Battle Beast Logomossa 20. marraskuuta

Suomen suosituimpiin metalliyhtyeisiin kuuluva Battle Beast esiintyi Turun Logomossa torstaina 20. marraskuuta.

Helsingissä vuonna 2008 perustettu Battle Beast on julkaissut seitsemän studioalbumia, joista neljä on ollut kotimaan listaykkösiä. Tuorein pitkäsoitto Steelbound ilmestyi lokakuussa. 

Ahkerasti ympäri maailmaan reissaava yhtye on parhaillaan Euroopan kiertueella. Tiedä sitten kuka on tökkinyt nuppineuloja karttaan, kun välillä käydään kotimaassa ja heti perään painellaan Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin. Konsertteja tuntuu olevan lähes päivittäin ja niitä voi myös katsella suorina lähetyksinä Youtubesta. 

Viime maanantaina Slovakian Bratislavassa Battle Beast joutui lopettamaan konserttinsa kahden kappaleen jälkeen, kun yleisössä ollut mies sai sairauskohtauksen ja menehtyi elvytysyrityksistä huolimatta. 

Logomossa tästä ei vielä ollut tietoakaan. Arki-illasta huolimatta konserttia saapui seuraamaan yli tuhat ihmistä.

Turkuun oli juuri satanut ensilumi, jonka olomuoto oli paksua floskaa. Parkkipaikan löysin muutaman sadan metrin päästä sivukadulta puutalojen keskeltä. Lätäköitä väistellen Logomoon kesti kävellä viitisen minuuttia. 

Yli tuhannen ihmisen joukosta bongasin vain muutaman tutun, hekin tulivat vastaan valoisassa aulassa narikoiden lähellä. Pimeässä konserttisalissa ei juuri muuta näkynytkään kuin lava. 

Battle Beastin lämmittelijänä oli ruotsalainen Dynazty. Orkesteri on vieraillut ahkerasti Suomessa ja olen törmännyt siihen vähän väliä festivaaliohjelmistoja tutkiessani. 

Jostain syystä oletin bändin edustavan glam metallia Mötley Crüen tyyliin ja soittajien olevan kajalilla naamansa tuhrineita kauniita poikia. Musiikki oli kuitenkin Mötiköitä rankempaa, eivätkä muusikotkaan olleet mitään siloposkia. 

Dynazty sai turkulaisyleisöltä hyvän vastaanoton. Pitäänee tutustua bändiin tarkemmin jahka ehtii.

Battle Beast on ollut suosikkiyhtyeitäni jo useita vuosia. Kappaleet ovat levystä toiseen pääosin erinomaisia ja laulaja Noora Louhimo aivan mahtava. Parempaa ja energisempää keulakuvaa on vaikea kuvitella. 

Rumpali Pyry Vikin valtavan patteriston vierustoilla oli pienemmät kannut, joita kummastelin keikan alkua odotellessa. Pian selvisi, että yhtyeellä oli lisävahvistuksena kaksi lyömäsoittajaa, jotka osallistuivat noin puoleen kappaleista. 

Yhtyeen muut jäsenet ovat basisti Eero Sipilä, kitaristi Juuso Soinio, kosketinsoittaja Janne Björkroth ja kitaristi Joona Björkroth. 

Puolisentoista tuntia kestäneen konsertin aikana kuultiin useita kappaleita tuoreelta Steelbound-albumilta. Omalta suosikiltani, vuonna 2017 ilmestyneeltä Bringer Of Painilta tuli siltäkin muutama esitys, jolloin jalan vipatusta ei voinut estää mikään. 

Aivan jokainen Battle Beast-biisi ei minullekaan sentään kolahda. Esimerkkinä konsertissakin kuultu Twilight Cabaret. Siinä bändi yhdistelee heviä ja latinorytmejä. Voin kuitenkin kuvitella, että monille se on suoranainen mestariteos. 

Sodasta kertova The Long Road samaiselta Steelbound-levyltä puolestaan edustaa normaalia tanakampaa linjaa. Se tuo mieleen ruotsalaisen Sabatonin, jonka kanssa BB on kiertänyt maailmalla. 

Valoshow, pyrotekniikka ja soundit olivat täysin kansainvälistä tasoa. Yhdessä välissä kuultiin kaksi valtavaa pamausta, jolloin edessäni seissyt heppu pelästyi niin, että hyppäsi ilmaan. Noorakin köhi lavalla pahimpia ruudinjämiä kurkustaan, kunnes kiekaisi seuraavan kappaleen aloituksen. 

Jos Battle Beastin esiintymisestä hakee jotain miinuspuolia, ovat ne turhan pitkät välihöpinät. Kun laulajan pitää välillä käydä verhon takana ehostamassa pukuaan ja kostuttamassa kurkkuaan, pääsee basisti Sipilä ääneen. Kaveri innostuu usein tarinoimaan kuin Runeberg, eikä jutustelulle ole tulla loppua. 

Nooran palatessa lavalle, hän ei välttämättä spiikkaa heti seuraavaa biisiä, vaan jatkaa juttelua siitä mihin Sipilä jäi. Pahimmassa tapauksessa he pälpättävät yhdessä vielä tovin, kunnes odottava kappale vihdoin polkaistaan käyntiin. 

