Budapestissa osa 4 - Axel Rudi Pellin keikalla

Axel Rudi Pell (s. 1960 Bochum, Länsi-Saksa) on saksalainen kitaristi, joka aloitti levytysuransa Steeler-yhtyeessä vuonna 1984.

Sooloura urkeni viittä vuotta myöhemmin, josta lähtien Pell onkin ollut varsin tuottelias. Laskujeni mukaan häneltä on ilmestynyt huimat 18 studioalbumia, viisi balladikokoelmaa, kaksi parhaat-kokoelmaa sekä lukuisia konserttitaltointeja. Uusi livealbumi XXX Anniversary Live ilmestyy kesäkuun 7. päivä.

Jotta Pell pystyy tekemään levyjä lähes liukuhihnalta, on niillä on myös oltava ostajakuntakin. Nykyaikana fyysiset uudet äänitteet eivät juurikaan tee kauppaansa, mutta Pellin kiekkoja myydään sellaiset sata-kaksisataa tuhatta per albumi.

Pitkiä keikkakiertueita Pell ei ole tietääkseni koskaan tehnyt. Vuosittainen konserttimäärä oli ainakin vielä jokin aika takaperin vaatimattomat kymmenen, vaikka kysyntää varmasti olisi ollut. Viime syksyisen Knights Call-kiertueen ensimmäisellä jaksolla keikkoja oli kumminkin huomattavasti enemmän. Niistä yksi osui Budapestiin, jonne minäkin matkustin varta vasten Jani Pirilän kanssa.

Axel Rudi Pell (keskellä) bändeineen. 

Axel Rudi Pellin konserttipaikkana toimi tuhatkunta ihmistä vetävä Barba Negra Music Club. En tiedä mikä hallin toimenkuva on alunperin ollut, mutta keikkakäytössä se ainakin vaikutti varsin toimivalta.

Barba Negrassa ei ollut narikkapakkoa. Tunnelma oli muutenkin vapaa verrattuna suomalaiseen klubikulttuuriin, jossa järjestysmiesten intohimona on kytätä ihmisiä ja puuttua joka asiaan.

En muista enää klubin juomien hintoja, mutta suomalaisittain ainakin olut oli edullista. Kovamuovisissa puolen litran tuopeissa oli pantti, jolloin suurin osa asiakkaista kiikutti ne kiltisti takaisin tiskille.

Paitamyyntikojusta löytyi onneksi miesten kokoja. Ostin Knights Call-kiertuepaidan, josta sai pulittaa 20 euroa. Suomessa se olisi ollut varmasti tuplahintainen.

Myyntitiskiskille ilmaantui myös Pellin basisti Volker Krawczak, joka on ollut bändissä mukana alusta eli vuodesta 1989 alkaen. Hän osittautui oikein mukavaksi hepuksi ja ihmetteli kovasti miten hemmetissä jotkut tulevat Suomesta asti heidän orkesteriaan katsomaan.

Ulkona paitamyynnin takana oli laaja tupakka-alue, jossa sai vapaasti juoda kaljaakin jos siltä tuntui. Juttelin muutamien paikallisten kanssa muun muassa suomalaisesta musiikista, josta he tuntuivat tietävän paljonkin. Eräs kaveri kertoi diggaavansa jopa Viikatetta, jota en Amorpiksen, Children Of Bodomin, Stratovariuksen ja kumppanien joukkoon odottanut. Kaikki olivat monttu auki, kun kerroin tulleeni tänne kaukaa pohjoisesta.

Axel Rudi Pell näköjään vetää myös moottoripyöräjengiläisiä yleisöksi. Kaikenlaista nahkaliivimiestä kerhotunnuksineen notkui baaritiskin edustalla. Heidän kohdalleen ei muodostunut jonoja.

Saksalaisen Freedom Call-yhtyeen pääjehu Chris Bay aloitti Barba Negran tuntitolkulla kestäneen keikkaillan. Trubaduurina esiintynyt Bay oli ihan pätevä yleisönviihdyttäjä, mutta minua hän ei oikein saanut tempaistua pauloihinsa.

Seuraavaksi lavalle astellut saksalais-italialainen The Unity sai hyvin porukan mukaan melodisella ja tarttuvalla powermetallillaan. Kaksi albumia julkaissut ryhmä ei ole minulle muuten tuttu, mutta siinä soittaa kaksi saksalaisesta Gamma Raysta tuttua hemmoa. Eikä tämän orkesterin musiikki kauheasti poikennut Gamma Raysta.

