mahtunut.

Pakkaa hiukan hämmensi "oikean ja virallisen" Uriah Heepin taannoinen keikka Turun Logomossa. Heep esiintyi myös kesäkuussa Kaarinassa Saaristo Openissa. Molemmat paikat ovat vielä lähellä Saloa. Moni tuttavani sekoittikin kokoonpanot, eikä suurimman osan kaaliin ole kai vieläkään uponnut mistä Salossa oikein oli kyse.

Räikein esimerkki huonosta tiedottamisesta tuli 17.8. Ilta-Sanomien toimittajalta. Kaverilla meni pahasti puurot ja vellit sekaisin. Tekstiä on näköjään jälkeenpäin muokattu ala-arvoisesta hillitymmäksi ja virheitä korjattu. http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288492587883.html

Eräs tuttavani puolestaan kirosi puhelimessa, että Uriah Heep Legends Salon torilla oli "täyttä huijausta". "Eivät vetäneet kuin yhden biisin". Ilmeisesti hän ja moni muu luuli, että UHL olisi soittanut siellä täyspitkän keikan. Mielestäni missään näin ei kuitenkaan mainittu.

Olisivat tulleet lauantain pääkonserttiin, jonka 25 euron hintainen pääsylippu oli mielestäni todella kohtuullinen musiikin runsaaseen antiin ja tasoon nähden.

Rentoa mieninkiä anniskelualueella.

Jos UHL esitti Salon torilla vain yhden kappaleen (jonka veikkasin oikein Lady in Blackiksi), oli urheilutalolla ilmassa ns. suuren urheilujuhlan tuntua.

Illan avasi Five Fifteen -bändistä tuttu Mika Järvinen. Hän esitti suurelle yleisölle tuntematonta materiaalia muun muassa Heep -ukkojen alkutaipaleen hämäristä. Tulipa yksi David Bowienkin kappale ja Heepin High And Mighty -levyn (1976) Footprints In the Snow.

Järvinen työstää parhaillaan kirjaa Uriah Heepistä. Salo-viikonloppuna hän kuulemma sai paljon lisää hyvää aineistoa sitä varten. Odotan innolla kirjan valmistumista.

Mika Järvinen

Saksalainen Circle Of Hands osoittautui professionaaliseksi coverbändiksi. Laulaja näytti aivan tamperelaisen Mustat enkelit -yhtyeen Jussi Aaltoselta. Muut kaverit olivat kuin suoraan lukion opettajanhuoneesta napattuja.

Circle Of Hands esitti harvinaisempaa Heep-materiaalia, jollaista ei yleensä livenä kuulla. Pitkät kappaleet kuten Salisbury ja Magician's Birthday eivät kuulu kenen tahansa ohjelmistoon. Myös Sweet Freedom -albumin If I Had The Time oli hieno kuulla.

Circle Of Hands Saksasta.

Uriah Heep Legendsin aloittaessa sali oli jo yhtä vellovaa ihmismassaa. Äänentoisto oli hyvä, eikä bändi luukuttanut liian kovalla volyymilla. Valotkin olívat viimeisen päälle.

Kappalemateriaali noudatti Heepin 70-luvun hittejä. Joukossa oli muutama yllätyskin. Sellaisina pidän ainakin Sweet Freedom- ja Rain -biisejä. Setissä oli myös esimerkiksi Rainbow Demon, Tales, July Morning, The Wizard, Gypsy ja Lady In Black.

Easy Livinin aikana anniskelualueella vieressäni ollut hieman varttuneempi rouva totesi, että "tämän kappaleen minäkin tunnen". Hän ei suinkaan ollut ikänsä puolesta yleisössä mikään poikkeus. Kun itse neljäkymppisenä olin varmaan nuorimmasta päästä, liikkui keski-ikä jossain 50-60 ikävuosien välillä.

Uriah Heep Legends

Illan päälle oli jatkot Sokos Hotelli Rikalassa. Lavalla nähtiin Ken Hensley velipoikansa Trevorin kanssa sekä suomalaisia Heep-coverbändejä.