Mutta mitäpä pienistä. Yhtyeen biisit ja ammattitaito ovat niin kovaa luokkaa, että moni muu orkesteri jää lehdelle soittelemaan. 

Turun Logomon konsertti löytyy kokonaan linkistä:

Cover Fest 23 Uittamolla

Viime viikon lauantaina rokattiin Turun Uittamon Paviljongissa neljän coverbändin voimin. Ulkolavalle nousivat porilainen Aces DC, turkulaiset Jailbreak ja Luuvitonen sekä nurmijärveläinen Bad Apples.

Kun joskus keväällä huomasin keikkamainoksen, oli aivan selvää, että tuonnehan on mentävä. Päivämäärä vaikutti juuri sopivalta kesän kynnyksellä. Vuosi takaperin Luuvitosen keikka Uittamolla oli oikein onnistunut ja paikka vaikutti hyvältä. 

Niin hullulta kuin kuulostaakin, oli tuo vuoden takainen debyyttini Uittamon Paviljongissa. Alue on toki ulkopuolelta tuttu, mutta en ollut aiemmin käynyt aitojen sisällä mitään orkesteria katsomassa. Pääasiassa siellä järjestetään iskelmä- ja tanssi-iltamia, jotka eivät varsinaisesti ole alaani.

Normaalista poiketen Cover Festin lava olikin pihamaalla tanssilavan ulkopuolella. Onnistunut ratkaisu ainakin siinä mielessä, ettei tarvinnut rampata hakemaan juotavaa rakennuksen ulkopuolella sijaitsevista anniskelupisteistä.

Lavan vierustalla ollut anniskeluvaunu oli tosin siitä merkillinen, että sieltä puuttuivat hintatiedot. Kun kyselin myyjätytöltä missä juomien hinnat mahtavat lukea, päästi hän vienon hymyn ja ihmetteli kysymystäni. Tilauksen tehtynäni selvisi, että oluttuoppi 0,4 litraa maksoi 6,90 euroa. 

Tietääkseni on lainvastaista olla ilmoittamatta hintoja. Portin vieressä olevassa juomapisteessä sentään oli tussilla kirjoitettu A4:lle sekä oluen että lonkeron hinnat. 

Iltapäivällä alkaneen tilaisuuden ensimmäinen yhtye oli AC/DC-tribuutti Porista, Aces DC. Hölmöllä nimiväännöksellä varustettu bändi oli ennakkoluuloistani huolimatta varsin mainio. Laulaja näytti lätsä päässä aivan Brian Johnsonilta ja äijän liikkeetkin oli opeteltu tarkkaan aussibändin musiikkivideoita vahtaamalla. Sama homma toisella kitaristilla, joka oli melkoinen Angus Young-klooni. 

Seuraavana vuorossa oli jo yli kymmenen vuotta keikkaillut, pääosin 80-luvun heviä soittava turkulainen Jailbreak. Repertuaariin kuuluu muun muassa Twisted Sisterin, Black Sabbathin ja WASPin tuotantoa. 

Yhtyeessä vaikuttaa sen tason konkareita, että homma sujuu takuuvarmasti. En ole koskaan Jailbreakin keikalla ollessani kaivannut kahta kitaraa, koska Jari Salonen hoitaa homman tyylikkäästi yhdelläkin kuusikielisellä. Myös laulaja Ansu Aaltolehto osaa asiansa paremmin kuin joku karvainen äijä, jollainen monen bändin keulilla yleensä näkyy. 

Jailbreakin settilista on varman päälle rakennettu. Ymmärrän toki, ettei valtaosa yleisöstä tunne esimerkiksi Helixiä, Krokusta tai MSG:tä, mutta varmasti niidenkin tuotannosta löytyisi hyvää materiaalia. 

Luuvitonen on keikkaillut ahkerasti ainakin Turun seudulla jo vuosia. Yhtye esittää taidokkaasti Yön, Klamydian ja Popedan tuotantoa. Esiintymisiin on panostettu, löytyy savua ja joskus jopa puhallinosastokin. Vierailevina tähtinä on nähty muun muassa entinen Yö-kitaristi Daffy Terävä.

Uittamolla Luuvitonen tarjosi kunnon shown, jossa luotettiin takuuvarmoihin radiohitteihin. Niitä yleisö osaa hoilata mukana vaikka unissaan. Yhtyeen laulaja Vince Viki Söderlund on hyvä esiintyjä ja saa porukan helposti mukaansa. 

Päivän päättänyt Bad Apples tulee Nurmijärveltä. Orkesteri oli minulle tuntematon, eivätkä odotukset olleet järin korkealla. Mutta kun ensimmäinen biisi lähti ja laulajamimmi sai suunsa auki, niin jumalauta! Meno oli suorastaan sairaan kova.

Viisihenkinen yhtye esitti Guns N' Rosesin hittejä. Paradise City, You Could Be Mine, Don't Cry ja muut helmet kuulostivat pimenevässä illassa hemmetin hyvältä. Kitaristikin näytti aivan esikuvaltaan Slashilta. 

