Tänä viikonloppuna juhlitaan Suomen ja Euroopan vanhinta yhtäjaksoisesti toiminutta rokkifestivaalia Ruisrockia Turun Ruissalon Kansanpuistossa. Kyseessä 49. kerta, kun tapahtuma järjestetään.
Ruisrockin nykylinja on herättänyt kovasti arvostelua. Kun lavalla nähdään ranskalaisia tiskijukkia soittamassa kappaleita muistitikuilta, eikä perinteisiä rokkibändejä heilumassa kitarat munien korkeudella, on syytäkin ruveta kitisemään.
Viime päivinä Facebookin uutissyöttö on täyttynyt Ruisrock-aiheisista postauksista. Keski-ikäiset rutisevat niin helvetisti ja nuorempi polvi painelee festareille onnesta soikeana.
Töissä tekemäni pikku gallupin perusteella kävi ilmi, ettei ainakaan nuorilla mimmeillä ole mitään väliä kuka lavalla kiekuu, kunhan vaan yleisfiilis on hyvä. Kaltaiselleni vanhan liiton rokkimiehelle puolestaan on paljonkin merkitystä kuka estradilla nähdään, toki unohtamatta mukavaa atmosfääriä. Usein on kyllä riittänyt kun musiikin on kuullut anniskelualueelle, eikä ole tarvinnut toljottaa koko keikkaa lavan edustalla.
Vanhoja fotoja katselleni oikein ihmetytti kuinka Ruisrockin taso on kymmenessä vuodessa laskenut kuin lehmän häntä. Jos jo vuonna 2008 haikailtiin festarin "vanhojahyviä aikoja", niin huh huh tätä nykymeininkiä! Esimerkiksi tämän vuoden esiintyjälistassa ei ole kuin muutama tuttu nimi, nekin kotimaisia. Ulkolaiset ovat täyttä hepreaa.
Vuonna 2008 Ruisrockissa oli ainakin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävän kova kattaus. Olin tuolloin juhlistamassa järjestyksessään 39. Ruisrockia musiikkilehti Suen reportterina. Silloisia mietteitäni festivaalista luettavissa linkistä http://www.sue.fi/2008/08/ruisrock-2008-anti-flag-hanoi-rocks-nightwish/
Julkaisin eilen illalla Facebookissa uudelleen kuvia vuoden 2008 Ruisrockista. Kansion on saanut tähän mennessä 48 tykkäystä ja kahdeksan kommenttia. Tässä osa kuvista.
Turusta käsin toimitettu Sue-musiikkilehti lopetti toimintansa hiljattain. 20 vuotta ilmestyneen lehden alasajon syyksi mainitaan yleinen talouden alavire ja printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä.
Sue perustettiin vuonna 1994 Auran panimo -yhdistyksen julkaisuksi.
Vuosituhannen taitteessa maksullinen fanzine muutettiin
ilmaisjakelulehdeksi, jota julkaisi Kustannusosakeyhtiö Kärki. Vuoden
2010 lopulla Suen julkaisijaksi vaihtui Suezine Oy.
Sue ilmestyi kaksitoista kertaa vuodessa. Sen kuukausittainen
painosmäärä oli parhaimmillaan 60 000. Sillä oli yli 600 jakelupistettä
yli 80 paikkakunnalla. Lukijatutkimuksen
mukaan lehden lukijamäärä oli 115 000 – 127 000.
Olin Suessa mukana viitisentoista vuotta. Ensimmäisen juttuni kirjoitin keväällä 1995 Tampereen Elokuvajuhlista. Viimeinen artikkelini ilmestyi syksyllä 2010.
En koskaan kirjoittanut Sueen rahankiilto silmissä, vaan pelkästään
rakkaudesta musiikkiin. Palkkiot olivat pieniä varrattuna
moniin muihin julkaisuihin, mutta tuskin avustajat siksi olivatkaan siinä mukana.
Suen kautta pääsin lukuisille rokkifestivaaleille. Reissuista on jäänyt oikestaan vain hienoja muistoja. Tapasin paljon upeita ihmisiä, joiden
kanssa olen tekemisissä nykyäänkin. Provinssirock, Nummirock, Ruisrock, Sweden Rock Festival, Ankkarock, Ilosaarirock, Tammerfest
ja mitä niitä olikaan.