Hensleytä lukuunottamatta Uriah Heep Legendsin jäsenet istuivat ravintolassa yleisön joukossa muina miehinä. Heitä oli mahdollisuus jututtaa jos halusi. Äijillä ei ollut minkäänlaisia tähdenelkeitä. Päinvastoin he oikein tyrkyttivät itseään valokuviin ja vaikuttivat aidon kiinnostuneilta kaltaisteni kännikalojen Heep-muisteluista.

Easy Livin' In Salo oli hieno tapahtuma, johon toivottavasti tulee vielä jatkoa. Kysyntää tuntuu ainakin olevan!

Trevor Hensley ja Ken Hensley.

Ken Hensley.

Lee Kerslake, Paul Newton ja Eirikur Hauksson.

Lee Kerslake ja allekirjoittanut.

Turkulaiset Heep -fanit Tony, Jaska ja Eki.

Kerslake ja tuntemattomaksi jääneet naiset.

Kaksi legendaa; Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi.

Hauksson, Phil Baker, Jaska ja Tony.

Uriah Heep Logomoon

Tänään lauantaina 30. kesäkuuta uutisoitiin, että legendaarinen brittibändi Uriah Heep tulee keikalle Turun Logomoon elokuun 5. päivä. Ahkerana Suomen kävijänä tunnettu orkesteri soitteli juuri muutama viikko takaperin Turun naapurissa Kaarinassa, jossa järjestettiin Saaristo Open -festivaalit.

Uriah Heep Saaristo Openissa 9. kesäkuuta 2012.

Heepin Turun keikasta tiedotettiin yllättävän myöhään, mutta tapahtuma lienee niin tuore, ettei aikaisempaa tietoa ollutkaan. Uskoisin Logomoon saapuvan sen verran ryhmää, että konsertti kannattaa. Sunnuntai on oikeastaan tähän tarkoitukseen hyvä päivä, vaikka Turussa ei tunnetusti konsertteihin väkeä pahemmin valu. Oli ajankohta sitten mikä tahansa.

Itse en näillä näkymin valitettavasti pääse paikalle, koska ehdin jo keväällä buukata muuta ohjelmaa kyseiselle viikonlopulle. Muuten kyllä menisin ehdottomasti. Saaristo Openissa Heep oli todella vetreässä kunnossa.

Heepin nykykokoonpano.

Uriah Heepistä puhuttaessa ärsyttävintä on, että todella monet kysyvät ensimmäiseksi bändin nimen kuultuaan, että "onko siinä enää yhtään alkuperäisjäseniä?". Mitä helvetin väliä sillä on? Kuka kaipaa esimerkiksi alkuperäistä Popedaa tai Eppu Normaalia?

Heepin kokoonpano oli sama noin 20 vuotta 80-luvun lopulta lähtien, kunnes rumpali Lee Kerslake jäi eläkkeelle. Hänkään ei ollut alkuperäisjäsen, vaan bändin neljäs rumpali, joka tuli kuvioihin 70-luvun alussa. Kuka halajaa lavalle ennen Kerslakea olleita rumpaleita? Kuka tietää keitä he edes olivat? Onko sillä mitään väliä? Huononeeko Heepin musiikki jotenkin ilman "alkuperäisjäseniä"?

Uriah Heep vuonna 1978 Fallen Angel -levyn aikoihin.

Heep on täysin relevantti orkesteri nykymiehistölläänkin. Alkuperäisistä soittajista mukana on kitaristi Mick Box. Basisti Trevor Bolder on hänkin ollut mukana 70-luvun lopulta, mutta oli Kerslaken tavoin 80-luvun alkupuolella hetken poissa yhtyeestä.

Ymmärrän kyllä, että Ken Hensleytä voi joku kaivata. Mies kun kaikki Heepin 70-luvun hitit ja lauloi muun muassa Lady In Black- ja Look At Yourself -kappaleet. Hyvin bändi on ilman häntäkin pärjännyt.

Hensley esiintyy omillaan ja soittelee paljon vanhoja Heep -ralleja. Hän ilmoitti Sweden Rockin pressiteltassa kesäkuussa 2008, ettei kaipaa Uriah Heepiä tai aio enää bändiin liittyä. Tämän kuulin omin korvin.

