Uriah Heep räjäytti Logomon

1960-luvun lopulla perustettu legendaarinen brittiorkesteri Uriah Heep saapui peräti kymmenen konsertin Suomen kiertueensa loppumetreillä Turun Logomoon ja näytti miten rokkia soitetaan vuonna 2019.

Noin laaja Suomen kiertäminen on ulkolaiselta yhtyeeltä nykypäivänä täysin ainutlaatuista. Parhaimmillaankin joku muu orkesteri saattaa soitella muutaman konsertin ja se on sitten siinä. Heep kävi läpi niin Lahdet, Nivalat kuin Köyliön Lallintalotkin.

Veteraaniorkesteri Heep on käytännössä jatkuvasti kiertueella jatkuvasti. En tiedä minkä hintainen se mahtaa olla, mutta tuskin kovin kallis, kun noin monella keikkapaikalla on varaa se buukata. Todennäköisesti Lauri Tähkä tai Paula Koivuniemi pyytävät keikasta enemmän kuin Heep.

Huvitti taannoin kun luin Turun Sanomista Neumannin 60-vuotishaastattelun. Takavuosien megatähti kehui tehneensä "5000 keikkaa". Nopealla laskutoimituksella se olisi 35 vuoden aikana 140 keikkaa per vuosi. Luku ei pidä hänen kohdallaan lähellekään paikkaansa. Heep-kitaristi ja alkuperäisjäsen Mick Boxin keikkamäärä sen sijaan olisi mielenkiintoista tietää. Se kun liikkuu oikeasti tuhansissa.

Bernie Shaw osoittelee Mick Boxia Logomossa. Kuva: Tony Lundberg 

Edellisen kerran Heep vieraili Suomessa loppuvuodesta 2018 neljän konsertin verran. Ja sitä ennen saman vuoden kesällä oli myöskin neljä esiintymistä. Näin bändin tuolloin Hangon Kasinolla. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Tällä kiertueella aikomuksenani oli mennä Köyliön Lallikselle. Kuskin saaminen osoittautui kumminkin sen verran työlääksi, että jätin sitten asian sikseen.

Lallintalo olisi kiinnostanut etenkin siksi, että näin siellä Heepin ensimmäisen kerran syksyllä 1989. Huristelimme sinne Turusta Fiat 128:llani. Olisi ollut hienoa fiilistellä Heepin tahdissa 30-vuotta myöhemmin samassa talossa.

Kuva: Tony Lundberg

Monilla Heepin Suomen kiertueen keikoilla oli mukana helsinkiläinen rokkitrio Melrose. Laajaa arvostusta nauttiva poppoo on ollut yksi minunkin suosikeistani 1986 lähtien, jolloin sen debyyttialbumi ilmestyi. Tällä kertaa kävi kumminkin niin, etten ehtinyt Melrosea Logomossa näkemään.

Logomoon isoon aluaan saapuessani vastassa oli melkoinen tuttujen kirjo. Eräs työkaveri täytti samana päivänä 50 vuotta ja oli ryhmänsä kanssa ensimmäisten joukossa ketä tapasin. Illan mittaan vastaan tuli myös serkkuni Piikkiöstä, jonka lp-levyjä pidän oman Heep-diggailuni alkusysäyksenä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kuvat: Tony Lundberg

Illan biisilistaan olin jo ehtinyt tutustuakin. Youtubesta löytyi hiljattain kuvattu konsertti Kööpenhaminasta, jossa yhtye soitti tismalleen samat kappaleet kuin Suomen kiertueellakin. Vaikka Heep vaihteleekin biisejään silloin tällöin, olisi se konserttikohtaisestikin hieno homma fanin kannalta. Ilmeisesti valot tai muut tekniset vekottimet on kappaleittain ohjelmoitu, eikä niitä noin vain vekslata joka ehtoo uusiksi.

