Cover Fest 23 Uittamolla

Viime viikon lauantaina rokattiin Turun Uittamon Paviljongissa neljän coverbändin voimin. Ulkolavalle nousivat porilainen Aces DC, turkulaiset Jailbreak ja Luuvitonen sekä nurmijärveläinen Bad Apples.

Kun joskus keväällä huomasin keikkamainoksen, oli aivan selvää, että tuonnehan on mentävä. Päivämäärä vaikutti juuri sopivalta kesän kynnyksellä. Vuosi takaperin Luuvitosen keikka Uittamolla oli oikein onnistunut ja paikka vaikutti hyvältä. 

Niin hullulta kuin kuulostaakin, oli tuo vuoden takainen debyyttini Uittamon Paviljongissa. Alue on toki ulkopuolelta tuttu, mutta en ollut aiemmin käynyt aitojen sisällä mitään orkesteria katsomassa. Pääasiassa siellä järjestetään iskelmä- ja tanssi-iltamia, jotka eivät varsinaisesti ole alaani.

Normaalista poiketen Cover Festin lava olikin pihamaalla tanssilavan ulkopuolella. Onnistunut ratkaisu ainakin siinä mielessä, ettei tarvinnut rampata hakemaan juotavaa rakennuksen ulkopuolella sijaitsevista anniskelupisteistä.

Lavan vierustalla ollut anniskeluvaunu oli tosin siitä merkillinen, että sieltä puuttuivat hintatiedot. Kun kyselin myyjätytöltä missä juomien hinnat mahtavat lukea, päästi hän vienon hymyn ja ihmetteli kysymystäni. Tilauksen tehtynäni selvisi, että oluttuoppi 0,4 litraa maksoi 6,90 euroa. 

Tietääkseni on lainvastaista olla ilmoittamatta hintoja. Portin vieressä olevassa juomapisteessä sentään oli tussilla kirjoitettu A4:lle sekä oluen että lonkeron hinnat. 

Iltapäivällä alkaneen tilaisuuden ensimmäinen yhtye oli AC/DC-tribuutti Porista, Aces DC. Hölmöllä nimiväännöksellä varustettu bändi oli ennakkoluuloistani huolimatta varsin mainio. Laulaja näytti lätsä päässä aivan Brian Johnsonilta ja äijän liikkeetkin oli opeteltu tarkkaan aussibändin musiikkivideoita vahtaamalla. Sama homma toisella kitaristilla, joka oli melkoinen Angus Young-klooni. 

Seuraavana vuorossa oli jo yli kymmenen vuotta keikkaillut, pääosin 80-luvun heviä soittava turkulainen Jailbreak. Repertuaariin kuuluu muun muassa Twisted Sisterin, Black Sabbathin ja WASPin tuotantoa. 

Yhtyeessä vaikuttaa sen tason konkareita, että homma sujuu takuuvarmasti. En ole koskaan Jailbreakin keikalla ollessani kaivannut kahta kitaraa, koska Jari Salonen hoitaa homman tyylikkäästi yhdelläkin kuusikielisellä. Myös laulaja Ansu Aaltolehto osaa asiansa paremmin kuin joku karvainen äijä, jollainen monen bändin keulilla yleensä näkyy. 

Jailbreakin settilista on varman päälle rakennettu. Ymmärrän toki, ettei valtaosa yleisöstä tunne esimerkiksi Helixiä, Krokusta tai MSG:tä, mutta varmasti niidenkin tuotannosta löytyisi hyvää materiaalia. 

Luuvitonen on keikkaillut ahkerasti ainakin Turun seudulla jo vuosia. Yhtye esittää taidokkaasti Yön, Klamydian ja Popedan tuotantoa. Esiintymisiin on panostettu, löytyy savua ja joskus jopa puhallinosastokin. Vierailevina tähtinä on nähty muun muassa entinen Yö-kitaristi Daffy Terävä.

Uittamolla Luuvitonen tarjosi kunnon shown, jossa luotettiin takuuvarmoihin radiohitteihin. Niitä yleisö osaa hoilata mukana vaikka unissaan. Yhtyeen laulaja Vince Viki Söderlund on hyvä esiintyjä ja saa porukan helposti mukaansa. 

Päivän päättänyt Bad Apples tulee Nurmijärveltä. Orkesteri oli minulle tuntematon, eivätkä odotukset olleet järin korkealla. Mutta kun ensimmäinen biisi lähti ja laulajamimmi sai suunsa auki, niin jumalauta! Meno oli suorastaan sairaan kova.

Viisihenkinen yhtye esitti Guns N' Rosesin hittejä. Paradise City, You Could Be Mine, Don't Cry ja muut helmet kuulostivat pimenevässä illassa hemmetin hyvältä. Kitaristikin näytti aivan esikuvaltaan Slashilta. 