Keikan perusteella The Unityyn pitäisi tutustua paremminkin. Enpä vaan ole vielä ehtinyt, vaikka tästäkin oli pian jo puoli vuotta aikaa.

The Unity

Lopulta oli illan pääesiintyjän vuoro. Kitaristi Ritchie Blackmoren 70-luvulla aloittamaa traditiota jatkava Axel Rudi Pell soittaa samanlaisella Stratocaster-kitarallakin kuin oppi-isänsä. Musiikkinsa perusteet on ammennettu sellaisista Blackmoren bändeistä kuin Deep Purple ja Rainbow. Siihen mausteeksi modernimpaa perusheviä ja ripaus speedmetallia, niin Pell-keitos on valmis.

Pelliä on moitittu biisien halkomisesta ja niputtamisesta yhteen konserttitilanteessa. Medleyksikin moista tapaa kutsutaan. Minua se ei erityisemmin haittaa, mutta toki mielummin kuulisin biisit kokonaan.

Pellin repertuaarissa olisi valtava määrä kappaleita mistä valita, mutta kummasti samat biisit tuntuvat olevan keikkasetissä vuodesta toiseen. Ehkä Knights Call-kiertueella oli vähän enemmän variaatioita kuin aikoihin. Uuden levyn kappaleita mukana sentään kolme (The Wild And The Young, Wildest Dreams, Long live Rock).

Axelin bändissä on jo 90-luvun lopulta lähtien laulanut amerikkalainen Johnny Gioeli. Pidän häntä yhtenä genrensä parhaimmista äänenkäyttäjistä. Aivan loistava kaveri, joka ansaitsisi suurempaakin suosiota.

Yhtyeen rumpalina on nykyään niin ikään amerikkalainen Bobby Rondinelli. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Rainbowin rumpalina, mutta mies on takonut pönttöjä monissa muissakin bändeissä kuten Black Sabbath, Quiet Riot ja Blue Öyster Cult.

Pellin kaksituntinen setti olisi yksistäänkin riittänyt minulle aivan hyvin. Ilta tuntui välillä vähän turhan pitkältä, kun The Unitykin tykitti varmaan tunnin verran. Mutta tulipahan ainakin koko rahan edestä hevimusiikkia.

Settilista nähtävissä täällä https://www.setlist.fm/setlist/axel-rudi-pell/2018/barba-negra-music-club-budapest-hungary-396e15f.html

Budapestissa osa 1 - Yleistä matkasta

Viime lokakuussa tein muutaman päivän reissun Unkarin pääkaupunkiin Budapestiin. Pääasiallinen syy suosittussa matkakohteessa käymiseen oli saksalaiskitaristi Axel Rudi Pellin samanniminen orkesteri, joka konsertoi Barba Negra Music Clubissa.

Olin käynyt Budapestissa kerran aikaisemmin, elokuussa 2011. Se oli vähän toisentyyppinen matka kuin tämä. Tuolloin pääosassa olivat kaupungin nähtävyydet, nyt puolestaan musiikki. Tosin 2011 matkalla poikettiin maailmankuuluilla Szigetin musiikkifestivaaleilla, koska koko viikon kestävä karkelo sattui osin samaan ajankohtaan.

Myös ilmasto oli tällä kertaa aivan toisenlainen. Elokuussa 2011 kaupungissa oli +36 astetta, enkä ainakaan minä sellaisesta pätsistä erityisemmin nauttinut. Lokakuun lopulla Budapest ei tarjonnut aurinkoa, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut suomalaiseen syksyyn tottuneelle. Välillä vähän sateli ja tuuli, hyvin kumminkin pärjäsi.

Lokakuista matkaa alettiin suunnittelemaan kaverini Jari Pirilän kanssa viime kesänä. Ebookersin (vai oliko Booking.comin) kautta reissu maksoi lentoineen ja hotelleineen hiukan päälle kaksi sataa euroa.

Kyseiset matkatoimistot tarjoavat tuollaista kätevää lennot+hotelli-yhdistelmää. Monet tuttuni eivät lukuisista toitotuksistani huolimatta noteeraa sitä silti mitenkään. Merkillistä, että väenväkisin ollaan valmiita maksamaan kovia hintoja hotelleista ja kehutaan saavan "lennot halvalla". Klikkaamalla kohtaa lennot+hotelli pääsee edullisemmin, eikä sen jälkeen tarvitse ihmetellä mitään. Mutta kukin tavallaan, etenkin jos on paksu lompakko.

