Uriah Heep räjäytti Logomon

1960-luvun lopulla perustettu legendaarinen brittiorkesteri Uriah Heep saapui peräti kymmenen konsertin Suomen kiertueensa loppumetreillä Turun Logomoon ja näytti miten rokkia soitetaan vuonna 2019.

Noin laaja Suomen kiertäminen on ulkolaiselta yhtyeeltä nykypäivänä täysin ainutlaatuista. Parhaimmillaankin joku muu orkesteri saattaa soitella muutaman konsertin ja se on sitten siinä. Heep kävi läpi niin Lahdet, Nivalat kuin Köyliön Lallintalotkin.

Veteraaniorkesteri Heep on käytännössä jatkuvasti kiertueella jatkuvasti. En tiedä minkä hintainen se mahtaa olla, mutta tuskin kovin kallis, kun noin monella keikkapaikalla on varaa se buukata. Todennäköisesti Lauri Tähkä tai Paula Koivuniemi pyytävät keikasta enemmän kuin Heep.

Huvitti taannoin kun luin Turun Sanomista Neumannin 60-vuotishaastattelun. Takavuosien megatähti kehui tehneensä "5000 keikkaa". Nopealla laskutoimituksella se olisi 35 vuoden aikana 140 keikkaa per vuosi. Luku ei pidä hänen kohdallaan lähellekään paikkaansa. Heep-kitaristi ja alkuperäisjäsen Mick Boxin keikkamäärä sen sijaan olisi mielenkiintoista tietää. Se kun liikkuu oikeasti tuhansissa.

Bernie Shaw osoittelee Mick Boxia Logomossa. Kuva: Tony Lundberg 

Edellisen kerran Heep vieraili Suomessa loppuvuodesta 2018 neljän konsertin verran. Ja sitä ennen saman vuoden kesällä oli myöskin neljä esiintymistä. Näin bändin tuolloin Hangon Kasinolla. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Tällä kiertueella aikomuksenani oli mennä Köyliön Lallikselle. Kuskin saaminen osoittautui kumminkin sen verran työlääksi, että jätin sitten asian sikseen.

Lallintalo olisi kiinnostanut etenkin siksi, että näin siellä Heepin ensimmäisen kerran syksyllä 1989. Huristelimme sinne Turusta Fiat 128:llani. Olisi ollut hienoa fiilistellä Heepin tahdissa 30-vuotta myöhemmin samassa talossa.

Kuva: Tony Lundberg

Monilla Heepin Suomen kiertueen keikoilla oli mukana helsinkiläinen rokkitrio Melrose. Laajaa arvostusta nauttiva poppoo on ollut yksi minunkin suosikeistani 1986 lähtien, jolloin sen debyyttialbumi ilmestyi. Tällä kertaa kävi kumminkin niin, etten ehtinyt Melrosea Logomossa näkemään.

Logomoon isoon aluaan saapuessani vastassa oli melkoinen tuttujen kirjo. Eräs työkaveri täytti samana päivänä 50 vuotta ja oli ryhmänsä kanssa ensimmäisten joukossa ketä tapasin. Illan mittaan vastaan tuli myös serkkuni Piikkiöstä, jonka lp-levyjä pidän oman Heep-diggailuni alkusysäyksenä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kuvat: Tony Lundberg

Illan biisilistaan olin jo ehtinyt tutustuakin. Youtubesta löytyi hiljattain kuvattu konsertti Kööpenhaminasta, jossa yhtye soitti tismalleen samat kappaleet kuin Suomen kiertueellakin. Vaikka Heep vaihteleekin biisejään silloin tällöin, olisi se konserttikohtaisestikin hieno homma fanin kannalta. Ilmeisesti valot tai muut tekniset vekottimet on kappaleittain ohjelmoitu, eikä niitä noin vain vekslata joka ehtoo uusiksi.

Konsertin alkupuoli oli joko uutta tai Heepin tapauksessa uudehkoa materiaalia. Jopa vuonna 1982 Abominog-levylle tehty Too Scared To Run on monien kirjoissa "uusi" kappale, koska bändi profiloituu niin vahvasti 70-luvulle.

Logomossa parhaimman vastaanoton saivat odotetusti vanhat klassikot ja yhtyeen tunnetuimmat kappaleet July Morning, Lady In Black, Gypsy, Sunrise ja Easy Livin'. Iäkkäämpiin helmiin lukeutui myös vuoden 1972 Demons And Wizards-albumilta poimittu Rainbow Demon.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep edustaa sekä bändin iän että useimpien soittajiensa puolesta papparokkia, mutta  esiintymisensä ja soittonsa puolesta se ei sovi tuohon kategoriaan. Mikäli joku vertaa 72-vuotiasta Mick Boxia vaikkapa saman ikäluokan Ritchie Blackmoreen, on aivan väärillä vesillä.