Vaikka Cover Fest olikin pitkä rupeama alkaen jo kello 16:30, kului aika yllättävän nopeasti. Todennäköisesti osallistun ensi vuonnakin, mikäli tapahtuma vaan järjestetään. Ajankohtahan oli erinomainen.  

Saaristo Open 2013

Kaarinassa on muutaman vuoden ajan järjestetty Saaristo Open -nimistä festivaalia. Kotimaisten yleisnimien joukossa on ollut pari ulkomaista nostalgiaesiintyjää Uriah Heepin ja Samantha Foxin tapaan. Tällä kertaa arpa osui Sladeen.

Perjantaina 14. kesäkuuta sää ei lupaillut mukavaa iltaa, mutta toisin kävi. Sade taukosi illansuussa ja noin kymmenen kilometrin matka Kaarinan Hovirintaan Kuusistonsalmen rannalle saattoi alkaa.

Festarialueelle oli pystytetty jättimäinen teltta, jota mainostettiin kolmen tuhannen ihmisen kapasiteetilla. Teltan toisessa päässä oli lava, toisessa VIP-alue ja rahvaan kansan anniskelualue. Muovituoppi kädessä sai heilua yllättävän laajalla reviirillä, josta kiitos järjestäjille. Sen sijaan sikamaisesti hinnoitelut juomat eivät innosta suosittelemaan festaria kenellekään.

0,4 litran olut joustavassa muovituopissa maksoi peräti seitsemän euroa, 0,33 lonkero saman verran. Kaiken huippu oli kuitenkin puolen litran limupullo, josta nyhdettiin kuusi euroa! Täydellistä yleisön aliarvostusta moinen rahastus. Todella alhaista toimintaa, jollaisen keksijä joutaisi palamaan helvetin tulessa loppuikänsä.

Jotta voitot saataisin maksmoitua, oli portilla yli-innokas kuusikymppinen järjestysmies, joka piti kopeloimisesta enemmän kuin laki edes sallii. Äijä tunki pokerina kätensä muniin ja perseeseen, vaikka kuulemma sellainen on kielletty oikein virallisesti. Jotenkin ymmärtäisin, jos ukko olisi kopeloinut naisten peppuja piilopulloja etsien, mutta ehkä hän olikin homo.

Sama urpo alkoi syynäämään kameraani ja kertoi, ettei alueelle saa viedä järjestelmäkameroita. Tällainenkin pöljäily saisi jo loppua, koska nykyaikana Youtubesta löytyy heti seuraavana päivänä kännyköillä kuvattuja videopätkiä illan esiintyjistä. Miten järjestelmäkamera voisi olla jotenkin haitallisempi kuin kännykkä?

Illan aloittaneen Jukka-Pojan keikkaa en nähnyt, enkä halunnutkaan nähdä, vaan saavuin alueelle hänen lopettetuaan. Käsittämättömän suosittu resupekka tekee niin huonoa musiikkia, ettei sellaista voi vapaaehtoisesti kuunnella.

Klamydian viimeisimpiä levyjä ole enää jaksanut kuunnella, mutta se on silti yleensä aina hyvä livebändi.

En muista koska olen viimeksi nähnyt Klamydian lavalla. Siitä on kuitenkin jo vuosia. Sinisen keesin leikkauttaneen laulaja Vesku Jokisen johdolla bändi heitti ehkä rutiinikeikan, mutta hyvän sellaisen. Ilokseni kappaleita tuli jopa orkesterin debyttitäyspitkältä "Älpeeltä" (-90). Sitä tuli aikoinaan luukutettua oikein tuelta.

Jokinen keskeytti keikan esiintymisen loppupuoliskolla, sillä jotkut juntit päättivät ryhtyä hakkaamaan toisiaan lähellä eturiviä. Laulaja huusi järjestysmiehiä paikalle ja kehoitti huppariin sonnustautunutta idioottia poistumaan paikalta.

Jonne Aaron on hyllyttänyt hienon rokkibändinsä Negativen ja keskityy tällä haavaa soolouraansa.

Vain elämää -televisio-ohjelman takia taviskansan julkkikseksi ponnahtanut Jonne tekee nykyään imelää ja tylsää suomenkielistä iskelmärokkia. Se ei vakuuta lainkaan, vaan pikemminkin ärsyttää. Kappaleet ovat niin tyhjänpäiväisiä, ettei millään uskoisi kyseessä olevan saman henkilön, joka on tehnyt mahtavia biisejä Nagativelle ja tulkinnut ne sydänverellään.

Jonnen keikasta ei jäänyt mieleen kuin viimeisenä soitetut lainakappaleet. Merkillisiä valintoja nekin, tosin Dingon Rio ohoi toimi jotenkin. Sen sijaan Nylon Beatin Syytön oli jo aikoinaan niin turha kimitys, ettei Jonne siihen mitään uutta saa millään, vaikka loppuikänsä yrittäisikin.