Konsertin alkupuoli oli joko uutta tai Heepin tapauksessa uudehkoa materiaalia. Jopa vuonna 1982 Abominog-levylle tehty Too Scared To Run on monien kirjoissa "uusi" kappale, koska bändi profiloituu niin vahvasti 70-luvulle.

Logomossa parhaimman vastaanoton saivat odotetusti vanhat klassikot ja yhtyeen tunnetuimmat kappaleet July Morning, Lady In Black, Gypsy, Sunrise ja Easy Livin'. Iäkkäämpiin helmiin lukeutui myös vuoden 1972 Demons And Wizards-albumilta poimittu Rainbow Demon.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep edustaa sekä bändin iän että useimpien soittajiensa puolesta papparokkia, mutta  esiintymisensä ja soittonsa puolesta se ei sovi tuohon kategoriaan. Mikäli joku vertaa 72-vuotiasta Mick Boxia vaikkapa saman ikäluokan Ritchie Blackmoreen, on aivan väärillä vesillä.

Heepillä ei ole ole mitään syytä lopettaa vielä aikoihin. Ei ainakaan niin kauan kuin Box on näin pirteässä kunnossa.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep Hangossa

Legendaarisella brittiläisellä hard rock-yhtye Uriah Heepillä on ollut kuluvan kesän aikana Suomessa useita keikkoja. Niin monta, että irvileuat ovat saaneet aihetta vääntää asiasta vitsejäkin.

Taas kerran olen joutunut kuulemaan saman virren monen tuttavan suusta eli "montako alkuperäisjäsenä bändissä on?". Ikäänkuin se olisi joku kynnyskysymys, vaikka alusta asti mukana olleen kitaristi Mick Boxin johtama orkesteri on täydessä terässä, vetreä kuin nuori kolli verrattuna vaikkapa Ritchie Blackmoren surulliseen Rainbow-viritelmään.

Heepiä arvostetumpi toinen pitkän linjan yhtye Deep Purple tuskin joutuu tällaista kuulemaan. Bändissä on vastaavasti yksi ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice.

Kovassa keikkabändin maineessa oleva Heep levyttääkin yhä, mikä lienee monille yllätys. Uusin pitkäsoitto Living The Dream ilmestyy ensi kuussa.

Orkesterin kokoonpano on pysynyt viitisen vuotta samana. Viimeisin muutos oli kun pitkäaikainen basisti Trevor Bolder kuoli vuonna 2013. Hänen tilalleen tuli parikymmentä vuotta nuorempi Davey Rimmer. Yhtyeen muut jäsenet ovat kitaristi Boxin lisäksi laulaja Bernie Shaw, joka on ollut bändissä vuodesta 1986, samoihin aikoihin mukaan tullut kosketinsoittaja Phil Lanzon sekä rumpali Russell Gillbrook, joka alkoi kannutella Heepissä vuonna 2007.

Uriah Heepillä on laskujeni mukaan ollut Suomessa ainakin neljä keikkaa heinä-elokuun aikana. Tampere, Lahti, Forssa ja Hanko. Viimeksi mainittuun osallistuin minäkin.

Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä perjantaina 10. elokuuta Lietoon SmugglerRockiin. Siellä esiintyivät Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, S-Tool, Stratovarius ja Beast In Black.  Asiat kumminkin muuttuivat äkisti ja lopulta olinkin Hangon Casinolla Uriah Heepin keikalla. Kun kyyti sinne järjestyi vaivatta, ei tarvinnut arpoa kumpaan menisin.

Hangossa käytiin ensin tutun luona iltaa istumassa, josta kohti Casinoa. Juomapuoli talossa oli niin korkealle hinnoiteltu, että viereinen ja edullisempi Park-kuppila oli kova sana ennen keikkaa.

Myöhäinen saapumisaikamme Casinolle puolestaan johti siihen, että paikka oli kuin ammuttu täyteen. Ei juuri toivoa edes yrittää mennä edemmäs katsomaan esitystä. Muita isompana olisin vaan ollut haitaksi monille. Niinpä tyydyin pääsäntöisesti seuraamaan keikkaa lavan sivustalta.