Heepillä ei ole ole mitään syytä lopettaa vielä aikoihin. Ei ainakaan niin kauan kuin Box on näin pirteässä kunnossa.

Kuva: Tony Lundberg

Karjurock 2015

Karjurockissa rokattiin kuluvana viikonloppuna. Uudenkaupungin Lokalahden Nopperlassa vuodesta 2007 asti järjestetty festivaali on vuosi vuodelta kasvattanut kävijämääräänsä pikkutapahtumasta keskisuureksi juhlaksi.

Suomen, vai oliko peräti koko maailman, parhaaksi maalaisfestariksi kutsuttu Karjurock saavutti kaksi vuotta sitten yleisöennätyksensä, kun samana päivänä lavalla nähtiin muun muassa räppärit Petri Nygård ja Cheek ja muita lökäpöksyjä. Sen jälkeen onkin ollut mukavan väljää, enkä ainakaan minä kaipaa sellaista ruuhkaa. Järjestävät varmaan ajattelevat toisin.

Olin pitkään sitä mieltä, että tänä vuonna käyn Karjurockissa vain lauantaina, koska kahden päivän juhliminen ottaa kummasti voimille. Lisäksi lauantain pääesiintyjä Uriah Heep kiinnosti etukäteen eniten. Mikäli olisin näin toiminut, olisi olotila tällä hetkellä varmasti hiukan pirteämpi. Ostin kumminkin kahden päivän lipun, joka osoittautuikin muuten hyväksi päätökseksi.

Perjantain bändeistä ei ole oikeastaan muuta mainittavaa kuin amerikkalainen hevibändi WASP. Yhtye soitti loistavan keikan, jonka kesto oli alle tunti. Se ei ainakaan minua haitannut, sillä parempi tiivis ja ytimekäs paketti kuin turhaa yleisönlaulatusta tai muniinpuhaltelua sisältävä show.

WASP esitti kaikki keskeisimmät kappaleensa, joiden pääpaino on kahdella ensimmäisellä albumilla WASP (-84) ja The Last Command (-85). Settilista oli seuraavannlainen: On Your Knees / Torture Never Stops / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Wild Child / Sleeping (In The Fire) / Forever Free/ I Wanna Be Somebody / Chainsaw Charlie ja Blind In Texas.

Lauantain pääesiintyjänä oli brittiläinen progressiivista hard rockia soittava veteraaniyhtye Uriah Heep. Odotin bändin keikkaa kuin kuuta nousevaa, sillä Heep on viime vuosina ollut yksi eniten kuuntelemistani bändeistä. Alunperin tutustuin siihen jo vuosikymmeniä sitten, mutta innostuin muutama vuosi takaperin vielä enemmän.

Näin Heepin ensimmäisen kerran Köyliön legendaarisella Lallintalolla syksyllä 1989. Sittemmin olen ehkä vajaat kymmenen kertaa. Edellisen kerran viime vuoden kesällä Salon Astrum Areenalla.

Heep on täysin vetreä bändi, vaikka moni muuta luuleekin. Viimeksi perjantaina kuulin eräältä vanhalta tutulta, että "se ei kuulemma ole enää oikein vedossa". Kyllä vaan on. Karjurockin keikka tuon jälleen todisti.

Esitys oli yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Uudemmat kappaleet kuten One Minute ja pakolliset klassikot Sunrise, Stealin, Lady In Black, July Morning ja tietysti Easy Livin' villitsivät allekirjoittaneen sellaiseen hurmostilaan, etten ole aikoihin mistään keikasta noin paljon innostunut.

Heep myös vaihtelee settilistojaan huolimatta edellä mainituista klassikkokappaleista, joita se ei oikein voi jättää soittamatta. Tällä kertaa mukana oli vuonna 1977 ilmestyneeltä Firefly -levyltä peräisin oleva Hanging Tree. Oikein positiivinen yllätys. 