Illan pääesiintyjä ainakin minulle oli brittiläinen Slade. 70-luvun alussa glamrockbuumkin myötä megasuosituksi noussut yhtye on uransa aikana tehtaillut valtavan määrän loistavia kappaleita. Niitä se tarjoili Kaarinassakin siihen malliin, että oksat pois.

1965 perustetun Sladen alkuperäisjäsenet Dave Hill (kitara) ja Don Powell (rummut) ovat jaksaneet pyörittää bändiä vuosikymmeniä. Kulta-ajat ovat kaukana takana, mutta orkesteri on yhä varsin vetreä.

Laulaja Mal McNultyn huhuiltiin ottaneen lopputilin Sladesta, mutta ainakin Kaarinassa hän lauloi ja soitti kitaraa kuin ennenkin. 90-luvun alussa Sladesta lähtenyt alkuperäislaulaja Noddy Holder on arvostettu mies, jonka saappaita ei luonnollisesti ole ollut helppo täyttää. McNultya parempaa korvaajaa on kumminkin varmasti hankala löytää.

Slade tykitti sellaisen hittikimaran, että olin hetkellisesti onnesta soikeana. Everydayn, Gudbye T' Janen ja Far Far Awayn kaltaiset huippubiisit saivat ainakin minut totaaliseen hurmioon.

Kitaristi Hill (s. -46) osoittautui mainioksi showmieheksi. Kaukaa hämmästyttävän paljon Andy McCoyta muistuttanut mies oli kuin Naantalin aurinko pomppiessaan pitkin poikin estradia.

Sladen jälkeen soittanut Popeda oli perusvarma, muttei se oikein jaksanut innostaa Sladen napakymppikeikan jälkeen. Popeda oli kumminkin illan selkeä pääesiintyjä, jonka hittejä Saaristo Openin yleisön kaltainen porukka rakastaa.

Ylihinnoiteltujen juomien lisäksi on pakko tarttua toiseenkin epäkohtaan. Aikani äänenvoimakkuutta ihmeteltyäni, osuivat silmäni miksauskopin takana olleeseen isoon videonäyttöruutuun. Siitä välittyivät lavan tapahtumat VIP-alueelle ja juomamyyntitiskeille.

Volyymi oli niin kova, että tukka melkein heilui ja keskustelu ei onnistunut edes huutamalla. Tämä selittyi videonäytön sivuille ripustettuihin massiivisiin kaiuttimilla, jotka olivat samankokoiset kuin itse lavallakin!

Tuollainen toiminta ei palvele ketään - päinvastoin. Lähinnä on edesvastuutonta yrittää pilata ihmisten kuulo moisella täysin tarpeettomalla touhulla.

Lowdown Shakin' Chills

Vammalassa vuonna 1985 perustettu Lowdown Shakin' Chills ei ole erityisemmin jäänyt suomalaisen rockin aikakirjoihin. Mutta ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy henkilö, jotka bändin muistaa.

Törmäsin muutama viikko sitten Youtubessa surffaillessani bändin tuotantoon. Sitä ei ole siellä aikaisemmin ollut Everything -singleä (-90) lukuunottamatta. Mutta nyt joku, ilmeisesti bändin entinen jäsen, on ladannut palveluun monta orkesterin kappaletta. Oli vallan piristävää kuunnella pitkästä aikaa LSC:n biisejä.

Ruotsalaisen The Nomadsin biisistä nimensä ottanut ryhmä (tarkoittaa vilunväreitä suomeksi) soitti aluksi  kitararokkia siihen aikaan huudossa olleiden australialaisbändien tapaan. Orkesterin ulkoinen tyyli oli jossain eräässä hivenen 50-lukuvaikutteinen, mutta miehistönvaihdosten jälkeen imago muuttui glamhenkiseksi.

Ostin aikoinaan bändin molemmat pitkäsoittolevyt, jotka ilmestyivät 1992 ja 1994 tamperelaisen pienlevy-yhtiö Hiljaisten levyjen kautta. Debyytti Up My Spine on näistä mielestäni parempi. Siinä on tarttuvampia biisejä ja musiikki enemmän sellaista rokkia josta tykkään - nimittäin punkin, glamin ja katurockin sekaista räimettä, jollaista sittemmin ovat menestyksekkäästi tehneet esimerkiksi ruotsalaiset Backyard Babies ja Hardcore Superstar.

Orkesterin joutsenlauluksi jäänyt levy Sex Is Boring onkin jo aikalailla erilaista rokkia. Bändi kuulostaa moninpaikoin The Clashilta, eikä esikoislevyn kaltaisia raakoja rockrenkutuksia ole enää mukana montaa. Ei levy silti mitään hissuttelua ole, mutta parissa vuodessa musiikki oli selvästi rauhoittunut ja mukaan tullut erilaisia elementtejä. Levyn parhaimmistoon kuuluva Sun-Bath kuulostaa hieman Kauko Röyhkältä. Sellaista ei LSC:ltä olisi voinut odottaa debyyttipitkäsoiton aikoihin.