Vaikka Cover Fest olikin pitkä rupeama alkaen jo kello 16:30, kului aika yllättävän nopeasti. Todennäköisesti osallistun ensi vuonnakin, mikäli tapahtuma vaan järjestetään. Ajankohtahan oli erinomainen.  

Timo Tolkki ja Erik Kraemer Majlandissa

Kesäkuun 18.- ja 19. päivä turkulaisessa ravintolalaiva Majlandissa esiintyi Timo Tolkki ja Erik Kraemer duo.

Tolkki on tuttu mies Stratovariuksesta, joka on Suomen tunnetuimpia metallibändejä. Orkesterista eroamisensa jälkeen hän on ollut mukana muun muassa Revolution Renaissance-yhtyeessä ja viime vuosina tehnyt levyjä Timo Tolkki's Avalon-projektin parissa.

Tolkki on ansioitunut vähän muistakin kuin musiikillisista syistä ja ollut kuluneen vuoden sisällä 7 päivää-juorulehden sivuillakin moneen kertaan. 

Erik Kreamrista kuulin ensimmäisen kerran viime kesänä. Hän on nuori turkulaislaulaja, joka vaikuttaa Simulacrum-metalliyhtyeessä ja on mukana Rauli Badding Somerjoki-musikaalissa. Lisäksi hän on Mauri Virtasen kuntosalikaveri.

En tiedä miten Tolkki on päätynyt soittamaan hänelle niinkin epätyypilliseen paikkaan kuin Majlandiin, mutta sama homma tapahtui viime vuoden heinäkuussa. Ilmeisesti hän tuntee ravintolan omistajia. Kitaristi oli tuolloin etsinyt keikkoja varten paikallista laulajaa ja pestiin oli ehdotettu Kreameria. 

Yleisössä oli yllättävän vähän turkulaisia rokkimiehiä, vaikka tällaisen olisi luullut kiinnostavan laajemmaltikin. Tuttuja oli kumminkin saapunut perjantaiselle keikalle, joukossa turkulaistunut musiikkitoimittaja Nalle Österman. Hän päätyi Tolkin pyynnöstä lavallekin tulkitsemaan Black Sabbathin kappaleen Paranoid.

Tolkki ja Kraemer tuskin olivat pahemmin harjoitelleet illan ohjelmistoa. Stratovarius-biisejä lukuunottamatta valinnat olivat pääosin sellaisia, ettei niitä varmaan juurikaan tarvitse harjoitella. Paranoidin ohella turhan ilmiselviä valintoja olivat esimerkiksi Born To Be Wild, Here I Go Again ja Holy Diver. 

Kansas-yhtyeen tunnetuimpiin hitteihin kuuluva Dust In The Wind kuultiin sekin. Sanoin vieruskaverilleni, että vielä vuonna 2002 Tolkki ei kappaletta tiennyt. Kysyin nimittäin häneltä sitä samalla kuin teimme puhelinhaastattelua Sue-lehteen Tolkin soololevyn Hymn To Lifen tiimoilta.

Miksi moista kysyin johtuu siitä, että ystäväni Kristian Kavanterä ja Mika Penttinen olivat noihin aikoihin saaneet päähänsä, että Stratovariuksen kappaleessa Forever lauletun kohdan "Like a dust in the wind" täytyy olla peräisin juuri tästä Kansasin kappaleesta ja koko Forever kuulosti heistä muutenkin epäilyttävän tutulta. 

Onneksi Tolkki ja Kreamer eivät esittäneet pelkkiä lainabiisejä. Odotin vanhoja Stratovarius-kappaleita kuin kuuta nousevaa. Foreverin lisäksi kuultiin muun muassa Mother Gaia, Black Diamond, Eagleheart sekä suurelle yleisölle tuntematon Seasons Of Faith's Perfection levyltä Elements Pt. 2 vuodelta 2003. 

Illan mittaan vaihdoin muutaman sanan Tolkin kanssa. Kyselin hänen Meksiko-kuvioistaan. Seiska päivää-lehden mukaan kitaristi olisi muuttanut Meksikoon ja hukannut siellä morsmaikkunsakin. "On mulla siellä keikkoja taas paikkoin. Mutta ei kannata uskoa ihan kaikkea mitä lukee. Tehtiinhän Matti Nykäsestäkin paljon juttuja". 

Juliet Jonesin Sydän Logomossa

Lauantaina 12. syyskuuta suuntasin Turun Logomoon, jonka Teatro-salissa esiintyi Juliet Jonesin Sydän.

Juliet Jonesin Sydän on 80-luvun alussa Ruukissa perustettu suomalainen rockyhtye, joka oli suosituimmillaan 80-luvun lopulla. Orkesteri on tehnyt vuosien varrella yksitoista albumia, joista ensimmäinen ilmestyi 1985 ja uusin viime talvena.   

Bändin tunnetuimpia kappaleita ovat Helppo elämä, Rakkauslaulu, Kantri, Räkänokka ja Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. 