Joskus vuosia sitten laskin, että olin
kirjoittanut Sueen ainakin satakunta liveraporttia. Ne
julkaistiin lehden nettisivuilla. Minkäänlaista rahallista korvausta en noista jutuista koskaan saanut,
mutta se ollutkaan pääasia. Pääasia, että pääsi festareille ja klubikeikoille.
Ilman
Sue-lehteä olisin tuskin tavannut esimerkiksi Manowarin Joey De Maioa,
Motörheadin Lemmyä, Scorpionsin Klaus Meineä tai Yngwie Malmsteenia.
Dio-yhtyeen Craig Goldyn ja Ronnie James Dion kanssa Oulun jäähallin backstagella 1999.
Syitä Suesta lähtööni on kyselty tasaisin väliajoin. Mielenkiinnon siirtyminen muualle alkoi painaa yhä enemmän tuossa neljänkympin kinttaalla.
Kun mielestäsi teit oivan jutun jostain artistista tai orkesterista, ei sitä välttämättä julkaistukaan lehdessä, vaikka artikkeli oli pyydetty tekemään. Sellaista sattui turhan usein. Pitemmän päälle tällainen toiminta rupesi rankasti vituttamaan.
Pari viimeistäni vuotta roikuinkin mukana lähinnä ilmaislevyjen ja keikoille pääsyn toivossa. Kun promootiolevyt alkoivat siirtyä yhä enemmän salasanan taakse nettiin tai ne kannettiin toimistolta suoraan turkulaisiin divareihin, eipä siitä minulle paljon huvia riittänyt.
Aina silloin tällöin olen saanut kuullut, että moni käveli kauppaan levyarvostelujeni perusteella. Hienoa, jos olen saanut olla avuksi jonkun uralla.
Helsinkiläistoimittaja Pauliina Tuomolan kirjoittama Waltari - Suomimetallin pioneerit ilmestyi loppuvuodesta 2011. Tilasin teoksen joskus joulun aikoihin Adlibriksestä, mutta panttasin sen lukemista viime viikkoon saakka. Kirja nimittäin oli matkalukemisenani Kanarian reissulla.
Tutustuin Pauliinaan kesällä 2004. Matkustimme samalla bussikuljetuksella Sweden Rockiin Etelä-Ruotsiin. Olimme tosin tavanneet aikaisemminkin. Nummirockissa 1997 otin kuvan rastatukkaisesta tytöstä, jolla oli jalassaan mustat kumihousut ja oranssit maihinnousukengät. Pari vuotta sitten hoksasin, että tyttö olikin Pauliina.
Hän mainitsee samat kengät Waltari-kirjassakin. Bändin värikkääseen ja etenkin oranssiin pukeutumiseen ihastunut kirjoittaja oli 90-luvulla kova Waltari-fani. Siksi moiset jalkineet oli pakko saada.
1986 perustetun Waltarin tarina on allekirjoittaneelle suurin piirtein tuttu. Olin jonkinasteinen fanikin 90-luvun puolivälissä, jolloin So Fine!- ja Big Bang -albumit ilmestyivät. Etenkin jälkimmäistä tuli kuunneltua paljon. Kirjaa lukiessa huomasin, että monet biisit palautuivat mieleen, vaikken en ole Waltaria kuunnellut aikoihin.
1990-luvulla näin bändin usein livenä. Monet kirjassa mainitut keikat muistuivat nekin hyvin mieleen kirjan edetessä. Festivaalit kuten Provinssirock, Nummirock ja Ruisrock olivat 90-luvulla hienoa ja huoletonta kesänviettoa.
Turun Kårenilla olin keväällä 1994 videokuvaamassa Waltarin lämmittelybändiä Wardancea. Siinä soittivat muun muassa entinen Ironcross-rumpali Jimmy Hammer ja nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen. Turkulaishevibändi jakoi Kårenin kellarimaisen takahuoneen Waltarin kanssa.