Ennen Uriah Heepiä esiintyi telttalavalla turkulainen Jailbreak. Heviklassikoita soittava yhtye oli paikalla viime vuonnakin ja sai mahtavan vastaanoton. Sama päti tälläkin kertaa, eikä puolen tunnin soittoaika tahtonut riittää mihinkään. Acceptia, Judas Priestiä, Iron Maidenia ja kumppaneita olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Valitettavasti The Grammersin esiintymisvuoro oli vasta kahdelta yöllä. Sitä en ehtinyt nähdä, sillä kyytimme lähti pois jo aikaisemmin. Mutta ensi viikolla bändi soittaa Turussa Papa Joe -ravintolalaivassa ja sinnehän on pakko mennä.

Uriah Heep Salossa 10.6.2014

Brittiläinen veteraaniorkesteri Uriah Heep nauttii Suomessa vankkaa suosiota. 70-luvun alkuvuosina näillä leveysasteilla supersuosittu yhtye jaksaa kiertää ympäri palloa hurjalla tahdilla, vaikka yhtyeen muusikot alkavatkin olla jo ikämiehiä.

Ainoan alkuperäisjäsenen, kitaristi Mick Boxin luotsaama Heep esiintyi Salon Astrum Areenan keikalla tiistaina 10. kesäkuuta. Vetreässä vedossa ollut bändi teki Suomessa viiden konsertin kiertueen.

Viime viikolla ilmestynyt uusi studiolevy Outsider on vahva näyttö siitä, ettei Heep pelaa pelkästään nostalgialla. Pari levyn kappaletta kuultiin Salossakin.

Nuorennusleikkausta Heepin ovat tuoneet 2007 bändin rumpaliksi vaihtunut Russell Gilbrook, joka korvasi sairauseläkkeelle jääneen pitkäaikaisen kannuttajan Lee Kerslaken. Viime vuonna syöpään kuolleen basisti Trevor Bolderin tilalle valittiin Davey Rimmer. Bolder ehti olla mukana noin 35 vuotta, Kerslake suunnilleen saman verran.

Vaikka Salo on jollain tavalla tuttu jo vuosikymmenien ajalta, osoittautui Astrum Areenan löytäminen vaikeaksi. Keikkapaikkana oli tarkemmin Teatteri Provinssi, joka käsittääkseni myös järjesti tapahtuman.

Astrum Areena tarkoittikin koko valtavaa talokompleksia. Teatteri Provinssi oli piilossa rakennuksen viimeisimmän kulman takana. Sieltä ei olisi edes osannut etsiä, ellei noin kuusikymppistä ihmisvirtaa olisi kulkenut sinnepäin. En tosin siinäkään vaiheessa ollut vakuuttunut minne tilaisuuteen he ovat menossa. Kun paikalle tepasteli Uriah Heep -t-paitainen mies, oli arvoitus ratkennut.

Vasta Teatteri Provinssin ovella oli ensimmäinen viittaus illan konserttiin, nimittäin keikkajuliste. Niitä olisi voinut viedä muutaman tienristeyksiin tai edes Astrum Areenan porteille, jotta olisi saanut jonkinlaista osviittaa paikan löytämiseksi.

Heepin keikka oli ilmoitettu alkavaksi jo kello 19. Kuten arvata saattoi, ensimmäiset soinnut iskettiin vasta puolisen tuntia myöhemmin. Varhainen aloitusaika oli kumminkin pelkkää plussaa, sillä yömyöhätapahtumat eivät palvele kuin kaljakassan haltijoita.

Alkuilta tosin näkyi yleisön reaktioissa. Koska kyseessä oli tiistai, porukan käyttäytyminen oli turhankin hillittyä. Laulaja Bernie Shaw ei meinannut saada jengiä millään syttymään ja käsiä heilumaan. Viikonloppuna meno olisi varmasti ollut toisenlaista.

Yllättävän iäkkään yleisön joukossa tunsin itseni suorastaan nuorukaiseksi 44 vuodellani. Nuoremman polven rock- tai hevimiehiä ei ollut juuri lainkaan, naisista puhumattakaan. Heep ei ole enää vuosikymmeniin vedonnut teinityttöihinkään, joita tosin oli paikalla varsin edustava kaksikko.

Heepiä ennen esiintyi helsinkiläismuusikko Mika Järvinen. Crazy World- ja Five Fifteen -yhtyeissä uraansa tehnyt mies soitteli lähinnä 70-luvun rokkiklassikoita. David Bowie, The Who ja oma Five Fifteenin kanssa levytetty I'm Your Prostitute olivat selvästikin vielä tässä vaiheessa iltaa lavan edustalla yksinään päivystäneen huivipäisen turkulaismiehen mieleen.