Juliet Jonesin Sydän vuonna 2020. Kuva: Pia Parkkonen

Vuosituhannen alussa toimintansa lopettanut yhtye teki comebackin vuonna 2015. Kokoonpano on sama kuin yhtyeen kulta-aikoina, lukuunottamatta laulaja-kosketinsoittaja Eero Hyyppää. Hyyppä sairastaa Parkinsonin tautia, eikä voi osallistua bänditoimintaan. Hänen tilallaan on J. Karjalaisen ja Kauko Röyhkän orkestereista tuttu Pekka Gröhn, joka tosin ei laula Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita.

Pari sanaa omasta suhteestani Juliet Jonesin Sydämeen. Muistan hyvin 80-luvun lehtijutut, televisioesiintymiset ja hitit kuten Helpon elämän, mutta mikään varsinainen fani en tuolloin vielä ollut. Hevirokki oli siihen aikaan sen verran kova juttu, ettei maailmassani ollut samanlaista sijaa suomirockille tai Juliet Jonesille kuin nykypäivänä. 

Elokuussa 1991 Uudessakaupungissa järjestetetty Rantarock oli käänteentekevä päivä. Hotelli Aquariuksen viereisessä kesäteatterissa esiintyi paikallisia toivoja ja lopuksi Juliet Jonesin Sydän. 

Muista yhtyeistä ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, mutta JJS räjäytti potin. Orkesteri oli aivan hemmetin hyvä.

Rantarockin jälkeen otin nopeasti haltuun bändin levyjä. Turun Hansakorttelissa sijainnut levykauppa Epe's myi edullisesti ainakin 1990 ilmestynyttä Jupiter-albumia. 

Yhtyeen kuudes albumi, vuonna 1992 ilmestynyt Nauru on minulle ehkä tärkein Juliet-albumi. Radio Mafiakin soitti ahkerasti levyn kappaleita kuten Pyhimyksiä ja veijareita, Räkänokka ja Jussi And The Boys. 

En kirveelläkään muista milloin olen viimeksi nähnyt JJS:n keikalla ennen Logomoa. Siitä täytyy olla hemmetisti aikaa. Tämäkin keikka olisi jäänyt varmaan muuten väliin, mutta työkaverini tuputti lippuaan minulle, koska oli itse estynyt tulemaan paikalle. Onneksi vastaanotin piletin. 

Logomon konsertin piti alunperin olla viime toukokuussa, mutta koronan takia se siirrettiin kuukausia eteenpäin. Samaan aikaan toisaalla Logomossa esiintyi Andy McCoy Band. Sekin keikka oli koronan takia siirretty ja osui samalle päivälle JJS:n kanssa. Andykin olisi toki kiinnostanut.

Jonotus Teatro-saliin oli hidasta. Koronan takia käytössä oli rajoituksia, eikä alkoholiakaan saanut tuoda aulabaarista sisälle katsomoon. 

Istumapaikkoja oli väljennetty latomalla punaisia A4-papereita sinne tänne turvaväleiksi. Osalla väestä oli hengityssuojat, suurimmalla osalla ei. 

Paikkani oli käytännössä aivan lavan edessä, rivillä kolme. Se oli ensimmäinen rivi jossa ihmisiä istui.  Puolivälissä salia olisi varmaankin ollut äänentoistoistollisesti parempi paikka.

Korvatulpat oli pantava välittömästi päähän yhtyeen aloittaessa soittonsa. Kari Heiskarin basso tuuttasi parin metrin päässä olevista kaiuttimista sen verran tymäkästi, että valmiiksi kuulovaurioiselle keikka olisi muuten ollut tuskaa. 

Konsertin avauskappaleena oli Jänis, joka on peräisin Jupiter-albumilta. Sen jälkeen tulikin monta biisiä, joita en tuntenut. Olivat todennäköisesti uusimmalta Kansas-levyltä peräisin. 

Reippaan aloitusbiisin aikana huomioni kiinnittyi bändin soittajiin, jotka olivat aikalailla vanhentuneet sitten viime näkemän. Rumpali Jussi Parkkonen oli lähes tunnistamaton piponsa kanssa. Vielä 90-luvun alussa hän näytti Mikko Kuustosen pikkuveljeltä.

Sosiaalipsykiatrian proferssorina Tampereen yliopistossa siviilityötään tekevä kitaristilaulaja Sami Pirkola oli viime talvena esillä muutamassakin lehdessä Kansas-levyn julkistamisen myötä. Hänet tunnistikin vaivatta. 

Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen on kitaristilaulaja Kari Hyvärinen. Hänellä ja Pirkolalla oli nähdäkseni ongelmia soittimiensa kanssa, ainakin niitä vaihdeltiin välillä jopa kesken kappaleen. Muuten soitto sujui hyvin, vaikka koronan takia keikkoja ei kai ole aikoihin ollutkaan. 

JJS:n entisen, voisiko sanoa keskushahmon, Eero Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita ei käsittäkseni tullut kuin yksi ainoa. Kantri on hieno biisi ja sitä joku yleisöstä huutelikin jo heti keikan alkumetreillä. 

Koska istumapaikkani sattui olemaan aivan basisti Heiskarin edessä ja nolla promillea veressä, seurasin miehen soittoa normaalia tarkemmin. En ole ennen ajatellutkaan, että JJS:n tapaisessa bändissä on noin tyylikkäästi soittava kaveri. Heiskari loihti hienoja kuvioita nelikielisestään. 