Tornion Greenlinessa, aivan Ruotsin ja Suomen rajalla, Waltari soitteli syksyllä 1997. Paikalla olivat myös helsinkiläisen Babylon Whores -yhtyeen laulaja Ikevil ja kitaristi Ewo Rytkönen. Bändi oli naapurikaupunki Kemissä tekemässä Deggael -levyään. ja päättivät tulla tuttujensa orkesteria katsomaan. Olin tutustunut Ikeviliin menneen kesän rokkifestareilla.
Ikevil, oikealta nimeltään Ilkka Salmenpohja, suomentaa nykyään kirjoja. Ewon sukunimi on nyttemmin Pohjola. Hän on maailmalla menestyneen kiteeläisyhtye Nightwishin manageri.
Nykyinen, viisimiehinen Waltari.
Waltari on aina sekoittanut eri musiikkityylejä yhteen. Death metallia, punkkia, teknoa, etnoa, sinfoniaa, goottia ja räppiä. Tämän takia bändiin on ollut välillä vaikea suhtautua. Waltarin tehosekoitin onkin ollut monille liikaa. Kun Nummirockin juhannusjuhlilla 1995 bändi tykitti rokkiversiota vanhasta Mummo kanasensaniitylle ajoi -laulusta, olin aistivinani jonkin olevan pielessä.
Waltarin konseptilla kuitenkin pääsi Suomessa huipulle - Waltari oli maamme suosituin yhtye ja vuoden albumin tekijä Soundi -lehden vuosiäänestyksessä 1995.
Waltari aloitti triona. Musiikki oli alkujaan kovin erilaista kuin mihin totuttiin bändin menestyksen vuosina 90-luvulla. Laulukielenä oli aluksi suomi, mutta kun pääjehu Kärtsy Hatakka innostuttui metallista, vaihtui kielikin kansainvälisemmäksi.
1991 ilmestyi Monk Punk -albumi, jonka myötä bändi muutti Saksan Berliiniin kokeilemaan siipiään. Iso heviyhtiö Roadrunner otti yhtyeen talliinsa, ja Torcha! -levy julkaistiin 1992. Tuolloin Waltariin alettiin kiinnittämään enemmän huomiota Suomessakin. Tsekeissä bändi kaatoi kansaa ja vieläkin suosittu siellä.
Waltari Berliini-aikoinaan 1992.
Lähes vuotta aikaisemmin nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1994 julkaistu So Fine! teki bändin tunnetuksi Keski-Euroopan ohella kotimaassakin ja seuraavan vuoden Big Bang räjäytti potin. Minulla suurin kiinnostus Waltariin lopahti näiden levyjen jälkeen.
Avanti-orkesterin kanssa tehty Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C (1996) ei enää kiinnostanut minulle auennut, eikä sitä uudempien levyjen kimppuun ole ollut kovaa hinkua.
Tuomolan Waltari -kirja on sujuvasti kirjoitettu. Sivuja on melkein neljä sataa. Eniten äänessä on Kärtsy, joka Waltarin pääasiallisena biisintekijänä ja visionäärinä sen toki ansaitseekin. Kautta aikojen ristiriitaisia tunteita eräissä tuttavissani herättänyt hahmo on kirjan perusteella periksiantamaton, jonkinsortin kylähullu, josta varmasti kuulemme vielä. Waltari ei nimittäin ole hajonnut, jos niin luulit!
Yllättäen löysin itsenikin kirjan sivuilta. Sivuilla 332-333 mainitaan, että "Sue-lehden Kimmo Jaramo osoitti suurempaa ymmärrystä ja antoi levylle seitsemän pistettä. Suurimman vaikutuksen tekivät Not Enough ja "yllättävän epäkaupallinen avauskappale Helsinki. Jaramo kaipaili ronskimpaa tuottajan otetta, sillä hän koki albumin olevan liian pitkä. "Waltari-faneille levy on kuitenkin varmasti täyttä tavaraa. He eivät heti pety, vaikka levyltä tulee millaista pimputusta ja armotonta mättöä tahansa. Se on Waltarin tavaramerkki".
Itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa tästä 2005 kirjoittamastani Blood Sample -albumin arvioista. Hienoa, että se on näköjään jäänyt aikakirjoihin.