Viime syksynä ilmestyi Järvisen kirjoittama jykevä Heep-historiikki Easy Livin': Ken Hensleyn vuodet 1970-1980. Tuo mainio opus pitäisi löytyä jokaisen rokkia rakastavan kotoa. Kirjaa oli myynnissä Salon keikallakin ja saatavilla yhä sekä kirjakaupoista että nettimyynnistä. 
 

Lyhyen intron jälkeen Heep asteli takahuoneesta lavalle. Sea Of Light -levyn ehkä tunnetuin ralli Against The Odds oli startti keikkasetille, jonka alkupuoli painottui uudempiin kappaleisiin. Tosin Against The Odds on vuodelta 1995 eli kohta 20 vuotta vanha. Heepin mittapuulla se on kumminkin tuore, onhan yhtye toiminut jo 45 vuotta.

Uudempien biisien sekaan Heep esitti 70-luvun alun helmensä Sunrise ja Stealin'. Ensinmainittu kuuluu mielestäni orkesterin suurimpiin saavutuksiin, ollen myös yksi rockhistorian hienoimmista kappaleista.

Heepin tuotantoa vain 70-luvulta tuntevia ihmisiä alkoi ilmeistä päätellen hiljalleen harmittaa uudemman tuotannon esittäminen. Debyyttilevyn Very 'eavy... Very 'umblen (-70) aloitusraidasta Gypsy lähtenyt nostalgiaputki toivottavasti palkitsi heidänkin iltansa.

Look At Yourselfin Heep soitti erittäin nopealla temmolla. Sinänsä kummallista, etteivät muut vanhat kappaleet ole saaneet kovinkaan erilaista livesovitusta, vaikka rumpali Gilbrook välillä paukuttikin jotkut kohdat selvästi ärhäkämmin kuin edeltäjänsä.

Etenkin Look At Yourselfin hurjassa kiihdystysajossa ja tempovaihteluissa kuuli miten tiukasti bändi osittaa yhteen. Vaikka Kerslake olikin raskaskätinen ja pätevä rumpali, vaikuttaa Gilbrook erittäin hyvältä jatkajalta Heepiin.

Kosketinsoittaja Phil Lanzon, joka muistuttaa melkoisen paljon eläkkeelle jäänyttä entistä työkaveriani Reima Dahlströmiä, pysytteli hillitysti taustalla. Hän teki välillä jonkunlaisia puolihumoristia käsiliikkeitä soittamisensa ohessa, mutta antoi hyväntuulisen keikan edetä laulaja Shawin ja kovasti hymyilleen Boxin johdolla.

Yhtyeen uusin jäsen, basisti Rimmer, liikehti merkillisen näköisen ja kokoisen soittimensa kanssa lavan toisessa päässä enemmän kuin Heepin keikoilla on totuttu näkemään. Olin huomaavinani, että joissain kohdissa biisejä hän veti mutkat suoriksi ja pomputteli erilailla kuin Bolder-vainaa. Mutta tuskin hänestä on haluttukaan tehdä edeltäjänsä kopiota.

1977 ilmestyneen Innocent Victim -levyn nopein ja rankin raita Free 'n' Easy on ollut jo muutaman vuoden nyky-Heepin keikkasetissä. Jostain kumman syystä kappaleen ajaksi lavalle kutsutaan naisia tanssimaan ja heiluttamaan tukkaansa. Näin tapahtui Astrum Areenallakin, kun joukko kauniimman sukupuolen edustajia valtasi lavan.

Illan viimeisenä kuultiin bändin tunnetuin kappale Easy Livin'. Uskon, että varsinkin keikan loppupuoli oli mannaa monille ja paikalta poistui tyytyväisiä ihmisiä.

"Ei ole Heep enää entisensä", kommentoi lähelläni ollut varttuneempi mieshenkilö. Ei varmaan olekaan jos halajaa 40 vuotta vanhoja aikoja. On kumminkin hienoa, että bändi on yhä pystyssä ja näin vetreässä kunnossa!

Mika Järvisen Uriah Heep -kirja

"Jos tämä bändi lyö itsensä läpi, minun täytyy tehdä itsemurha. Heti ensimmäisistä nuoteista tietää, että tätä ei halua kulla enempää", kommentoi Rolling Stone -lehden musiikkikrittikko brittiläisen Uriah Heepin debyttilevyä vuonna 1970.

Tiettävästi kyseinen henkilö ei ole ainakaan vielä tehnyt itsemurhaa, vaikka Uriah Heep on vuosien varrella myynyt kymmeniä miljoonia albumeja.