Hotellimme sijaitsi Budan puolella Tonava-joessa aivan Margitin sillan kupeessa. Kyseessä nimittäin oli laivahotelli Grand Jules. Sijainti oli muuten mainio, mutta paatille oli yllättävän hankala päästä kaikenmaailman kivetysten, liikennevalojen ja suojateiden yli.

Hyttimme oli aika passelin kokoinen. Sattumalta sijanintikin lähellä vastaanottoa ja uloskäyntiä. Ikkunanäkymäkin oli varsin komea; kaikenlaista lipui ohi kelluvista matkalaukuista ja jokiristeilijöistä lähtien. Hieman kauempana näkyi Unkarin parlamenttitalo.

Margitin sillalla kulkee raitiovaunuja varmasti satoja vuorokaudessa. Humina ja kolina kuuluivat selvästi hyttiin asti, mutta siihen tottui pian. Sen sijaan enemmän haittaa oli laivahotellin ominaistuoksusta, joka oli jonkinlainen ummehtuneen viemärin ja polttoaineen sekoitus. Siihenkin onneksi tottui nopeasti, eikä haju kai tarttunut edes kuteisiin.

Hotellista oli lyhyt matka Margitinsaarelle, joka on suosittu puisto- ja virkistäytymisalue Tonavassa. Samoin Budan Linnavuorelle ja Kalastajalinnakkeelle oli kävelymatka.

Näissä kohteissa sentään tuli niissä käytyä, kun muuten reissu meni pitkälti hevimusiikin ja baarien parissa. Vuorokausi lisää matka-aikaa olisi ollut varmasti tarpeen. Minua olisi kiinnostanut käydä etenkin Terrorin talossa (House of Terror) Pestin puolella, jossa unkarilaisia kidutettiin ja tapettiin surutta maan kommunismiaikana. Myös jokiristeily olisi ollut poikaa. No, ehkä ensi kerralla.

Kuten elokuun 2011 matkalla, sairastuin tälläkin kerralla. Onneksi tauti alkoi myllätä vasta kotona, eikä esimerkiksi paluupäivänä lentokoneessa. Nimittäin tuliaisina oli jälleen campylobakteeri, joka on yksi yleisimmistä ruokamyrkytyksen aiheuttajista.

Campylobakteeri tarttuu saastuneesta vedestä, linnun ulosteesta tai huonosti kypsennetystä kanasta. Itämisaika on yhdestä seitsemään vuorokauteen. Uskon, että sain tartunnan kebabkuppilasta, jossa kävimme päivittäin. Dönerkebabissa on näet kanaa, eikä se tainnut herkullisuudestaan huolimatta olla täysin kypsää.

Paluuta seuraavana päivänä olin normaalisti töissä, mutta sitten alkoikin heikottaa. Kuumemittari näytti pahimmillaan 39,6. Ripuli oli aivan järjetön. Laboratoriokokeissa kävin seuraavana maanantaina ja olin viikon verran sairauslomalla.

Sanomattakin selvää, että on hemmetin huonoa tuuria saada molemmilta Budapest-reissuilta  tuollainen tauti. Mutta ei siitä sen ihmeempää kammoa jäänyt, joten varmaan lähivuosina suuntaana on jälleen Unkari.

Päivän levy - Axel Rudi Pell: Mystica

Axel Rudi Pell ( s. 27. kesäkuuta 1960 Wattenscheid, Bochum, Saksa) on saksalainen kitaristi. Hän aloitti uransa Steeler yhtyeessä 1984. Vuonna 1989 Axel aloitti soolouran. (Wikipedia)

Siinä suomenkielisen Wikipedian tiedot pähkinänkuoressa saksalaiskitaristi Axel Rudi Pellistä. Eli eipä juuri mitään, mutta perään on sentään naputeltu miehen kattava discografia:

Steelerissä

• Steeler (1984)
• Rulin' the Earth (1985)
• Strike Back (1986)
• Undercover Animal (1988)