Heep aloitti debyyttialbuminsa Very 'eavy... Very 'umble (-70) avausraidalla Gypsy. Heti perään rivakka Look At Yourself (-71) ja meikäpoika oli onnesta soikeana.

Pääosin keikkasetti oli klassikkomateriaalia, jonka esittämisen toki ymmärrän, koska nimenomaan sitä suuri yleisö haluaa. Pitkän uran varrelta olisi silti voitu poimia muutama pienempikin helmi, kuten vaikka Lokalahden Karjurockissa kesällä 2015 kuultu Hanging Tree (-77).

Keikan huippuhetket olivat mielestäni Heepin hienoimpiin biiseihin luketuvat Sunrise ja July Morning. Upeimpia kappaleita saa hakea.

Hangon Casino osoittautui päteväksi keikkapaikaksi. En ollut aiemmin siellä käynyt, vaikka muutama kesä sitten tallustelin rakennuksen edustalta kohti läheisiä kallioita. Täytyy varmaan poiketa joskus toistekin.

Uriah Heep Hangon Casinolla 10.8.2018:

Gypsy
Look At Yourself
Shadows Of Grief
Stealin'
The Law
Sunrise
Magician's Birthbay
The Wizard
One Minute
Between Two Worlds
July Morning
Lady In Black
Easy Livin'

Uriah Heep Salossa 10.6.2014

Brittiläinen veteraaniorkesteri Uriah Heep nauttii Suomessa vankkaa suosiota. 70-luvun alkuvuosina näillä leveysasteilla supersuosittu yhtye jaksaa kiertää ympäri palloa hurjalla tahdilla, vaikka yhtyeen muusikot alkavatkin olla jo ikämiehiä.

Ainoan alkuperäisjäsenen, kitaristi Mick Boxin luotsaama Heep esiintyi Salon Astrum Areenan keikalla tiistaina 10. kesäkuuta. Vetreässä vedossa ollut bändi teki Suomessa viiden konsertin kiertueen.

Viime viikolla ilmestynyt uusi studiolevy Outsider on vahva näyttö siitä, ettei Heep pelaa pelkästään nostalgialla. Pari levyn kappaletta kuultiin Salossakin.

Nuorennusleikkausta Heepin ovat tuoneet 2007 bändin rumpaliksi vaihtunut Russell Gilbrook, joka korvasi sairauseläkkeelle jääneen pitkäaikaisen kannuttajan Lee Kerslaken. Viime vuonna syöpään kuolleen basisti Trevor Bolderin tilalle valittiin Davey Rimmer. Bolder ehti olla mukana noin 35 vuotta, Kerslake suunnilleen saman verran.

Vaikka Salo on jollain tavalla tuttu jo vuosikymmenien ajalta, osoittautui Astrum Areenan löytäminen vaikeaksi. Keikkapaikkana oli tarkemmin Teatteri Provinssi, joka käsittääkseni myös järjesti tapahtuman.

Astrum Areena tarkoittikin koko valtavaa talokompleksia. Teatteri Provinssi oli piilossa rakennuksen viimeisimmän kulman takana. Sieltä ei olisi edes osannut etsiä, ellei noin kuusikymppistä ihmisvirtaa olisi kulkenut sinnepäin. En tosin siinäkään vaiheessa ollut vakuuttunut minne tilaisuuteen he ovat menossa. Kun paikalle tepasteli Uriah Heep -t-paitainen mies, oli arvoitus ratkennut.

Vasta Teatteri Provinssin ovella oli ensimmäinen viittaus illan konserttiin, nimittäin keikkajuliste. Niitä olisi voinut viedä muutaman tienristeyksiin tai edes Astrum Areenan porteille, jotta olisi saanut jonkinlaista osviittaa paikan löytämiseksi.