Suomalaismuusikko Mika Järvinen on joillekin tuttu yhtyeistä Five Fifteen ja Crazy World. Mies on soitellut entisten ja nykyisten Heep-jäsenten kanssa ympäri Euroopan lavoja jo vuosikausia.

Järvinen päätti ottaa selvää mikä suomalaisia kiehtoi ja kiehtoo yhä Heepissä. Bändi kun oli 70-luvun alun kultavuosinaan suhteessa paljon suositumpi meillä kuin muualla. Seurasi parin vuoden kirjoitusperiodi, jonka tuloksena syntyi kirja Uriah Heep Easy Livin' Ken Hensleyn vuodet 1970-1980.

Mika Järvinen Salossa elokuussa 2012.

Kirja on paksu möhkäle, peräti 450-sivuinen. Tekstiä olisi kuulemma ollut vielä 150 sivun verran lisääkin, mutta kustannustoimittajan punakynä ei antanut armoa. Ehkä parempi niin, koska nytkin kirjan kanssa on haastatta. Minulla meni peräti kolme viikkoa sen läpikahlaamiseen. Luin sitä iltaisin, kunnes nukkumatti tuli hiekkasäkkinsä kanssa kylään.

Teosta varten on haastateltu entisiä Heep-muusikoita ja ainoaa nykyistä 70-luvun ukkoa, kitaristi Mick Boxia. Pääosin äänessä on kosketinsoittaja-, kitaristi-, laulaja- ja pääasiallinen biisintekijä Ken Hensley. Yhtyeen kantava voima oli nimenomaan Hensley, jonka 70-luvulla kynäilemät kappaleet soivat säännöllisesti tässäkin taloudessa.

Ken Hensley Salossa 2012.

Kirja on rajattu Hensleyn Heep-aikaan. Se käy läpi yhtyeen esiasteet 60-luvun lopulta ja menestyksekkäät 1970-luvun vuodet. Tiiliskivi päättyy Hensleyn eroon Heepistä 1980, kerraten lyhyesti bändin vaiheet vielä hiukan siitä eteenpäinkin.

Järvisen teksti on sujuvaa, eikä turhia kertauksia ole. Koska hän on muusikko, on tekstit naputeltu usein erilailla kuin tavallinen pulliainen olisi tehnyt. Järvinen kertoo biisien rakenteista, soittimista ja muusta mistä esimerkiksi Arto Paasilinna tai Laila Hirvisaari eivät olisi ymmärtäneet hevon paskaakaan. Hän tekee sen kuitenkin tyylillä, ei liian teoreettisesti.

Kirjoittaja käy läpi Heepin 70-luvun vaiheet albumista toiseen. Varsin mielenkiintoista tietoa irtoaa niiden tekoprosesseista ja sisällöistä. En esimerkiksi ole koskaan ajatellut, että eräs bändin tunnetuimmista kappaleista, July Morning, miellettiin entisissä Itäblokin maissa lauluksi vapaudesta. Hensley kuitenkin kirjoitti laulun aivan eri syistä.

Heepillä oli jo 70-luvulla suosiota Neuvostoliitossakin, vaikka sen levyjä ei sieltä virallisesti saanutkaan. Yhtye keikkaili "ensimmäisenä länsimaisena bändinä" naapurimaassamme vuonna 1987. Väitän kumminkin, että tamperelainen Popeda kävi siellä aikaisemmin. Ehkä historiankirjoissa sitä ei mielletä länsimaiseksi bändiksi.

Heep vuosien 1975-76 kokoonpanossaan.

Hensleyn mouruavat Hammond-urut, Boxin kätkättävä kitara ja Byronin korkea falsetti koko bändin harrastaman harmonialaulun kanssa olivat yhdistelmä, joka teki Heepistä aikanaan ainutlaatuisen ja sarallaan ensimmäisen. Bändi ei silti koskaan kohonnut, ehkä Suomea lukuunottamatta, samanlaiseen suosioon kuin aikalaisensa Led Zeppelin, Black Sabbath tai Deep Purple.

Järvisen mukaan Heepin suuri suosio Suomessa perustuu Hensleyn käyttämiin kappalerakenteisiin, jotka vetosivat juuri Pohjolan perukan asukkaisiin. Varmaan asia onkin juuri näin. Easy Livin', Lady In Black, Look At Yourself, The Wizard, July Morning, Gypsy, Bird Of Prey ja muut 70-luvun alun Heep-rallit ovat koskettaneet yllättävän monia suomalaisia.

Allekirjoittanut ja Mika Järvinen Sweden Rock Festivalin backstagella kesäkuussa 2008.