Vuoteen 1976 asti Heepissä laulanut David Byron sen sijaan on kasvanut horsmaa jo vuodesta 1985.

Uriah Heepin makea vapaus

Hard rockin veteraaniyhtye Uriah Heep julkaisí keväällä uuden levyn Into The Wild. Rutkasti kehuja kerännyt kiekko on 1969 perustetun Heepin 26. studioalbumi. Bändillä oli kymmenen vuoden levytystauko, jonka katkaisi 2008 ilmestynyt Wake The Sleeper. 70-luvulla Heep sen sijaan pukkasi levyjä pihalle parhaimmillaan kahden uutuuden vuosivauhdilla.

Viime aikojen eniten kuuntelmani levy on Uriah Heepin kuudes studiolevy Sweet Freedom. Alunperin 1973 ja 2004 remasteroituna julkaistu lätty maksoi Cdon.comissa muistaakseni viisi euroa. Aikoinaan minulla oli se nauhoitettuna c-kasetille. Olin jo ehtinyt unohtaa monet levyn biiseistä. Levyn tunnetuimmat kappaleet Stealin' ja Sweet Freedom löytyvät toki monilta Heep-kokoelmiltakin, mutta avausraita Dreameria ei ihme kyllä kokoelmilta löydy, vaikka biisi on selkeästi levyn parhaimmistoa. Dreamerin uudelleenlöytäminen on kuin olisi tavannut vanhan ystävän uudelleen. Biisi on soinut päässä pari viikkoa päivittäin.

Lapsuudesta muistan Sweet Freedom -älppärin avattavat kannet ja etukannen komean  auringonlaskuvalokuvan. Pikkupoikana selasin 11 vuotta vanhemman serkkuni levyjä Piikkiössä. Monet noista yli 30 vuotta sitten tutkituista lp-levyistä ovat sittemmin osoittautuneet rockhistorian merkkiteoksiksi ja päätyneet omaankin levyhyllyyn. Valitettavasti cd-levyn kansista eri revi samaa tunnetta kuin lp-levyjen kansista.

Melkein kaikki 50-luvulla syntyneet varsinaissuomalaistuttuni hehkuttavat Uriah Heepin Ruisrockin keikkaa vuodelta 1972. Varmasti aika on kullannut muistot ainakin osittain, mutta vanhoista videoista päätellen bändi oli tuolloin hyvässä iskussa. Klassiseksi kutsutulla kokoonpanollaan (David Byron - laulu, Mick Box - kitara, Ken Hensley - kosketinsoittimet, laulu, kitara, Gary Thain - basso ja Lee Kerslake - rummut) esiintynyt Heep sai Suomen nuorison hurmokseen ja levyt myivät meillä huikeita määriä. Onkin sanottu, että Suomessa Heep oli keskimäärin paljon suositumpi kuin muualla maailmassa.

Omat Heep -keikkani ovat nekin olleet hyviä. Mieleen tulevat ainakin Köyliön Lallintalo 1989, Sweden Rock Festival 2003, Turun Caribia 2004, Christmas is Heavy Helsingin jäähallissa 2005 ja Paraisten kalkkikaivoksessa järjestetty Rowlit in the City 2007. Kirjoitin festivaalista aikoinaan seuraavanlaisen raportin. Julkaistu aiemmin Sue-lehden nettiversiossa.

Rowlit in the City 2007

14.07.2007 Parainen

Saariston pääkaupungissa Paraisilla vuodesta 1992 lähtien järjestetty Rowlit in the City on puitteiltaan ainutlaatuinen. Pääkonsertit pidetään Paraisten keskustan liepeillä toiminnassa olevassa kalkkikaivoksessa.