Heepin keikka oli ilmoitettu alkavaksi jo kello 19. Kuten arvata saattoi, ensimmäiset soinnut iskettiin vasta puolisen tuntia myöhemmin. Varhainen aloitusaika oli kumminkin pelkkää plussaa, sillä yömyöhätapahtumat eivät palvele kuin kaljakassan haltijoita.

Alkuilta tosin näkyi yleisön reaktioissa. Koska kyseessä oli tiistai, porukan käyttäytyminen oli turhankin hillittyä. Laulaja Bernie Shaw ei meinannut saada jengiä millään syttymään ja käsiä heilumaan. Viikonloppuna meno olisi varmasti ollut toisenlaista.

Yllättävän iäkkään yleisön joukossa tunsin itseni suorastaan nuorukaiseksi 44 vuodellani. Nuoremman polven rock- tai hevimiehiä ei ollut juuri lainkaan, naisista puhumattakaan. Heep ei ole enää vuosikymmeniin vedonnut teinityttöihinkään, joita tosin oli paikalla varsin edustava kaksikko.

Heepiä ennen esiintyi helsinkiläismuusikko Mika Järvinen. Crazy World- ja Five Fifteen -yhtyeissä uraansa tehnyt mies soitteli lähinnä 70-luvun rokkiklassikoita. David Bowie, The Who ja oma Five Fifteenin kanssa levytetty I'm Your Prostitute olivat selvästikin vielä tässä vaiheessa iltaa lavan edustalla yksinään päivystäneen huivipäisen turkulaismiehen mieleen.

Viime syksynä ilmestyi Järvisen kirjoittama jykevä Heep-historiikki Easy Livin': Ken Hensleyn vuodet 1970-1980. Tuo mainio opus pitäisi löytyä jokaisen rokkia rakastavan kotoa. Kirjaa oli myynnissä Salon keikallakin ja saatavilla yhä sekä kirjakaupoista että nettimyynnistä. 
 

Lyhyen intron jälkeen Heep asteli takahuoneesta lavalle. Sea Of Light -levyn ehkä tunnetuin ralli Against The Odds oli startti keikkasetille, jonka alkupuoli painottui uudempiin kappaleisiin. Tosin Against The Odds on vuodelta 1995 eli kohta 20 vuotta vanha. Heepin mittapuulla se on kumminkin tuore, onhan yhtye toiminut jo 45 vuotta.

Uudempien biisien sekaan Heep esitti 70-luvun alun helmensä Sunrise ja Stealin'. Ensinmainittu kuuluu mielestäni orkesterin suurimpiin saavutuksiin, ollen myös yksi rockhistorian hienoimmista kappaleista.

Heepin tuotantoa vain 70-luvulta tuntevia ihmisiä alkoi ilmeistä päätellen hiljalleen harmittaa uudemman tuotannon esittäminen. Debyyttilevyn Very 'eavy... Very 'umblen (-70) aloitusraidasta Gypsy lähtenyt nostalgiaputki toivottavasti palkitsi heidänkin iltansa.

Look At Yourselfin Heep soitti erittäin nopealla temmolla. Sinänsä kummallista, etteivät muut vanhat kappaleet ole saaneet kovinkaan erilaista livesovitusta, vaikka rumpali Gilbrook välillä paukuttikin jotkut kohdat selvästi ärhäkämmin kuin edeltäjänsä.

Etenkin Look At Yourselfin hurjassa kiihdystysajossa ja tempovaihteluissa kuuli miten tiukasti bändi osittaa yhteen. Vaikka Kerslake olikin raskaskätinen ja pätevä rumpali, vaikuttaa Gilbrook erittäin hyvältä jatkajalta Heepiin.

Kosketinsoittaja Phil Lanzon, joka muistuttaa melkoisen paljon eläkkeelle jäänyttä entistä työkaveriani Reima Dahlströmiä, pysytteli hillitysti taustalla. Hän teki välillä jonkunlaisia puolihumoristia käsiliikkeitä soittamisensa ohessa, mutta antoi hyväntuulisen keikan edetä laulaja Shawin ja kovasti hymyilleen Boxin johdolla.