Lowdown Shakin' Chillsin levyjä tuli aikoinaan kuunneltua paljon. Nyt en taida olla ainakaan viiteentoista vuoteen koskenutkaan niihin, mutta kummasti kappaleet palatutuivat heti mieleen Youtuben kautta. Ihan biisijärjestyksiä myöten, vaikkei palvelussa edes ollut kuin osa levyjen biiseistä.

Omistan myös bändin kaksi singleä, jotka ilmestyivät 90-luvun alussa. En muista koska olisin niitä viimeksi kuunnellut tai ylipäätään mitään muitakaan seiskatuumaisia vinyylisinglejä. Täytyykin joskus kaivaa levykoppa esiin.

Näin Lowdownit keikallakin jonkun kerran. Mieleen muistuu ainakin syksyllä 1992 Tampereen Tulliklubilla ollut tilaisuus, jossa heitä lämmitteli Klamydia -tyylinen huumoriorkesteri Heppihirviöt. Siinä olivat mukana speed metal -yhtye Prestigen Aku Kytölä ja Jan Örkki Yrlund.

LSC oli noihin aikoihin vaihtanut rumpaliaan. Uusi takoja oli Salosta Tampereelle muuttanut Jarkko Jokelainen. Kannuksensa punkorkesteri God's Lonely Menissä saanut Jokelainen toimitti jo varhaisteininä musiikkiaiheista pienlehteä Subterranean Junglea. 90-luvun alussa se muuttui ihka oikeaksi Jungle-lehdeksi. Nykyään Jokelainen tunnetaan Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien toimittajana.

Myös muut LSC:n jäsenet olivat siirtäneet 90-luvun alussa romppeensa Tampereelle, koska Vammala kävi turhan ahtaaksi.

Tutustuin loppukesästä -92 Up My Spine -levyyn, jota keikyäläinen kaverini Juha Hietanen kovasti kehui. Hän oli tehnyt Tyrvään Sanomiinkin jutun bändistä. Haastattelun lomassa Hietanen oli ottanut komeita mustavalkopotrettaja bändistä. Kuvauspaikka oli muistaakseni leikkipuisto, jossa yhtyeen jäsenet roikkuivat keinuista ja erilaisista vempeleistä.

Tulliklubin lavalla LSC oli helvetin hyvä. Kitaristit PP Kotila ja Toni Haimi heiluivat kuin heinämiehet. Muistan kun ennen keikkaa Haimi kertoi Hietaselle, että "bändi hajosi junassa". Onneksi se oli vain tilapäistä, sillä ainakin tuona iltana LSC oli kasassa ja voimissaan. Huomasin kun Juice Leskinen Grand Slamista, ja myöhemmin Cliftersistä, tunnettu rumpali Vesa Sytelä kuunteli sivummalta juttuja, eikä selvästikään tiennyt mikä heppu glamrokkari-Haimi oikein oli.

Kesällä 1994 näin Lowdown Shakin' Chillsin kolme kertaa. Ensin Provinssirockin klubilla jossain päin Seinäjoen keskustaa, sitten juhannuksena Kauhajoen Nummirockissa ja lopuksi vielä Ruisrockissa. Ruississa LSC soitti teltassa ennen päälavalla ollutta Aerosmithiä, joka oli suurten tähtien tapaan reilusti myöhässä. Päälavalla viivettä yritti paikata pitkillä kitarasooloilla ja muilla venytyksillä amerikkalainen Pride And Glory, jonka oli Ozzy Osbournen kitaristin Zakk Wylden yhtye.

Lowdown Shakin' Chills soitti viimeisen keikkansa syksyllä 1994. En tiedä syytä hajoamiseen. Turhan aikainen poismeno joka tapauksessa.

Viitisen vuotta sitten satuin katsomaan Poliisi-TV:tä tai jotain muuta TV2:n ajankohtaisohjelmaa. Siinä haastateltiin PP Kotilaa. Häntä ei tosin noteerattu muusikon ominaisuudessa, vaan aihe liittyi huumekuolemiin. Ennen Jokelaista LSC:ssä rumpalina ollut Jan Jansku Nylund nimittäin kuoli joskus 90-luvulla yliannostukseen. Muistan joltain asiasta tietävältä tuttavaltani kuulleeni hänen vetäneet "hevoshormoonia", ja taidettiinpa se lähetyksessä mainitakin. Ohjelmassa haastateltiin edesmenneen rumpalin äitiä ja Kotilaa Janskun vanhana kaverina.

Viime lauantaina huomasin turkulaispubi Tinatuopin pöydässä tutunnäköisen hahmon. Hänhän oli LSC-kitaristi Kotila! Siinä kaljapäissäni oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Kotila kertoi olevansa nykyisen bändinsä kanssa menossa keikalle Satamakapakka Hunsvottiin, jossa yhtye versioi amerikkalaista psykedeelisen rockin mestaria Roky Ericksonia.