Juliet Jonesissa 80-luvulla bassoa soittanut ja 90-luvun alussa turkulaistunut Pentti Ilola oli hänkin paikalla. Lavalla miestä ei nähty, mutta Työläiset-kappaleen esittelyssä hänet mainittiin tekijänä ja valospotti osoitti katsomoon löytäenkin Penan.  

Pekka Gröhniä lukuunottamatta jokainen bändin jäsen lauloi vähintään yhden kappaleen. Parkkosen osaksi koitui jo ainakin 30 vuotta sitten matkaan jäänyt J. Karjalais-laina Hippa. Tiedä sitten mikä biisissä niin viehättää, mutta se oli jo aikoinaan osa Juliettien keikkaa.

Helppo elämä oli varmasti jokaiselle salissa istuvalle tuttu. Minua jäi hieman vaivaamaan miksi levyversiossa oleva mainio basson ja kosketinsoittimien vuoropuhelu oli nyt korvattu tilutteluna Hyvärisen ja Gröhnin kesken, Heiskarin jäädessä bassonsa kanssa paitsioon. 

Viimeisenä biisinä kuultu, pari vuotta sitten menehtyneen JJS:n ulkojäsenen Seppo Kansanojan tekemä Rakkauslaulu oli sovitettu lähes acapellaksi rivakan rokin sijaan. Toimihan se noinkin.

Kahden encoren kanssa konsertti kesti puolisentoista tuntia. Se oli täysin passeli aika ainakin minulle. Kovalla tuolilla istuessa alkoi perse hiljalleen puutua, eikä tämänkokoisen miehen ole soveliasta seisoskella peittämässä toisten näköalaa. 

Michael Monroe Turun Klubilla 3.4.2010

Sarjassamme menneitä muistellessa palataan kymmenen vuotta taaksepäin, huhtikuun alkuun vuonna 2010.

Michael Monroe esiintyi Turun Humalistonkadulla sijainneella Klubilla 3.4.2010 uuden orkesterinsa kanssa. Miehen nimeä kantava ryhmä oli noihin aikoihin vain muutaman kuukauden ikäinen, eikä omaa levytettyä materiaalia ollut vielä ehtinyt kertyä.

Keikka juolahti mieleeni pari päivää sitten kun Facebookin Muistot-toiminto pyöräytti näkyville kuvani, jossa ystäväni Mika Penttinen katsoo lähietäisyydeltä laulavaa Michael Monroeta.

Tällä haavaa moinen läheisyys ei onnistuisi koronapandemian takia, mutta tuolloin Penttinenkin laulaa luikautti Monroen mikrofoniin pari riviä sankarimme entisen orkesterin Hanoi Rocksin kappaleesta Tragedy.

Näistä kuvista välittyy hyvin tuon illan keikkatunnelmat. Se tuskin näkyy, että kyseessä oli ns. limukeikka eli alaikäisille tarkoitettu konsertti. Koska itsekin tuona ehtoona nautin pelkkää cokista, valitsin tämän, enkä muutamaa tuntia myöhemmin tarjolla ollutta K-18-keikkaa.

Kesällä 2010 Monroe bändeineen nauhoitti Helsingin Tavastialla energisen livelevyn Another Night In The Sun. Siihen saatiin hyvin taltioitua silloinen rock'n'rollin riemu.

Monroen ryhmä on pysynyt kahta kitaristin vaihdosta lukuunottamatta koossa jo kymmenen vuotta. Hatunnoston arvoinen saavutus, kun musiikkibisneskin on muuttunut paljon tällä vuosituhannella tai oikeastaan juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ennen vanhaan yhtyeiden levyt myivät sentään jotenkin, mutta nykyään on niin ja näin. Sakki lataa tai kuuntelee suoratoistopalveluista musiikkinsa, eivätkä fyysiset äänitteet kiinnosta kuin lähinnä kaltaisiani vanhoja diggareita.

Tällä hetkellä muusikoiden on vaikea saada leipäänsä keikoista, koska korona jyllää ja ensi kesän festivaalien toteutumisetkin ovat vaakalaudalla. Michael Monroe bändeineen varmasti selviää poikkeustilasta ja hyvässä lykyssä saamme nauttia energisestä menosta vielä kymmenenkin vuoden kuluttua.

Monroen yhtyeessä soittivat sankarimme lisäksi vuonna 2010 kitaristit Steve Conte ja Ginger Wildheart, basisti Sami Yaffa ja rumpali Karl Rockfist. Gingeriä lukuunottamatta kokoonpano on pysynyt samana.

Yhtyeen settilista oli vajaata viikkoa myöhemmin Lontoossa seuraavanlainen ja luonnollisesti lähes identtinen Turussakin. https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2010/o2-academy-islington-london-england-73d48a2d.html

Mikko Alatalo Majlandissa

Majland on yksi Turun Aurajoen monista ravintolalaivoista. Nykyisen omistajansa myötä siellä on ollut tarjolla elävää musiikkia, viimeksi lauantaina Mikko Alatalo hanuristinsa Jammi Humalamäen kera.