Rowlit in the City ei ole kansallisesti kovinkaan tunnettu festivaali. Tampereen ympäristöstä paikalle saapuneet nuoret miehet päivittelivätkin, ettei Rowlit mainosta tarpeeksi. He olivat aivan sattumalta löytäneet tapahtumasta tietoa internetistä ja oitis päättäneet lähteä paikanpäälle katsomaan millainen meininki Paraisilla on. Ainakin Turun suunnalla mainostus on kohdallaan, sillä isot ilmoitukset Turun Sanomissa suorastaan pistävät silmään. Myös televisiossa pyörivät mainokset eivät voi olla kiinnittämättä huomiota. Noin viisi tuhatta ihmistä kerännyt tapahtuma ei varmaan kumminkaan ole suuri rahasampo, vaikka lipun hinta onkin korotettu pilviin. Siitä parikymppiä pois, niin väkimäärä saattaisi helposti jopa tuplaantua.

Rowlitin konsertit järjestettiin tällä kertaa kalkkikaivoksessa sadan metrin syvyydessä. Siellä on toki ollut ennenkin vastaavaa toimintaa, ei kumminkaan joka vuosi. 1995 kaivoksessa jyrähti ensimmäistä kertaa jokin muukin kuin dynamiittipanos, kun Remu Aaltonen ja Andy McCoy soittivat Hurriganesia. Bussikuljetus ylhäältä maanpinnalta kaivoksen pohjalle oli mitä ilmeisemmin ainoa toimiva ratkaisu. Jos alas olisi pitänyt kävellä, olisi matkaa kertynyt useita kilometrejä ja vaaratilanteilta tuskin olisi voitu välttyä. Tie kiemurteli serpentiinimäisesti pitkin kallioita, olipa matkalla pitkä tunnelikin.

Illan ensimmäinen nimibändi oli Remu & Hurriganes. Suomirokin legendabändin musiikkia raiskaava ryhmä oli lähinnä surullista kuunneltavaa, vaikka saikin monille hymyn huulille. Se tosin johtui pelkästään Remun poppoon koomisuudesta. Äijä alkaa olla niin loppu, että olisi jo vihdoinkin syytä heittää rumpupalikat takkaan ja vetäytyä eläkkeelle. Hirvittäviä versioita vanhoista Ganes-klassikoista esittänyt orkesteri oli vielä huonompi kuin muistinkaan. Keep on Knockin', Walkin' The Dog, Roadrunner ja muut lainabiisit kulkivat niin huonosti, että jos niiden ulkomaiset alkupäisesittäjät olisivat sattuneet ne kuulemaan, olisivat he joko kääntyneet haudassaan tai sitten lakiteitse yrittäneet kieltää moisten pahviversioiden esittämisen. Jos settilista olisi tarjonnut edes pieniä yllätyksiä vaikkapa Let's Go Rocking Tonightin tai Oh Rackin muodossa, olisi Remu apureineen päässyt edes jollain lailla pakkasesta lämpiöön. Stop the building! Kuluttaja-asiamiehelle olisi töitä.

Boney M feat. Bobby Farrell on lienee ainakin ilman lopussa lukevaa äijän nimeä kaikille tuttu orkesteri. Playbackinä esiintyvä discopumppu teki 70-luvun lopulla muutamia hittilevyjä, joiden materiaalia ammennetaan yhä. Ainakin Paraisilla vallan hyvällä menestykselläkin, sillä kunnon discojytke on parhaimmillaan erittäin viihdyttävää. Nykyinen teknojumputus on kuin haamu verrattuna kolmenkymmenen vuoden takaiseen alan huippukauteen.

Bobby Farrellin ja naislaulajien ryhmä esitti kaikki kovimmat hittinsä alkaen Daddy Coolista ja päätyen Sunnyn kautta Rasputiniin. Farrell päivitteli kalkkikaivoksen ihmeellisyyttä ja kertoi, ettei ole kolmekymmenvuotisen uransa aikana koskaan kokenut mitään vastaavaa. Ihan arkipäiväistä kaivoskeikka ei kenellekään ole, mutta veikkaan, että ruotsinlaivatkin vaativat aikoinaan totuttelua, kun Boney M ryhtyi niillä esiintymään.