Yritin linkittää tämän loppuun muutaman biisin LSC:ta, mutta blogipalvelin ei jostain syystä tunnista bändin biisejä. The Nomadsin Lowdown Shakin' Chillsin se kylläkin löytää. Mutta pienellä vaivalla asiasta kiinnostuneet siirtyvät Youtubeen ja hakevat itse sieltä.

Karjurock 2012

Karjurock järjestettiin kuudennen kerran viime viikonloppuna Uudenkaupungin lähellä Lokalahden Nopperlassa. Pieni maalaisfestari on kasvanut vuosi vuodelta muutaman tuhannen kävijän tapahtumaksi. Lavoja oli tällä kertaa kaksi - isolla lavalla soittelivat kansansuosikit ja pienellä nousevat kyvyt.

Olin paikalla lauantaina. Silmämääräisesti tarkasteluna väkeä oli hieman vähemmän kuin viime vuonna vastaavana päivänä. Liekö sitten perjantain kattaus ollut niin kova, ettei sakki jaksanut enää lauantaina paikalle vaivautua.

Vakka-Suomen Sanomat otsikoi tiistaina 24. heinäkuuta, että "Karjurockissa ennätysyleisö - 10 000". Ilmeisesti luvussa käytettiin harhaanjohtavasti kaikkien kolmen festaripäivän yhteiskävijämäärää, sillä ainakaan lauantaina väkeä tuskin oli muutamaa tuhatta enempää.

Karjurock järjestetään idyllisessä maalaismiljöössä Lokalahdella.


Perjantain nimekkäimmät tähdet olivat Apulanta, Klamydia ja Jukka Poika.

Sunnuntain vetonaulana oli sellohevibändi Apocalyptica. Päivän muut esiintyjät olivat suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta ainakin Turun rokkipiireissä arvostettuja nimiä kuten Gangster of Love, Human Temple ja Magna Vice.

Lauantain täkyinä olivat muun muassa Kilpi, Lordi, Paula Koivuniemi ja Lauri Tähkä.

Pirtsakka juontaja Kati Valta.

Ensimmäinen näkemäni artisti oli Noora Soininen. Tarkemmalla tutkimisella hän paljastui kalantilaisneitoseksi, jonka lauluääni muistutti kovasti Tarja Turusta. Klassisen laulun ja rokin yhdistelmä vaikutti sen verran kiinnostavalta, että Soiniselta on luvassa odottaa vielä paljon.

Isolla lavalla esiintynyt laitilalainen Amadeus herätti ensi alkuun kummastusta. Kukaan tutuistani ei tiennyt mikä tällainen kokoonpano on, vai oliko kyseessä peräti tangokuningas-Amadeus? Veikkasin jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta lavalta kuulunut suomirokki paljasti oletuksen vääräksi.

Amadeuksen kitaristin Y&T -paita oli plussaa, mutta bändin musiikki jokseenkin persoonatonta suomenkielistä kasarirokkia. Yhden kappaleen päälle olisi voinut laulaa Tommi Läntisen Via Dolorosaa, toinen muistutti täysin Dingoa, kolmas puolestaan Kilpeä ja Popedakin oli vankasti tunnelmissa mukana.

Orkesteri itse tuntui nauttivan esityksestään täysin rinnoin ja sai temmattua hyvin yleisöäkin mukaansa.

Amadeus

Kai Merilä Rock'n Cover Bandilta en odottanut juuri mitään. Poppoo kumminkin paljastui päteväksi bilebändiksi. Varmojen kasarihittien varaan luottanut ryhmä koostui hevimiesten näköisistä ja soittimiaan rankalla kädellä käsittelevistä hemmoista, joiden keskellä Merilä heilui kuin Billy Idolin suomalainen maalaisserkku konsanaan.

7 päivää -lehden toimittaja Merilää on ehkä helppo pitää pellenä ja Matti Nykäsen "parhaan kaverina", mutta ainakin hän yritti kovasti ja voitti seurueemme puolelleen hyvällä meiningillä. Alice Cooper, Whitesnake, Scorpions ja muut 80-luvun lopun sekä osittain 90-luvun alunkin hitit kuulostivat hyvältä orkesterinsa käsittelyssä.

Kai Merilä Rock'n Cover Band

Kello 19 lavalle asteli piukkoihin farkkuihin ja korkeisiin korkoihin sonnustautunut Paula Koivuniemi. Hän on 65-vuotiaaksi sutjakassa kunnossa. Vetreän bändinsä (muun muassa Tartu mikkiin -ohjelmasta tuttu kitaristi Tuomas Väinölä) kera Koivuniemi sai raikuvat aplodit hittikimaransa sekaan.

Suomen tunnetuin, ja samalla tuntemattomin, naisten välisestä rakkaudesta kertova kappale, Aikuinen nainen, oli jälleen Paulan bravuuri. Itselleni kolahti paremmin vanhat Finnhitsit kuten Sata kesää tuhat yötä.