Yhtyeen uusin jäsen, basisti Rimmer, liikehti merkillisen näköisen ja kokoisen soittimensa kanssa lavan toisessa päässä enemmän kuin Heepin keikoilla on totuttu näkemään. Olin huomaavinani, että joissain kohdissa biisejä hän veti mutkat suoriksi ja pomputteli erilailla kuin Bolder-vainaa. Mutta tuskin hänestä on haluttukaan tehdä edeltäjänsä kopiota.

1977 ilmestyneen Innocent Victim -levyn nopein ja rankin raita Free 'n' Easy on ollut jo muutaman vuoden nyky-Heepin keikkasetissä. Jostain kumman syystä kappaleen ajaksi lavalle kutsutaan naisia tanssimaan ja heiluttamaan tukkaansa. Näin tapahtui Astrum Areenallakin, kun joukko kauniimman sukupuolen edustajia valtasi lavan.

Illan viimeisenä kuultiin bändin tunnetuin kappale Easy Livin'. Uskon, että varsinkin keikan loppupuoli oli mannaa monille ja paikalta poistui tyytyväisiä ihmisiä.

"Ei ole Heep enää entisensä", kommentoi lähelläni ollut varttuneempi mieshenkilö. Ei varmaan olekaan jos halajaa 40 vuotta vanhoja aikoja. On kumminkin hienoa, että bändi on yhä pystyssä ja näin vetreässä kunnossa!

Saaristo Open Kaarinassa

Kuusistonsalmen rannalla Turun kupeessa Kaarinassa neljättä kertaa järjestetty Saaristo Open oli allekirjoittaneelle ensikokemus kyseisellä festivaalilla.

Todennäköisesti siellä olisi tullut käytyä jo aikaisemminkin, mutta tapahtuma on tähän asti aina ollut päällekkäin Tampereen hevifestari Sauna Open Airin kanssa. Eikä ole ollut vaikeuksia valita kumpaan menee, jos lavalla on sellaisia nimiä kuin Judas Priest, Saxon tai Kiss. Viime vuonna Kaarinassa tosin oli ruotsalainen 80-luvun meganimi Europe, jonka olisin halunnut nähdä.

Tänä vuonna Saaristo Open järjestettiin kolmipäiväisenä. Perjantaina lavalla nähtiin muun muassa Dr Alban ja Samantha Fox. En vaan ymmärrä ketä heidän musiikillinen antinsa voi kiinnostaa, mutta ilmeisesti sellaisiakin ihmisiä löytyy. Olisi varmasti yhtä helvettiä, jos joutuisi kuulemaan Dr Albania keikan verran.

Samantha Fox olisi tosin ollut kiva nähdä ulkomusiikillisten syiden takia, koska tulihan hänen rintojaan tuijoteltua 80-luvun lopulla useita vuosia.

Samantha Fox

Sunnuntai oli omistettu lapsille ja nimetty Saaristo Junioriksi. Kuvan perusteella väkeä piisasi. Ainakin sää suosi toisin kuin lauantaina, jolloin sateli pitkin iltaa, eikä lämpötila ollut oikein ulkoilua varten. Toisaalta vastaavia paskakelejä oli ennen vanhaan useinkin Provinssi- ja Nummirockien aikaan, joten minunkin pitäisi olla tottunut rypemään vesilammikoiden seassa.

Lauantaina lavalla nähtiin Viikate, Apulanta, Yö, Uriah Heep ja Within Temptation. Äkkiä ajateltuna tuossa ei ole pienintäkään logiikkaa, mutta yleisömäärästä päätellen sitä kuitenkin oli.