Albumit

• Wild Obsession (1989)
• Nasty Reputation (1991)
• Eternal Prisoner (1992)
• Between the Walls (1994)
• Black Moon Pyramid (1996)
• Magic (1997)
• Oceans of Time (1998)
• The Masquerade Ball (2000)
• Shadow Zone (2002)
• Kings and Queens (2004)
• Mystica (2006)
• Diamonds Unlocked (2007)
• Tales of the Crown (2008)
• The Crest (2010)

Kokoelmat

• The Ballads (1993)
• The Ballads II (1999)
• The Wizard's Chosen Few (2000)
• The Ballads III (2004)
• Best Of (2009)

Tutustuin Axel Rudi Pellin musiikkiin joskus vuosituhannen taitteessa. Nimenä äijä oli ollut toki tuttu jo aikoja sitten, mutta ensimmäinen ARP-levyni oli Tornion Rebel Musicista käytettynä ostettu Oceans Of Time (-98). Sen jälkeen ARP-levyni ovatkin karttuneet lähes yllä luetellun discografian veroiseksi. Yhtään Steeleriä en vieläkään omista, mutta miehen omalla nimellään tekemät kiekot taitavat paria lukuunottamatta löytyä hyllystä.

Tänään cd-soittimessa on soinut 2006 ilmestynyt Mystica. Parempi levy kuin muistinkaan. Huimaa 8:26 minuuttia kestävää nimikappaletta edeltävät rallit ovat kaikki ihan kymppikamaa. Ainoastaan Valley Of Sin on hieman kuivempi tapaus. Levyn loppuosa on niin ikään toimivaa perinteistä heviä.

Axel Rudi Pell on samalla myös koko bändin nimi, vaikkei jää epäselvyyttä kuka ryhmän kuningas on. Ritchie Blackmorelta soittotyylinsä ja valkoisen Fender Stratocasterin kopioinut Pell on vuosikaudet levyttänyt ja tehnyt vuosittaiset vähäiset keikkansa kokoonpanolla Johnny Gioeli (laulu), Mike Terrana (rummut), Volker Krawczk (basso) ja Ferdy Doenberg (kosketinsoittimet). Gioeli on amerikkalainen komeaääninen mies ja Terrana on jenkki hänkin, joka pitää majaansa Kööpenhaminassa. Terrana paukuttaa kannuja myös muissa saksalaisbändeissä ja jopa entisen Nightwish- vokalisti Tarja Turusen bändissä. Muiden hemmojen taustoista en tiedä, eivätkä he Pellin yhtyeessäkään liioin nouse esille.

Axel Rudi Pelliä on kovasti toivottu keikalle Suomeen. Mies itse sanoi jokin aika sitten Ilta-Sanomien haastattelussa (jonne hän oli päässyt ilmeisesti vain siksi, että Terrana on Tarja Turusen orkesterissakin mukana), "ettei maahan, jossa levyäni myydään noin 800 kappaletta, kannata tulla keikalle". Höh, Sauna Open Air olisi juuri sopiva paikka Pellille, miksei Tavastiakin. Turun Klubille ei välttämättä kannattaisi tulla kahdenkymmenen ihmisen iloksi. Faneja täällä kumminkin on ja samalla levynmyyntikin varmasti nousisi.

Itse näin ARP:n livenä kesäkuussa 2007 Etelä-Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla. Pell oli siellä myös 2004 kuten minäkin, mutta en jaksanut silloin lähteä hotellilta festarialueelle vielä niin aikaisin päivällä. Soittoaika taisi olla 13:30. Jälkeenpäin kyllä harmitti. Onneksi sain revanssin kolme vuotta myöhemmin.

Axel Rudi Pellin suosion vähäisyyttä Suomessa ei voi kuin ihmetellä. Äijän levyt ovat melodista, reipastempoista ja perinteistä heviä, jollaisen luulisi uppoavan 80-luvulla hevin ja miksei muunkinlaisen kuuntelun aloittaneisiin ihmisiin ja yhtä hyvin nuorempaan polveen, joka on varttunut esimeriksi Stratovariuksen parissa. Pell ammentaa musiikkinsa Deep Purplesta, Rainbowista ja muusta 70-luvun hard rockista. Toisin sanoen enimmäkseen Ritchie Blackmoren bändeistä. Niin tekee Starovariuksesta tuttu Timo Tolkkikin. Ja helvetin moni muu.

Axel Rudi Pelliltä löytyy parikin eri live-dvd:tä. Tässä näyte Live Over Europelta, kappale on Mystica -albumin kakkosraita Fly to The Moon.