Koivuniemi ja seuraavana päälavalla esiintynyt Lauri Tähkä toivat varmasti Karjurockiin varttuneempaa yleisöä perjantaihin verrattuna. Loppuiltaan säästetty hevipaketti Kilven ja Lordin kera puolestaan sopi jostain syystä hyvin yhteen Koivuniemen ja Tähkän kaltaisten megatähtien kanssa.

Lauri Tähkän aikana lavalta meni sähköt. Tähkä bändeineen ei ollut tilanteesta moksiskaan, vaan jatkoi soittamista akustisesti. Hieno tapa selvittää moinen ongelma, kun joku itseään täynnä oleva tähti olisi saattanut kävellä pois lavalta ja jättää leikin sikseen.

Yllätyin hieman Lauri Tähkän biisivalinnoista. Ne kun koostuivat pääosin miehen entisen bändin Elonkerjuun ohjelmistosta. Toisaalta mikäpä siinä, juuri niitä yleisö haluaa kuulla. Tähkän uudempi soolomateriaali kun kumminkin huonommin tunnettua.

Lauri Tähkä akustisesti.

Turkulainen hevibändi Kilpi on aina mukava nähdä keikalla. Touhu ei ole liian nyrpeäotsaista ja laulaja Taage Laiho osaa käsitellä sekä instrumenttiaan että yleisöä.

Settilistassa oli kappaleita bändin jokaiselta levyltä. Parhaiten yleisöön upposi Sielut iskee tulta ja Nerokasta ikävää.

Kilpi

Päälavalla illan päättänyt Lordi on ollut Suomessa musiikkinsa puolesta hieman uutispimennossa viime aikoina, mutta on edelleen vetreä ja aktiivinen. Rumpalin kuolema viime keväänä nosti bändin otsikoihin. Nyt kuitenkin uutta levyä suunnitellaan tuottaja Michael Wagenerin johdolla.

Lordin tuorein jäsen on vielä toistaiseksi pimennossa oleva rumpali, jota ei lavallakaan näkynyt kannujensa takaa. Valot oli tahallisesti suunnattu siten, ettei ukkeli näkynyt yleisölle. Hänet kuulemma esitellään sitten kun uusi albumikin ilmestyy.

Mr. Lordi ja Taage Laiho

Lordilla ei tällä kertaa ollut mukana pommeja tai muita tehosteita kuin nimeksi, vaan päähuomio oli musiikissa. Pientä kauhuteatteria lavalla toki nähtiin biisien lomassa.

Lordin biisilista oli kooste yhtyeen parhaista biiseistä. Pimeässä kesäillassa kuultiin muun muassa Who's Your Daddy, Blood Red Sandman, Get Heavy, Would You Love A Monsterman ja tietenkin Lordin tunnetuin kappale, Euroviisut voittanut Hard Rock Hallelujah.

Lordi

Musisointi jatkui vielä Lordin jälkeen. Pikkulavalla soittanut bändi kuulosti ainakin parkkipaikalle asti enemmän Judas Priestiltä kuin Judas Priest itse. Raumalainen After Wildfire vaikutti sen perusteella bändiltä, johon kannattaa tutustua.

Järjestyksenvalvontaa.

Karjurock 2012

Uudenkaupungin Lokalahden Nopperlan kylässä järjestettävä Karjurock julkisti tällä viikolla tulevan kesän esiintyjiään. Pellonlaidalla tuotantoaan muutaman tuhannen ihmisen yleisölle soittavat ainakin Lauri Tähkä, Klamydia, Lordi, Matti Nykänen, Muska Babitzin, Jukka Poika & Soul Explosion Band, Apulanta ja Kilpi. Listaan tulee varmaan vielä lisäyksiä.

Kilpi

Karjurock on muutamassa vuodessa kohonnut tunnetuksi festariksi Lounais-Suomessa. Maatilan pihapiirissä järjestestettävä tapahtuma on logistisesti ehkä hieman korvessa, mutta toimivat autoyhteydet sinne silti on. Uudestakapungista, Turusta tai vaikka Kustavista ei ole Nopperlaan ylivoimainen matka. Veikkaan, että nykyään porukkaa tulee Karjurockiin huomattavasti kauempaakin.

Itse olen käynyt Karjurockissa kaksi kertaa, vuosina 2010 ja 2011. Paikan viihtyvyyteen, järjestelyihin ja esiintyjiin nähden hiukan harmittaa, etten tehnyt sitä jo aikaisemmin. Ellei mitään ihmeitä tapahdu, ensi kesänäkin vierailuni Karjurockiin on saletti. Samaa suosittelen muillekin, vaikka festarin nimi ja jotkut esiintyjät mahdollisesti vähän arveluttavatkin.