Nostan Pauliina Tuomolan Waltari - Suomimetallin pioneerit -kirjan parhaimpien suomalaisbändihistoriikkien joukkoon. Sinne Ari Väntäsen Hanoi Rocks -eepoksen ja Honey Aaltosen Hurriganesin väliin.
Oulussa vaikutti 1990-luvulla ja vielä jonkun matkaa 2000-luvun puolellakin hevibändi nimeltä Afterworld.
Orkesterilta tuli kaksi levyä, jonka jälkeen se katosi vähin äänin. Tiedossani ei ole miten hiipuminen käytännössä tapahtui, mutta luullakseni toiminta ehtyi kun jalkaa ei saatu tarpeeksi hyvin musiikkibisneksen oven väliin.
Viime vuonna tosin hevisivusto Imperiumi.netin Messulauta -keskustelupalstalla otsikolla "Missä he ovat nyt?" joku viittasi Afterworldinkin perään. Toinen heppu vastaili, että "valmistevat parhaillaan kolmatta levyä, mutten teidä millä kokoonpanolla". Sen koommin en ole asian edistymisestä kuullut.
Afterworldin 1998 ilmestynyt debyyttilevy Dark Side Of Mind on mielestäni suomalaisen hevin parhaimmistoa. Perushevin ja power metallin välimaastossa soiva kiekko on pullollaan loistavia biisejä. Yhtye ei ihan päässyt samaan kakkoslevyllään Connecting Animals, joka julkaistiin 2000.
Tein samoihin aikoihin bändistä jutun Sue-lehteen. Haastattelu tapahtui sähköpostin välityksellä, mikä oli tuohon aikaan yleinen tapa, jollei soitellut suoraan uhrille. Saattaa olla tänä päivänäkin toimiva keino, ainakin ulkomaiden suuntaan sitä käytetään pikkubändien kanssa paljon.
Afterworldin laulaja Mika Kuokkanen.
Olin syksyllä 2000 mukana projektissa, jossa eräs Tornion mediakoulun opiskelija teki dokumenttia Afterworldista. Bändistä oli siihen aikaan tehtykin jo yksi dokkari oululaisen mediakoulun toimesta, mutta ilmeisesti tämä kaveri halusi siihen jotain erilaista näkökulmaa. Ainakin minut hän halusi kuvaajaksi. Muistaakseni minun olisi pitänyt vielä hoitaa haastattelujakin, mutta en muista niitä tehneeni tai ne eivät toteutuneet.
En ole sen koommin kuullut koko hankkeesta. Se lienee haudattu jo aikoja sitten. Olisi hienoa joskus nähdä niitä nauhoituksia, jos ovat edes enää tallessa. Muistan kuvanneeni ainakin Connecting Animals -levyn julkaisukeikan ja jotain takahuonepätkiä ravintolassa, jonka nimen olen jo unohtanut. Se oli hevibaari Oulun keskustassa, jonka keikkatilan katossa oli ilmastointiputkia. Afterworldin rumpali Jani Outinen oli siellä töissä baarimikkona.
Ehkä Afterworldista kuullaan vielä jos kolmas levy joskus ilmestyy.
Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.
Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.
Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.
Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia
08.12.2005 Jäähalli, Helsinki
Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.
Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.
Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.
Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.
Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.
80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.
Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.
Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.
Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.
Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.
Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.
Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.
1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.
Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.
Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.
Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.
Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.
Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.
Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.
Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock
Oululaisbändi Ghost Machineryä sivusin jo alkukesästä kautta aikojen toisessa blogikirjoituksessani, jossa pääosassa oli kitaristi Pete Ahonen. Ahonen on bändin sielu, mutta Out For Blood -levy juolahti eilen mieleen, kun Radio Sadassa jututettiin laulaja Taage Laihoa.
Valitettavan lyhyt haastattelu keskeytettiin jatkuvasti kappaleilla, joita soitettiin kaksi peräkkäin. Tämän jälkeen juontaja ja Taage olivat jälleen minuutin - pari äänessä ja taas sama kuvio toistui. Tietenkään yksikään soitetuista biiseistä ei ollut Ghost Machineryä, mutta ei jostain kumman syystä myöskään Kilpeä, jonka tulevan Down By The Laituri -keikan takia Taage oli studiovieraaksi kutsuttu.