Alkuperäinen aikomukseni ei ollut lähteä kotioloista mihinkään. Ensinnäkin siksi, että rahaa ei nyt olisi liioin tuhlattavaksi postilakon takia. Toisaalta sitä ei ole senkään jälkeenkään, mikäli pakettilajittelukiistan, johon minäkin kuulun, voittaa työnantaja palkkojen ja lukuisten muiden työehtojen sikamaisella halpuuttamisella.

Kävi kumminkin niin, että kun kaveri tuli illansuussa käymään, pistin levyt pyörimään ja korkkasin Jägermeister-pullon. Pian alkoi Alatalokin kummasti kiinnostaa.

Jammi Humalamäki ja Mikko Alatalo Majlandissa. 

Samana ehtoona Turussa oli legendaarinen skotlantilainen hardrock-yhtye Nazareth. Muutama tuttava tuossa ihmettelikin miksen sinne mennyt. Nyt kumminkin kävi niin, että Alatalo veti pidemmän korren.

Turun Logomossa oli lauantaina Raskasta joulua-konsertti. Tapahtuma, jossa isot heviäijät laulavat joululauluja. Eipä voisi vähempää kiinnostaa, enkä ollenkaan ymmärrä konseptin suosiota vuodesta toiseen. Mutta kun rahaa tulee hyvin, miksi tappaa lypsävä lehmä.

Nähdäkseni Raskaan joulun suosio perustuu lähinnä artistien naisiin vetoavaan ulkonäköön, eikä suinkaan joululaulujen hienouteen heviversioina. Mikäli lavalla olisi JP Leppäluodon, Marco Hietalan tai Ville Tuomen sijasta vaikkapa Samuli Putro, Kauko Röyhkä ja Arttu Wiskari vetämässä aivan samoja petteripunakuonoja, kaikkoaisi naisyleisö välittömästi kuin kuppa Töölöstä!

Selfiet Mikon kanssa.

Majlandissa ei ollut suurta yleisöryntäystä, vaikka Alatalon keikkaa mainostettiinkin hyvin ainakin Facebookissa. Istumaan mahtui vaivatta ja jopa paikkaakin vaihtamaan. Näinkin kävi, jos joku sattui päästelemään pahankatkuista kaasua, kuten eräs henkilö seurueestamme.

Alatalon keikkasetti perustui pääosin hänen vakavampaan tuotantoonsa. Kupletti- ja huumorirallit olivat minimissä. Känkkäränkkä, Puuhamaa, Vesilasi vessanavain heiniä paali, Rikoo on riskillä ruma muut renkutukset oli niputettu yhdeksi potruriksi. Ratkaisu sopi ainakin minulle.

Mikko Alatalo. Kuva: Miika Hyttinen.

Laulaja kertoili biisien välissä niiden taustoista ja jutteli muutenkin mukavia. Voi olla, että samat välispiikit tulevat vähän joka keikalla, mutta minulle tarinat olivat pääosin uusia. Niissä seikkailivat muun muassa presidentti Sauli Niinistö ja pari muuta poliitikkoa, mutta useimmiten Alatalon vanha soittokumppani Juice Leskinen.

Ilmeisesti Juice on ainakin näin vanhemmiten tullut Alatalolle erityisen rakkaaksi. Settilistassa oli lukuisia 70-luvun kappaleita, joita he Coitus Int-yhtyeen kanssa levyttivät sekä Juice ja Mikko-levyn materiaalia. Olikin hienoa kuulla sellaisia biisejä kuin Panomies, Hengitä sisko, Hän hymyilee kuin lapsi, Klovni heittää veivin ja Odysseus.

Vaikka Nazareth oli varmasti hyvä kivenheiton päässä, oli sitä Mikko Alatalo duokin. Oikein onnistunut elävän musiikin ilta.

Uriah Heep räjäytti Logomon

1960-luvun lopulla perustettu legendaarinen brittiorkesteri Uriah Heep saapui peräti kymmenen konsertin Suomen kiertueensa loppumetreillä Turun Logomoon ja näytti miten rokkia soitetaan vuonna 2019.

Noin laaja Suomen kiertäminen on ulkolaiselta yhtyeeltä nykypäivänä täysin ainutlaatuista. Parhaimmillaankin joku muu orkesteri saattaa soitella muutaman konsertin ja se on sitten siinä. Heep kävi läpi niin Lahdet, Nivalat kuin Köyliön Lallintalotkin.

Veteraaniorkesteri Heep on käytännössä jatkuvasti kiertueella jatkuvasti. En tiedä minkä hintainen se mahtaa olla, mutta tuskin kovin kallis, kun noin monella keikkapaikalla on varaa se buukata. Todennäköisesti Lauri Tähkä tai Paula Koivuniemi pyytävät keikasta enemmän kuin Heep.

Huvitti taannoin kun luin Turun Sanomista Neumannin 60-vuotishaastattelun. Takavuosien megatähti kehui tehneensä "5000 keikkaa". Nopealla laskutoimituksella se olisi 35 vuoden aikana 140 keikkaa per vuosi. Luku ei pidä hänen kohdallaan lähellekään paikkaansa. Heep-kitaristi ja alkuperäisjäsen Mick Boxin keikkamäärä sen sijaan olisi mielenkiintoista tietää. Se kun liikkuu oikeasti tuhansissa.