Apulanta

Karjurock 2010:n tunnelmista voi lukea täältä http://www.sue.fi/2010/07/karjurock/

Viime kesän fiiliksiä löytyy puolestaan tästä http://kaislatuuli.blogspot.com/2011/07/karjurock-lokalahdella.html

Matti Nykänen

Seiskan toimittajana ja Matti Nykäsen kaverinina paremmin tunnettu Kai Merilä on hänkin rokkimiehiä. Merilä oli Karjurockin lauteilla viime vuonna.

Tonmi Lillman 1973-2012

Suomalaisrumpali Tonmi Lillman menehtyi tiistaina 14. helmikuuta 38-vuotiaana.

Mies ei ollut suurelle yleisölle tuttu, vaikka ehti vaikuttaa uransa varrella monissa bändeissä. Näistä tunnetuimpia olivat kouvolalainen goottimetalliyhtye To/Die/For, Klamydian Vesku Jokisen ja Children Of  Bodomin Alexi Laihon kanssa pyöritetty Kylähullut -projekti ja Euroviisutkin voittanut Lordi. Lillman esiintyi Lordissa nimellä Otus. Hän ei ehtinyt olla bändin jäsen kuin puolisentoista vuotta, syksystä 2010 lähtien.

Otus / Lordi

Kylähullut


Sinergy oli eräänlainen suomimetallin superbändi, joka ei tosin koskaan saavuttanut arvoistansa mainetta. Bändissä vaikuttivat 2000-luvun taitteessa Lillmanin ohella jenkkilaulaja Kimberly Goss (ex-Dimmu Borgir) ohella suomalaiset Marco Hietala (Tarot, Nightwish), Roope Latvala (Stone, Waltari, Children Of Bodom), Alexi Laiho (Children Of Bodom).

Lillmanin bändeistä minulle toimi parhaiten To/Die/For. Sen ensimmäiset levyt, varsinkin debyytti, ovat hienoa melankolista ja melodista metallia. Yhtye tuli nähtyä muutaman kerran livenä.

Kokoonpanovaihdoksista kärsinyt orkesteri jatkoi myöhemmin pelkästään laulaja Jape Perätalon kanssa uudella miehityksellä, jolloin Lillman ei enää ollut mukana.

To/Die/For

Tapasin Lillmanin kerran. Syksyllä 2001 Turun Feenixissä esiintyi kovassa nosteessa ollut Nightwish. Lämmittelybändinä oli To/Die/For, jossa Roope Latvala soitti tuuraavana kitaristina. Illan päätteeksi jutustelimme ja joimme olutta. Yleisöä oli tuolla torstai-illan keikalla peräti 800, mikä on todella harvinaista Turussa.

Muutama vuosi sitten juttelimme Lillmanin kanssa puhelimessa. Kyseessä oli haastattelu Sue-lehteen thrash metal -bändi HateFramesta.

Lepää rauhassa.

Klamydia livenä

"Klamydia on vaasalainen, vuonna 1988 perustettu punk-yhtye. Yhtyeen historia on pitkä ja monivaiheinen. Yhtye on kokenut useita miehistönvaihdoksia ja levynjulkaisutahti on ollut tiheä alusta asti, yhtye on julkaissut kaikkiaan 329 kappaletta. Klamydia on aina ollut huumoriyhtyeen maineessa, mutta yhtyeen kappaleiden joukossa on kuitenkin useita yhteiskunnallisesti kantaaottavia ja vakavahenkisiä kappaleita. Kriitikot eivät ole koskaan Klamydian tuotantoa juuri arvostaneet, mutta albumit ovat silti myyneet hyvin." (Wikipedia)

Tapaninpäivä meni ulkona raivoavaa myrskyä kuunnellessa ja sohvalla maatessa. Televisiosta sattui tulemaan Klamydian keikka viime juhannuksen Himos Festivalilta. Onneksi maltoin seurata sitä enemmän kuin tavanomaiset pari biisiä. Keikka nimittäin osoittautui vallan hyväksi.

Klamydia oli Himoksen lavalla tiukassa vedossa. Biisivalinnat olivat kunnossa sisältäen yllättävän paljon vanhaa tuttua materiaalia. Tunnin mittainen veto oli tiivis. Sitä ei katkaissut kuin kossunjuontitauko, jonka aikana rumpali Riku Purtola tuli patteriston takaa lavan eteen ja tarjosi pulloa muillekin bändin jätkille.

Olin Klamydia -diggari 90-luvun alussa. Bändin ensimmäinen pitkäsoitti Älpee oli ahkerassa kuuntelussa. Muutama kuukausi sitten pyöräytin levyn a-puolen menemään. Kas kummaa, vuosien tauon jälkeen se toimi yhä.

Ennen Älpeetä oli ilmestynyt kolme ep-levyä vuonna 1989. Tuolloin näin yhtyeen myös ensimmäistä kertaa lavalla. Down By The Panimo -tapahtuma Turussa Aurajoen varrella, Auran panimon pihalla, keräsi noihin aikoihin satoja punkkareita tai muuten asiasta kiinnostuneita ympäri maata heilumaan sinne.