Keskustelussa sivuttiin myös Taagen muita yhtyeitä, Hevinkeliumia ja Taage Laiho Gangia. Jälkimmäisellä ei levytyksiä olekaan, vaan sen toiminta pohjautuu lähinnä 80-luvun heviklassikoitten esittämiseen keikoilla. Ilmeisesti Radio Sadassa ei omisteta Hevinkeliumin Varrella virren -levyä, eikä se ehkä olisikaan ollut keskellä kesää kovin aktuellia musiikkia.
Menipä tarinointi hieman väärille raiteille. Paikallisradioiden ja ylipäätään minkä tahansa radion musiikkilistoista voisi rutista maailman tappiin asti, mutta olkoon nyt. Yleensä kuitenkin Radio Sata on ainoa kanava ainakin Turun seudulla, jota pystyy kuuntelemaan sujuvasti. Jopa Ghost Machineryä on soitettu siellä.
Ylistin bändin kakkosalbumia viime vuonna tähän malliin. Arvio non julkaistu Sue-lehden nettisivuilla, vaikka painetussa lehdessä se olisikin tavoittanut paljon enemmän lukijoita. Valitettavasti en ollut siitäkään asiasta päättämässä.
Ghost Machinery - Out for Blood
(Limb Music)
14.10.2010 11:51
9 Oululainen Ghost Machinery julkaisi Haunting Remains -debyyttilevynsä vuonna 2004. Kotimaassaan melko vähälle huomiolle jäänyt kiekko oli pätevää power metallia vähän Helloweenin ja Gamma Rayn hengessä. Pääjehu Pete Ahonen on tällä välin työstänyt muiden bändiensä musiikkia, eikä Kummitusrakkinettakaan ole koskaan haudattu. Kun ensimmäisellä levyllä Ahonen hoiti kitaran ohella myös laulupuolen, on jälkimmäistä virkaa nyt toteuttamassa turkulainen Taage Laiho. Miehen meriitteihin kuuluvat esimerkiksi Kilpi ja Hevinkelium. Ääneltään Laiho sopiikin Ghost Machineryyn kuin nenä päähän.
Out for Blood on avausraita Face of Evilistä alkaen varmaa tavaraa. Kappaleista löytyy tarttumapintaa vaikka muille jakaa. Guilty edustaa hieman rankempaa osastoa, kun taas Blood from Stone kallistuu jenkkiheviin. Kappale voisi olla tehty 80-luvun lopulla tukkahevin kulta-aikoina. Levyn kruunaa mahtava Blackfoot-laina Send Me an Angel.
Ahosen tunnetuimman kokoonpanon Burning Pointin kanssa Ghost Machineryllä on niin paljon yhteistä, että yhdistelemällä näiden kahden ryhmän musiikit olisi kasassa varmaankin täyden kympin levy. Vaikea sanoa, kumpi bändeistä on parempi, sillä molemmat lykkäävät ulos todella pätevää heviä.
Yksi suomalaisen hevirokin suurimmista salaisuuksista on 1999 ilmestynyt helsinkiläisen Conquest -yhtyeen levy. Vanhakantaista, 70-lukuista heviä soittanut bändi on tänä vuonna aktivoinut ainakin yhden keikan verran, mutta World's Apart näyttää jäävän sen ainoaksi levyksi. Brittiyhtiö Escapen kautta ilmestyneellä kiekolla ei ollut kunnon jakelua Suomessa, joten ehkä siksikin levy jäi todella marginaaliseksi.
01. Changes
02. Different Worlds
03. No More Crying
04. Heal My Soul
05. Heat Of The Flame
06. Down For The Count
07. Sister Moon
08. Guardian Angel
09. Flesh And Blood
10. As Far As The Eye Can See
11. Through The Time
Pituus: 42:26
Itse törmäsin Conquestiin konkreettisesti ensimmäisen kerran maaliskuussa 2000. Olin tuolloin kameraharjoittelijana MTV3:n musiikkiohjelma Jyrkissä. Helsingin ydinkeskustassa Lasipalatsissa studiotaan pitänyt Jyrki esitteli päivittäin yhden livevieraan, joista Conquest oli sieltä kiinnostavimmasta päästä - ainakin minun mielestäni. Sain tuolloin myös World's Apart -cd:n, jonka vastaanotin erittäin suurella kiitollisuudella. Tein siitä Sue-lehteen levyarvostelunkin. Tässä kuitenkin tuttuni Marko Säynekosken näkemys samasta levystä.