Bernie Shaw osoittelee Mick Boxia Logomossa. Kuva: Tony Lundberg 

Edellisen kerran Heep vieraili Suomessa loppuvuodesta 2018 neljän konsertin verran. Ja sitä ennen saman vuoden kesällä oli myöskin neljä esiintymistä. Näin bändin tuolloin Hangon Kasinolla. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Tällä kiertueella aikomuksenani oli mennä Köyliön Lallikselle. Kuskin saaminen osoittautui kumminkin sen verran työlääksi, että jätin sitten asian sikseen.

Lallintalo olisi kiinnostanut etenkin siksi, että näin siellä Heepin ensimmäisen kerran syksyllä 1989. Huristelimme sinne Turusta Fiat 128:llani. Olisi ollut hienoa fiilistellä Heepin tahdissa 30-vuotta myöhemmin samassa talossa.

Kuva: Tony Lundberg

Monilla Heepin Suomen kiertueen keikoilla oli mukana helsinkiläinen rokkitrio Melrose. Laajaa arvostusta nauttiva poppoo on ollut yksi minunkin suosikeistani 1986 lähtien, jolloin sen debyyttialbumi ilmestyi. Tällä kertaa kävi kumminkin niin, etten ehtinyt Melrosea Logomossa näkemään.

Logomoon isoon aluaan saapuessani vastassa oli melkoinen tuttujen kirjo. Eräs työkaveri täytti samana päivänä 50 vuotta ja oli ryhmänsä kanssa ensimmäisten joukossa ketä tapasin. Illan mittaan vastaan tuli myös serkkuni Piikkiöstä, jonka lp-levyjä pidän oman Heep-diggailuni alkusysäyksenä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kuvat: Tony Lundberg

Illan biisilistaan olin jo ehtinyt tutustuakin. Youtubesta löytyi hiljattain kuvattu konsertti Kööpenhaminasta, jossa yhtye soitti tismalleen samat kappaleet kuin Suomen kiertueellakin. Vaikka Heep vaihteleekin biisejään silloin tällöin, olisi se konserttikohtaisestikin hieno homma fanin kannalta. Ilmeisesti valot tai muut tekniset vekottimet on kappaleittain ohjelmoitu, eikä niitä noin vain vekslata joka ehtoo uusiksi.

Konsertin alkupuoli oli joko uutta tai Heepin tapauksessa uudehkoa materiaalia. Jopa vuonna 1982 Abominog-levylle tehty Too Scared To Run on monien kirjoissa "uusi" kappale, koska bändi profiloituu niin vahvasti 70-luvulle.

Logomossa parhaimman vastaanoton saivat odotetusti vanhat klassikot ja yhtyeen tunnetuimmat kappaleet July Morning, Lady In Black, Gypsy, Sunrise ja Easy Livin'. Iäkkäämpiin helmiin lukeutui myös vuoden 1972 Demons And Wizards-albumilta poimittu Rainbow Demon.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep edustaa sekä bändin iän että useimpien soittajiensa puolesta papparokkia, mutta  esiintymisensä ja soittonsa puolesta se ei sovi tuohon kategoriaan. Mikäli joku vertaa 72-vuotiasta Mick Boxia vaikkapa saman ikäluokan Ritchie Blackmoreen, on aivan väärillä vesillä.

Heepillä ei ole ole mitään syytä lopettaa vielä aikoihin. Ei ainakaan niin kauan kuin Box on näin pirteässä kunnossa.

Kuva: Tony Lundberg

Budapestissa osa 4 - Axel Rudi Pellin keikalla

Axel Rudi Pell (s. 1960 Bochum, Länsi-Saksa) on saksalainen kitaristi, joka aloitti levytysuransa Steeler-yhtyeessä vuonna 1984.

Sooloura urkeni viittä vuotta myöhemmin, josta lähtien Pell onkin ollut varsin tuottelias. Laskujeni mukaan häneltä on ilmestynyt huimat 18 studioalbumia, viisi balladikokoelmaa, kaksi parhaat-kokoelmaa sekä lukuisia konserttitaltointeja. Uusi livealbumi XXX Anniversary Live ilmestyy kesäkuun 7. päivä.

Jotta Pell pystyy tekemään levyjä lähes liukuhihnalta, on niillä on myös oltava ostajakuntakin. Nykyaikana fyysiset uudet äänitteet eivät juurikaan tee kauppaansa, mutta Pellin kiekkoja myydään sellaiset sata-kaksisataa tuhatta per albumi.

Pitkiä keikkakiertueita Pell ei ole tietääkseni koskaan tehnyt. Vuosittainen konserttimäärä oli ainakin vielä jokin aika takaperin vaatimattomat kymmenen, vaikka kysyntää varmasti olisi ollut. Viime syksyisen Knights Call-kiertueen ensimmäisellä jaksolla keikkoja oli kumminkin huomattavasti enemmän. Niistä yksi osui Budapestiin, jonne minäkin matkustin varta vasten Jani Pirilän kanssa.

Axel Rudi Pell (keskellä) bändeineen. 