Kirja kertoo laajasti bändin jäsenten keskinäisistä valtataisteluista. Kun biisintekijä Hensley sai tuloja rutkasti enemmän kuin muut, aiheutti se närää. Viinaanmenevä laulaja David Byron oli kirjan mukaan hankala persoona ja hänet korvattiinkin John Lawtonilla 70-luvun lopulla. Se puolestaan lujitti Hensleyn asemaa bändin kinginä.

Uutta tietoa ainakin minulle oli manageri- ja levypomo Gerry Bronin suuri osuus Heepin menestyksessä. Äijä näemmä tunki näppinsä joka väliin. Hän vaikuttaisi olevan Hensleyn ohella kirjan keskeisin henkilö.

Kortensa kekoon kantavat myös rumpali Lee Kerslake, alkuaikojen basisti Paul Newton ja John Lawton. Boxin tarinointia olisin kaivannut hieman enemmän.

Kirjan kuvitus ei noudata virallisia pressikuvia, vaan siinä on pääasiassa tilannekuvia bändin alkutaipaleelta. Uriah Heep on, jos joku ei tiennyt, vieläkin toiminnassa oleva orkesteri. Bändi kävi hiljattain Suomessa keikoillakin ties kuinka monetta kertaa.

Sivuilta löytyy myös skannattuja levynkansia, joissa näkyy kulumat ja ajan patina. Heepin kansitaide on aina jakanut makuja kahtia. Kannet ovat joko järkyttävän kehnoja tai sitten todella komeita.

Ken Hensley kauhistelee 1976 ilmestyneen High And Mightyn päällisiä. Siinä taivaalla suhahtaa saksalainen Luger-pistooli, joka on yllättäen saanut siivet. Komea kuva kuin mikä, mutta Hensley mukaan aivan paska. Yhtyeellä itsellään ei ollut tietoa moisesta kansiratkaisusta.

Vaikka Heep vetosi 70-luvulla tyttöihinkin, eivät nykysukupolvien naiset sen päälle juurikaan tunnu ymmärtävän. Siksi kirja onkin takuuvarma isänpäivä- ja joululahja. Huomattavasti parempi investointi kuin vaikkapa ravintolalounas.

Vilperin Perikunta Puutorilla

Pitkänlinjan turkulaisyhtye Vilperin Perikunta esiintyi torstaina 15. elokuuta kotikaupunginsa Puutorilla. Tapahtuma liittyi samaan aikaan viettyyn Taiteiden yöhön.

Käsitykseni Taiteiden yöstä on lähinnä sellainen, että silloin runoilijat, kirjailijat ja muut taiteilijat tapaavat toisiaan ja juodaan paljon viinaa. Sitä he tekevät yleensä muutenkin, mutta silloin koko kaupungin keskusta on virallisesti valjastettu heidän temmellyskentäkseen. Minulle se on varsin yhdentekevä tapahtuma, jossa kumminkin on jotain valopilkkuja toisinaan.

Nyt sellainen oli Vilperin Perikunta Puutorilla. Orkesteri ei takuulla nauti korkeakulttuuripiireissä minkäänlaista arvostusta, mutta kansa tykkää. 90-luvun alussa koottu yhtye oli ensimmäisinä vuosinaan todella suosittu, mutta menestyksen hiipumisen ja soittajien vanhenemisen myötä keikkoja on nykyään rauhalliseen tahtiin muutama vuodessa.

Eräs tuttavani laulaa usein Vilperien kappaleita ja hokee jotain tiettyä fraasia kyllästymiseen saakka. Kun olen itse kuullut ne jo yli 20 vuotta sitten, en millään jaksaisi kuunnella moista jankkaamista. Vielä kun epävireisen laulun päälle kajahtaa kunnon röyhtäys tai moottoripyörän käynnistysääntä muistuttava pieru, on leikki toisinaan aika kaukana. Näitä hänenkin suosikkikappaleitaan tuli Puutorilla aimo annos.

Käännösbiisien joukossa Vilpereillä on monia helmiä, joiden sanat eivät aina ole pelkkää hauskanpitoa. Men At Workin Down Under -käännös Tervetuloa länteen,  Andrej esimerkiksi on hyvinkin vakava sanoitus. Samalla se oli bändin ensimmäinen hitti.

Tunnetuimpien joukossa ovat myös Piirimyyjä (Easy Livin'), Turkulainen Helsingissä (Englishman In New York), Kävelee kuin ruåtsalainen (Walk Liker An Egyptian) ja Juostaan pois (Runaway Boys). Omiin suosikkeihini kuuluvaa Älä tee must faijaa (Light My Fire) en muista Puutorilla harmi kyllä kuulleeni.