Viikate ehti lopettaa keikkansa kun saavuimme paikalle. Bändien välissä oli reilut tauot, joten Apulannan grunge-nu metal-punkin alkaessa oli ehtinyt kumota jo pari tuoppia sikamaisesti ylihinnoiteltua olutta. Puolen litran tuoppi maksoi seitsemän euroa, saman verran limonaadia vitosen.

Apulanta

Vaikka Apulanta alkaakin olla jo aikansa elänyt, on bändi vuodesta toiseen ihmeen suosittu. 1996 maineeseen Mitä kuuluu -biisillään noussut heinolalaisryhmä saa näköjään säännöllisin väliajoin tehtyä uuden hitin ja pysyy valokeilassa. Toni Wirtasta kehnompaa laulajaa saa hakea, mutta hyviä kappaleita kaveri on tehnyt.

Vuosi vuodelta yhä enemmän iskelmäbändiksi muuttuva Yö on varma yleisömagneetti. Bändin piti soittaa Kaarinassa extrapitkä keikka, mutten huomannut siinä mitään normisettiä kummempaa. Ehkä sitä kuitenkin oli.

Yö

Kello 21 aloittanut brittiveteraani Uriah Heep oli se orkesteri, jonka takia pääosin tälle festivaalille menin. 1970 ensilevynsä julkaissut bändi on levyttänyt viimevuosikymmeninä harvakseltaan, mutta on aktivoitunut lähivuosina. Tuoreimmat albumit ovat vuosilta 2008 ja 2011. Näiltä levyiltä tuli myös materiaalia, jota monikaan ei tunnistanut.

Uriah Heep

Vasta keikan loppuosassa Heep esitti vanhoja 70-luvun alun hittejään kuten Gypsy, July Morning, Lady In Black ja tietenkin tunnetuimman kappaleensa Easy Livin'. Odotus oli sen arvoista. Sunrise tosin tuli muistaakseni neljäntenä, mutta uudempien biisien runsaus pääsi vähän yllättämään. Heep ei ilmeisesti halua olla pelkkä nostalgiajukeboksi, joten varmaan soittajien oman mielenkiinnon takia uusia kappaleita on setissä noin paljon.

Ennen Free And Easy -rallia laulaja Bernie Shaw kutsui yleisön joukosta lavalle liudan naisia. Sen ja itse kappaleen ikuisti turkulainen pitkänlinjan Heep-fani Tony Lundberg oheiseen videoon.
http://www.youtube.com/watch?v=dzly3ZoCPW0&feature=share

Illan päätti hollantilainen Within Temptation. Melkolailla Nightwish -tyyppistä musiikkia esittävä kokoonpano loisti pimeässä kesäillassa laulajansa Sharon Den Adelin johdolla. Kuvankaunis nainen osaa myös laulaa, eikä hänen äänenkäyttönsä ole onneksi mitään kiekumista.

En juurikaan tunne bändin tuotantoa, mutta ainakin Kaarinassa se kuulosti vallan hyvältä. Lavavalot ja taustalle heijastetut filmipätkät sekä kuvat tekivät esityksestä hienon.

 Within Temptation

Dio jäähallissa ja olohuoneessa

Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.

Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.

"Ronnie James Dio (oik. Ronald James Padavona, 10. heinäkuuta 1942 Portsmouth, New Hampshire, Yhdysvallat – 16. toukokuuta 2010 Houston, Texas, Yhdysvallat) oli yksi musiikkihistorian pitkäaikaisimpia ja arvostetuimpia metallimusiikin laulajia. Dio levytti musiikkia seitsemällä eri vuosikymmenellä. Hän ei julkisesti koskaan paljastanut ikäänsä, mutta hänen syntymävuodekseen on arveltu vuotta 1942. Ronnie Jamesin sukunimi Dio on italiaa ja tarkoittaa Jumalaa." (Wikipedia)

Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.

Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia

08.12.2005 Jäähalli, Helsinki

Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.

Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.

Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.

Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.

Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.

80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.

 Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.

Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.

Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.

Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.

Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.

Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.

1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.

Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.

Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.

Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.

Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.

Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.

Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock

Kimmo Jaramo