"Conquest on ehkä bändinä uusi nimi, mutta yhtyeen muusikoilla on pitkä kokemus suomalaisen raskaan rockin saralla. Muun muassa rumpali Tuomo Lassila on tuttu Stratovariuksen riveistä, kosketinsoittaja Pate Kivinen muistetaan esimerkiksi Sub-Urban Tribesta ja taustalauluja hoilaava Marco Hietala Tarotista.
Luonnollisesti bändiltä odottaa paljon, mutta aloitusraita Changesin ensimmäiset tahdit ja riffi kuulostaa äärettömän tyypilliseltä ja peräti väsyneeltä hard rock -väännöltä. Tässä kohdassa bändin onnistuu kusettaa, sillä kappaleen ja koko levyn edetessä ote paranee jättiläisen askelin. Worlds Apart on erinomaista perusheviä, jonka peruskivi on muurattu 70-luvun ja 80-luvun alun laastilla. Yhtye on sovittanut kappaleensa erinomaisella tavalla korostaen melodioita. Hittipotentiaaliakin löytyy. Different Worldsin kertosäe tarttuu kuin takiainen.
Conquestin jäsenille on turha lähteä jakamaan erikseen tyylipisteitä. Yhtye tietää varmasti itsekin, että heillä on asiat kohdallaan. Ja toivottavasti sen tietävät pian kaikki muutkin." (Soundi 10/1999)
Jyrkissä ei oikeastaan kukaan muu toimittaja kuin Heta Hyttinen tiennyt musiikista tuon taivaallista. Onhan jo legendaariseksi muodostunut juttu, jonka mukaan toimittaja Tea Khalifa olisi kysellyt hetkeä ennen lähetystä muilta, että "Kuka tämä Tuomari Nurmio oikein on?", kun Nurmio jo istui meikattavana odottamassa vuoroaan päästä kameroiden eteen Khalifan tentattavaksi.
Onneksi Heta Hyttinen pääsi (tai joutui) haastattelemaan Conquestia. Orkesteri soitti Jyrkissä kaksi kappaletta World's Apart -levyltä. Ohjelman loputtua MTV3:lla, jatkoi Jyrki vielä lähetystä silloisen TVTV:n puolella (nykyinen Sub TV). Bändi esitti vielä siellä kaksi biisiä lisää.
Samana keväänä, noin kuukausi Jyrki -vedon jälkeen, esiintyi Metal Gods Turussa Humalistonkadulla. En muista nyt juuri kyseisen baarin nimeä, mutta samalla paikalla on nykyään Silver Moon -karaokekuppila. Metal Gods oli yhtä kuin Conquest, mutta sillä nimellä he soittivat vain coverbiisejä. Mika Penttisen kanssa huusimme Conquestin Different World -kappaletta, joka lopulta tuottikin tulosta. Kyseinen biisi soi myös tuossa yllä Jyrki -livevideossa. Aivan mahtava kappale, joka olisi voinut olla vaikka Whitesnaken levyttämänä maailmanlaajuinen hitti.
Conquestin jäsenistä ehdottomasti tunnetuin on Marco Hietala. Vuonna 2000 hän vaikutti kuopiolaisen Tarotin basistilaulajana ja suomimetallin superkokoonpanon Sinergyn basistina. Tarotissa mies on edelleenkin, mutta kohosi tähteyteen pari vuotta myöhemmin liittyessään kiteeläiseen Nightwishiin. Bändi meni maailmalla läpi niin että humahti ja uusi levykin on pian tulossa.
Muista Conquestin jäsenistä sen verran, että kosketinsoittaja Pate Kivinen oli muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoi Rockissa ja ollut nyttemmin suunnilleen saman verran Popedassa. Laulaja Peter James Goodman (alias Petteri Hyvärinen) tekee duokeikkoja Three Wishes -nimisessä kokoonpanossa.