Tapahtuma-alue oli täynnä porukkaa. Portsarit joutuivat rajoittamaan sisäänpääsyäkin, koska Ravintola Puutorin vessan ympärille koottu tapahtuma oli niin suosittu. Oluenmyynti takkuili pahemman kerran, mutta pitkän jonottamisen jälkeen ohrapirtelöä sai varmasti jokainen.

Vilperin Perikunnan keikasta jäi hyvä fiilis. Ehkä punaviinin lipittäminen baskeri vinossa jossain hienommasta kulttuuri-illassa olisi ollut aivan toisenlainen kokemus, mutta minulle tämä kelpasi minulle vallan mainiosti.

Easy Livin' In Salo 2012

Elokuun puolivälissä toisen kerran järjestetty Uriah Heep -tapahtuma Easy Livin' In Salo kokosi jälleen varsinaissuomalaiseen pikkukaupunkiin liudan brittiorkesterin innokkaita faneja.

Uriah Heep Suomi Finland ry:n kokoonpanema kolmipäiväinen juhla alkoi torstaina Salon torilta. Kauppapaikalla on kesäisin kuultu livemusiikkia erilaisten artistien toimesta, muun muassa bluesmimmi Erja Lyytinen esiintyi siellä hiljattain.

Entisille Uriah Heepin jäsenille Ken Hensleylle, Paul Newtonille ja Lee Kerslakelle annettiin kunnianosoituksena Salon kaupungin avaimet. Äijät olivat Salossa liikkeellä Uriah Heep Legends -nimellä. Heep-veteraanien lisäksi kokoonpanoon kuuluvat islantilainen laulaja Eirikur Hauksson ja brittikitaristi Phil Baker.

Bakerin taustoista en tiedä mitään. Hauksson sen sijaan on kotimaassaan suuri tähti ja edustanut sekä Islantia että Norjaa Euroviisuissa. Vuodesta 2005 hän on ollut mukana Ken Hensleyn Live Fire -bändissä, jonka näinkin Sweden Rockissa neljä vuotta sitten.

Hensley soitti koskettimia ja kitaraa sekä lauloi Uriah Heepin kolmellatoista ensimmäisellä levyllä vuosina 1970-1980. Hän myös sävelsi pääosan yhtyeen kappaleista. Kaikki bändin suurimmat hitit ovat hänen käsialaansa. Samaa materiaalia Uriah Heep Legends esittikin Salon pääkonsertissa lauantaina 18. elokuuta.

Hensley täytti pari päivää sitten 67 vuotta. Mies on vetreässä kunnossa ottaen huomioon muusikoille tyypillisen rankan elämäntavan. Hensley myös lauloi noin puolet Uriah Heep Legendsin setistä, Haukssonin hoitaessa toisen puolen.

Ken Hensley

Heepissä 1971-79 ja 1981-2007 soittanut rumpali Lee Kerslake on periaatteessa jäänyt jo eläkkeelle, eikä soita enää aktiivisesti. Ukkelin habitus onkin kuin eläkeläismiehellä, eikä heti uskoisi hänen olleen suositun rockbändin jäsen ja entinen megastara. Vastaavan näköisiä miehiä tapaa yleensä vaikka Tuurin Kyläkaupassa tai Nauvon vierasvenesatamassa.

Lee Kerslake

Kolmikon tuntemattomin jäsen on Heepin kolmella ensimmäisellä älppärillä bassotellut Paul Newton. 67-vuotiaaksi mieheksi hän oli erittäin hyväkuntoisen oloinen.

Paul Newton (oik.) juttelee suomalaisfanin kanssa urheilutalon pihalla.

Salon urheilutalolla ollut pääkonsertti keräsi satoja ihmisiä. Vaikea sanoa tarkkaa lukua, mutta enemmänkin olisi vielä mahtunut.

Pakkaa hiukan hämmensi "oikean ja virallisen" Uriah Heepin taannoinen keikka Turun Logomossa. Heep esiintyi myös kesäkuussa Kaarinassa Saaristo Openissa. Molemmat paikat ovat vielä lähellä Saloa. Moni tuttavani sekoittikin kokoonpanot, eikä suurimman osan kaaliin ole kai vieläkään uponnut mistä Salossa oikein oli kyse.

