Helsinkiläistoimittaja Pauliina Tuomolan kirjoittama Waltari - Suomimetallin pioneerit ilmestyi loppuvuodesta 2011. Tilasin teoksen joskus joulun aikoihin Adlibriksestä, mutta panttasin sen lukemista viime viikkoon saakka. Kirja nimittäin oli matkalukemisenani Kanarian reissulla.
Tutustuin Pauliinaan kesällä 2004. Matkustimme samalla bussikuljetuksella Sweden Rockiin Etelä-Ruotsiin. Olimme tosin tavanneet aikaisemminkin. Nummirockissa 1997 otin kuvan rastatukkaisesta tytöstä, jolla oli jalassaan mustat kumihousut ja oranssit maihinnousukengät. Pari vuotta sitten hoksasin, että tyttö olikin Pauliina.
Hän mainitsee samat kengät Waltari-kirjassakin. Bändin värikkääseen ja etenkin oranssiin pukeutumiseen ihastunut kirjoittaja oli 90-luvulla kova Waltari-fani. Siksi moiset jalkineet oli pakko saada.
1986 perustetun Waltarin tarina on allekirjoittaneelle suurin piirtein tuttu. Olin jonkinasteinen fanikin 90-luvun puolivälissä, jolloin So Fine!- ja Big Bang -albumit ilmestyivät. Etenkin jälkimmäistä tuli kuunneltua paljon. Kirjaa lukiessa huomasin, että monet biisit palautuivat mieleen, vaikken en ole Waltaria kuunnellut aikoihin.
1990-luvulla näin bändin usein livenä. Monet kirjassa mainitut keikat muistuivat nekin hyvin mieleen kirjan edetessä. Festivaalit kuten Provinssirock, Nummirock ja Ruisrock olivat 90-luvulla hienoa ja huoletonta kesänviettoa.
Turun Kårenilla olin keväällä 1994 videokuvaamassa Waltarin lämmittelybändiä Wardancea. Siinä soittivat muun muassa entinen Ironcross-rumpali Jimmy Hammer ja nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen. Turkulaishevibändi jakoi Kårenin kellarimaisen takahuoneen Waltarin kanssa.
Tornion Greenlinessa, aivan Ruotsin ja Suomen rajalla, Waltari soitteli syksyllä 1997. Paikalla olivat myös helsinkiläisen Babylon Whores -yhtyeen laulaja Ikevil ja kitaristi Ewo Rytkönen. Bändi oli naapurikaupunki Kemissä tekemässä Deggael -levyään. ja päättivät tulla tuttujensa orkesteria katsomaan. Olin tutustunut Ikeviliin menneen kesän rokkifestareilla.
Ikevil, oikealta nimeltään Ilkka Salmenpohja, suomentaa nykyään kirjoja. Ewon sukunimi on nyttemmin Pohjola. Hän on maailmalla menestyneen kiteeläisyhtye Nightwishin manageri.
Nykyinen, viisimiehinen Waltari.
Waltari on aina sekoittanut eri musiikkityylejä yhteen. Death metallia, punkkia, teknoa, etnoa, sinfoniaa, goottia ja räppiä. Tämän takia bändiin on ollut välillä vaikea suhtautua. Waltarin tehosekoitin onkin ollut monille liikaa. Kun Nummirockin juhannusjuhlilla 1995 bändi tykitti rokkiversiota vanhasta Mummo kanasensa niitylle ajoi -laulusta, olin aistivinani jonkin olevan pielessä.
Waltarin konseptilla kuitenkin pääsi Suomessa huipulle - Waltari oli maamme suosituin yhtye ja vuoden albumin tekijä Soundi -lehden vuosiäänestyksessä 1995.
Waltari aloitti triona. Musiikki oli alkujaan kovin erilaista kuin mihin totuttiin bändin menestyksen vuosina 90-luvulla. Laulukielenä oli aluksi suomi, mutta kun pääjehu Kärtsy Hatakka innostuttui metallista, vaihtui kielikin kansainvälisemmäksi.
1991 ilmestyi Monk Punk -albumi, jonka myötä bändi muutti Saksan Berliiniin kokeilemaan siipiään. Iso heviyhtiö Roadrunner otti yhtyeen talliinsa, ja Torcha! -levy julkaistiin 1992. Tuolloin Waltariin alettiin kiinnittämään enemmän huomiota Suomessakin. Tsekeissä bändi kaatoi kansaa ja vieläkin suosittu siellä.
Waltari Berliini-aikoinaan 1992.
Lähes vuotta aikaisemmin nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1994 julkaistu So Fine! teki bändin tunnetuksi Keski-Euroopan ohella kotimaassakin ja seuraavan vuoden Big Bang räjäytti potin. Minulla suurin kiinnostus Waltariin lopahti näiden levyjen jälkeen.
Avanti-orkesterin kanssa tehty Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C (1996) ei enää kiinnostanut minulle auennut, eikä sitä uudempien levyjen kimppuun ole ollut kovaa hinkua.
Tuomolan Waltari -kirja on sujuvasti kirjoitettu. Sivuja on melkein neljä sataa. Eniten äänessä on Kärtsy, joka Waltarin pääasiallisena biisintekijänä ja visionäärinä sen toki ansaitseekin. Kautta aikojen ristiriitaisia tunteita eräissä tuttavissani herättänyt hahmo on kirjan perusteella periksiantamaton, jonkinsortin kylähullu, josta varmasti kuulemme vielä. Waltari ei nimittäin ole hajonnut, jos niin luulit!
Yllättäen löysin itsenikin kirjan sivuilta. Sivuilla 332-333 mainitaan, että "Sue-lehden Kimmo Jaramo osoitti suurempaa ymmärrystä ja antoi levylle seitsemän pistettä. Suurimman vaikutuksen tekivät Not Enough ja "yllättävän epäkaupallinen avauskappale Helsinki. Jaramo kaipaili ronskimpaa tuottajan otetta, sillä hän koki albumin olevan liian pitkä. "Waltari-faneille levy on kuitenkin varmasti täyttä tavaraa. He eivät heti pety, vaikka levyltä tulee millaista pimputusta ja armotonta mättöä tahansa. Se on Waltarin tavaramerkki".
Itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa tästä 2005 kirjoittamastani Blood Sample -albumin arvioista. Hienoa, että se on näköjään jäänyt aikakirjoihin.
Nostan Pauliina Tuomolan Waltari - Suomimetallin pioneerit -kirjan parhaimpien suomalaisbändihistoriikkien joukkoon. Sinne Ari Väntäsen Hanoi Rocks -eepoksen ja Honey Aaltosen Hurriganesin väliin.