Vuonna 1970 ensilevynsä julkaissut Uriah Heep oli Suomessa yleinen naurunaihe jo 80-luvun puolivälissä. Tuolloin yhtye esiintyi muun muassa Mikkelissä ja Forssassa, eikä se puritaanisille rokkipoliiseille ollut mikään meriitti. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin bändi yhä kiertää Suomea ristiin rastiin, tänäkin kesänä peräti viidellä eri keikalla ja kolmeen eri otteeseen.

Kalkkikaivoksessa lähes kaiken nähnyt Uriah Heepkään tuskin on ennen käynyt. Sitä korostaa vokalisti Bernie Shaw'n välispiikkikin, jossa mies kummasteli hienoja olosuhteita.

Suurin osa yleisöstä vaikutti tulleen paikalle nimenomaan Heepin takia. Suurin osa oli 50- ja 60-luvuilla syntyneitä, eli juuri niitä 70-luvun alussa Heepin musiikkiin seonneita. Suomessahan bändi oli suhteessa paljon suositumpi kuin vaikka kotimaassaan Englannissa. Aikalaiseensa Deep Purpleen verrattuna Heep on varsin vetreä orkesteri. Se sentään soittaa kappaleensa jotakuinkin niin kuin levylläkin, eikä sorru tympeään jamitteluun tai kammottaviin soolo-osuuksiin. Klassiset Heep -hitit kuten Bird of Prey, Lady in Black, July Morning ja tietenkin Easy Livin' takasivat kaivosyleisölle melkoisen nostalgia- ja heavy rock -nautinnon.

Bändi esitti yllättävän vähän tuntemattomampaa tavaraansa. 1978 ilmestyneen Fallen Angel -levyn Falling in Love oli ainoita semihittejä. Vaikka yhtyeellä riittäisi repertuaaria vaikka mihin, on se viime vuosina ainakin ulkoilmakeikoilla luottanut vankkoihin ja turvallisiin klassikkokappaleisiin, jotka jokainen yleisöstä varmasti tuntee, mikäli rokin historiasta jotain ylipäätään ymmärtää. Eipä niitä suvantokohtia liioin muodostuisi settiin, jos yllätyksellisyyttä pistettäisiin peliin hieman lisää. Nyt kitaristi Mick Boxin luotsaama ryhmä on vain takuuvarma viihdyttäjä, mutta sitähän suurin osa ihmisistä juuri haluaakin.

Heepin jälkeen esiintynyt Leningrad Cowboys on erään ystäväni mukaan "jo 20 vuotta sitten vanhentunut vitsi". Se on perin kummallista, sillä yhtyettä ei oltu edes perustettu vielä tuolloin. Heepin jälkeen Cowboys ei todellakaan kuulostanut juuri miltään, vaikka hyvä showmeininki äijillä olikin.

Ilotulitukseen loppunut ilta oli varsin onnistunut. Kaljajonoista voisi mussuttaa maailman tappiin asti, mutta ensi vuotta varten siihen pitäisi saada jotain parannusta. Tunnin jonotus ei liene kenenkään etu. Vaikka olutpisteitä näytti olevan paljon, eivät jonot juurikaan vähentyneet illan kuluessa. Liekö sitten parempi niin, että toimi kuten eräs turkulainen farmaseutti, joka osti kuusi lonkeroa kerralla.

Koska alue on paljon isompi kuin se mihin tapahtuma oli nyt rajattu, kannattaisi sinne tuoda toinenkin lava. Paraislaisen Dead by Gunin tapaiset uudet, nousevat yhtyeet voisivat isojen bändien väliajoilla luikauttaa oman settinsä menemään. Myös Ruisrockille, jota ollaan ajamassa niinikään ainutlaatuisesta ympäristöstä Turun Ruissalon kansanpuistosta pois, olisi kalkkikaivos mitä parhain paikka. Se olisi helppo siivota, luonnonsuojelijatkaan tuskin valittaisivat lintujen pesinnän häiriintymisestä tai koppakuoriaisten tuhoutumisesta, ja meluhaitatkin olisivat minimaaliset.

Mukavimpia festivaalikokemuksia ikinä, joten ensi vuotta odotellessa!