Räikein esimerkki huonosta tiedottamisesta tuli 17.8. Ilta-Sanomien toimittajalta. Kaverilla meni pahasti puurot ja vellit sekaisin. Tekstiä on näköjään jälkeenpäin muokattu ala-arvoisesta hillitymmäksi ja virheitä korjattu. http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288492587883.html

Eräs tuttavani puolestaan kirosi puhelimessa, että Uriah Heep Legends Salon torilla oli "täyttä huijausta". "Eivät vetäneet kuin yhden biisin". Ilmeisesti hän ja moni muu luuli, että UHL olisi soittanut siellä täyspitkän keikan. Mielestäni missään näin ei kuitenkaan mainittu.

Olisivat tulleet lauantain pääkonserttiin, jonka 25 euron hintainen pääsylippu oli mielestäni todella kohtuullinen musiikin runsaaseen antiin ja tasoon nähden.

Rentoa mieninkiä anniskelualueella.

Jos UHL esitti Salon torilla vain yhden kappaleen (jonka veikkasin oikein Lady in Blackiksi), oli urheilutalolla ilmassa ns. suuren urheilujuhlan tuntua.

Illan avasi Five Fifteen -bändistä tuttu Mika Järvinen. Hän esitti suurelle yleisölle tuntematonta materiaalia muun muassa Heep -ukkojen alkutaipaleen hämäristä. Tulipa yksi David Bowienkin kappale ja Heepin High And Mighty -levyn (1976) Footprints In the Snow.

Järvinen työstää parhaillaan kirjaa Uriah Heepistä. Salo-viikonloppuna hän kuulemma sai paljon lisää hyvää aineistoa sitä varten. Odotan innolla kirjan valmistumista.

Mika Järvinen

Saksalainen Circle Of Hands osoittautui professionaaliseksi coverbändiksi. Laulaja näytti aivan tamperelaisen Mustat enkelit -yhtyeen Jussi Aaltoselta. Muut kaverit olivat kuin suoraan lukion opettajanhuoneesta napattuja.

Circle Of Hands esitti harvinaisempaa Heep-materiaalia, jollaista ei yleensä livenä kuulla. Pitkät kappaleet kuten Salisbury ja Magician's Birthday eivät kuulu kenen tahansa ohjelmistoon. Myös Sweet Freedom -albumin If I Had The Time oli hieno kuulla.

Circle Of Hands Saksasta.

Uriah Heep Legendsin aloittaessa sali oli jo yhtä vellovaa ihmismassaa. Äänentoisto oli hyvä, eikä bändi luukuttanut liian kovalla volyymilla. Valotkin olívat viimeisen päälle.

Kappalemateriaali noudatti Heepin 70-luvun hittejä. Joukossa oli muutama yllätyskin. Sellaisina pidän ainakin Sweet Freedom- ja Rain -biisejä. Setissä oli myös esimerkiksi Rainbow Demon, Tales, July Morning, The Wizard, Gypsy ja Lady In Black.

Easy Livinin aikana anniskelualueella vieressäni ollut hieman varttuneempi rouva totesi, että "tämän kappaleen minäkin tunnen". Hän ei suinkaan ollut ikänsä puolesta yleisössä mikään poikkeus. Kun itse neljäkymppisenä olin varmaan nuorimmasta päästä, liikkui keski-ikä jossain 50-60 ikävuosien välillä.

Uriah Heep Legends

Illan päälle oli jatkot Sokos Hotelli Rikalassa. Lavalla nähtiin Ken Hensley velipoikansa Trevorin kanssa sekä suomalaisia Heep-coverbändejä.

Hensleytä lukuunottamatta Uriah Heep Legendsin jäsenet istuivat ravintolassa yleisön joukossa muina miehinä. Heitä oli mahdollisuus jututtaa jos halusi. Äijillä ei ollut minkäänlaisia tähdenelkeitä. Päinvastoin he oikein tyrkyttivät itseään valokuviin ja vaikuttivat aidon kiinnostuneilta kaltaisteni kännikalojen Heep-muisteluista.

Easy Livin' In Salo oli hieno tapahtuma, johon toivottavasti tulee vielä jatkoa. Kysyntää tuntuu ainakin olevan!

Trevor Hensley ja Ken Hensley.

Ken Hensley.

Lee Kerslake, Paul Newton ja Eirikur Hauksson.

Lee Kerslake ja allekirjoittanut.

Turkulaiset Heep -fanit Tony, Jaska ja Eki.

Kerslake ja tuntemattomaksi jääneet naiset.

Kaksi legendaa; Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi.

Hauksson, Phil Baker, Jaska ja Tony.