Axel Rudi Pellin konserttipaikkana toimi tuhatkunta ihmistä vetävä Barba Negra Music Club. En tiedä mikä hallin toimenkuva on alunperin ollut, mutta keikkakäytössä se ainakin vaikutti varsin toimivalta.

Barba Negrassa ei ollut narikkapakkoa. Tunnelma oli muutenkin vapaa verrattuna suomalaiseen klubikulttuuriin, jossa järjestysmiesten intohimona on kytätä ihmisiä ja puuttua joka asiaan.

En muista enää klubin juomien hintoja, mutta suomalaisittain ainakin olut oli edullista. Kovamuovisissa puolen litran tuopeissa oli pantti, jolloin suurin osa asiakkaista kiikutti ne kiltisti takaisin tiskille.

Paitamyyntikojusta löytyi onneksi miesten kokoja. Ostin Knights Call-kiertuepaidan, josta sai pulittaa 20 euroa. Suomessa se olisi ollut varmasti tuplahintainen.

Myyntitiskiskille ilmaantui myös Pellin basisti Volker Krawczak, joka on ollut bändissä mukana alusta eli vuodesta 1989 alkaen. Hän osittautui oikein mukavaksi hepuksi ja ihmetteli kovasti miten hemmetissä jotkut tulevat Suomesta asti heidän orkesteriaan katsomaan.

Ulkona paitamyynnin takana oli laaja tupakka-alue, jossa sai vapaasti juoda kaljaakin jos siltä tuntui. Juttelin muutamien paikallisten kanssa muun muassa suomalaisesta musiikista, josta he tuntuivat tietävän paljonkin. Eräs kaveri kertoi diggaavansa jopa Viikatetta, jota en Amorpiksen, Children Of Bodomin, Stratovariuksen ja kumppanien joukkoon odottanut. Kaikki olivat monttu auki, kun kerroin tulleeni tänne kaukaa pohjoisesta.

Axel Rudi Pell näköjään vetää myös moottoripyöräjengiläisiä yleisöksi. Kaikenlaista nahkaliivimiestä kerhotunnuksineen notkui baaritiskin edustalla. Heidän kohdalleen ei muodostunut jonoja.

Saksalaisen Freedom Call-yhtyeen pääjehu Chris Bay aloitti Barba Negran tuntitolkulla kestäneen keikkaillan. Trubaduurina esiintynyt Bay oli ihan pätevä yleisönviihdyttäjä, mutta minua hän ei oikein saanut tempaistua pauloihinsa.

Seuraavaksi lavalle astellut saksalais-italialainen The Unity sai hyvin porukan mukaan melodisella ja tarttuvalla powermetallillaan. Kaksi albumia julkaissut ryhmä ei ole minulle muuten tuttu, mutta siinä soittaa kaksi saksalaisesta Gamma Raysta tuttua hemmoa. Eikä tämän orkesterin musiikki kauheasti poikennut Gamma Raysta.

Keikan perusteella The Unityyn pitäisi tutustua paremminkin. Enpä vaan ole vielä ehtinyt, vaikka tästäkin oli pian jo puoli vuotta aikaa.

The Unity

Lopulta oli illan pääesiintyjän vuoro. Kitaristi Ritchie Blackmoren 70-luvulla aloittamaa traditiota jatkava Axel Rudi Pell soittaa samanlaisella Stratocaster-kitarallakin kuin oppi-isänsä. Musiikkinsa perusteet on ammennettu sellaisista Blackmoren bändeistä kuin Deep Purple ja Rainbow. Siihen mausteeksi modernimpaa perusheviä ja ripaus speedmetallia, niin Pell-keitos on valmis.

Pelliä on moitittu biisien halkomisesta ja niputtamisesta yhteen konserttitilanteessa. Medleyksikin moista tapaa kutsutaan. Minua se ei erityisemmin haittaa, mutta toki mielummin kuulisin biisit kokonaan.

Pellin repertuaarissa olisi valtava määrä kappaleita mistä valita, mutta kummasti samat biisit tuntuvat olevan keikkasetissä vuodesta toiseen. Ehkä Knights Call-kiertueella oli vähän enemmän variaatioita kuin aikoihin. Uuden levyn kappaleita mukana sentään kolme (The Wild And The Young, Wildest Dreams, Long live Rock).

Axelin bändissä on jo 90-luvun lopulta lähtien laulanut amerikkalainen Johnny Gioeli. Pidän häntä yhtenä genrensä parhaimmista äänenkäyttäjistä. Aivan loistava kaveri, joka ansaitsisi suurempaakin suosiota.

Yhtyeen rumpalina on nykyään niin ikään amerikkalainen Bobby Rondinelli. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Rainbowin rumpalina, mutta mies on takonut pönttöjä monissa muissakin bändeissä kuten Black Sabbath, Quiet Riot ja Blue Öyster Cult.

Pellin kaksituntinen setti olisi yksistäänkin riittänyt minulle aivan hyvin. Ilta tuntui välillä vähän turhan pitkältä, kun The Unitykin tykitti varmaan tunnin verran. Mutta tulipahan ainakin koko rahan edestä hevimusiikkia.

Settilista nähtävissä täällä https://www.setlist.fm/setlist/axel-rudi-pell/2018/barba-negra-music-club-budapest-hungary-396e15f.html