Nuo varhaiset Klamydia -ep:t (Heja grabbar, ....ja tauti leviää, Heppi keippi) sain ostettua edullisesti armeijakaveriltani Toni Lönnroosilta. Hän oli kotoisin Vaasasta ja tunsi bändin heput. Lönne myös toi kuunneltavaksi vielä tuolloin ennenjulkaisemattoman Klamydia-biisin Mä lähen himaan. Sitä luukutettiin tauotta sotilaskodissa viimeisenä iltana ennen armeijasta kotiutumista. Kappale julkaistiin myöhemmin Säynäväynäviä -ep:llä vuonna 1991. Saman vuonna ilmestyi myös Hihhulit tuloo -ep.

Kakkoslevy Los Celibatos (-91) oli sekin vielä varsin hyvä, mutta vuonna 1992 ilmestynyt Pää kiinni painajainen jäi osaltani Lahja -ep:n ohella viimeiseksi Klamydia -levyksi, jonka olen ostanut. Bändiä on kyllä muuten tullut seurattua kaikki nämä vuodet suhteellisen aktiivisesti.

1990-luvun alun Provinssirockeissa tutustuinkin jollain lailla näihin vaasalaisiin. He majailivat leirintäalueella kuten kaikki muutkin festarivieraat, vaikka olisivatkin soittaneet keikan siinä sivussa jollakin Provinssin monista lavoista. Alkuaikoina bändissä ollut basisti Arto Laaksoharju joi kerran mustaherukkaviinini, eikä Vesku Jokisellekaan koskaan tarvinnut tyrkyttää alkoholia. Hauskoja aikoja nuo.

2000-luvulla olen kirjoittanut Klamydiasta ehkä viisi lehtijuttua. Yleensä aina puhelimen toisessa päässä on ollut orkesterin laulaja ja ainoa alkuperäisjäsen Vesku Jokinen. 2005 ilmestyneen Tyhmyyden ylistys -levyn myötä sain luurin päähän rumpali Riku Purtolan, jonka kanssa olikin virkistävää jutella vaihteeksi.

En edes muista koska olen viimeksi nähnyt Klamydian livenä. Televisiotaltioinnin perusteella asia pitää korjata.

Littoistenjärvellä

"Littoistenjärvi on järvi Littoisten kylässä Kaarinan ja Liedon kuntien rajalla. Järvi on pinta-alaltaan 147,5 hehtaaria. Littoistenjärven keskisyvyys on noin kaksi metriä ja se on enimmillään kolme metriä syvä. Rantaviivaa järvellä on noin kuusi kilometriä. Vettä altaassa on noin 3 250 000 kuutiometriä. Järvessä on kaksi pientä saarta ja luoto.
Littoistenjärven rannat ovat Kaarinan puolella asemakaavoitettua pientaloaluetta, kun Liedon puolella on metsäistä. Moottoriliikenne järvellä on kielletty kaikkina vuodenaikoina." (Wikipedia)

Viikolla 45 on tähän mennessä ollut pari aurinkoista päivää. Lähdin käymään Littoistenjärvellä, jos vaikka kameran muistikortille taltioituisi syksyisiä luontokuvia. Keli oli todella upea ja järvi rasvatyyni. Taisin ottaa parhaimmat luontokuvani koko syksynä.

Littoinen ei ole allekirjoittaneelle kovinkaan tuttua seutua. Vasta hiljattain kuulin, ettei se se olekaan pelkästään Kaarinaan kuuluva alue, vaan jakaantuu myös Turkuun ja Lietoon.

Ensikosketukseni Littoistenjärveen tapahtui kolme vuotta sitten syyskuussa, jolloin Littoisten lavalla oli Kirsi ja Nikki Jääsalmen häät. Vanha tanssilava sijaitsee melkein järven rannalla, ison hiekkarannan vieressä. Se on aikoinaan ollut aktiivisessa käytössä, mutta nykyään taitaa tansseja olla vain muutaman kerran kesässä.

Ennen vanhaan Littoisten lavalla on esiintynyt kaikki merkittävät bändit ja artistit Hanoi Rockista Olavi Virtaan. Turkulainen mediavaikuttaja Jari Nikkola oli joskus muinoin sitä mieltä, että 80-luvun alussa Littoisissa soittanut Hanoi Rocks oli paras hänen koskaan näkemistään keikoista.

Rockbändien osalta tanssilavakulttuuri on melkein täysin nuivettunut sitten 80-luvun. Vehmassalmen lavalla Vehmaalla perinne on elvyytetty uuteen kukoistukseensa viime vuosina. Tosin sielläkään ei bändi-iltoja ole kuin kolme kesässä, mutta onpa kumminkin. Lähellä oli, etten viime heinäkuussa mennyt Vehmassalmelle Klamydiaa katsomaan. Yö ja Popeda ovat käyneet Vehmassalmella jo muutamana kesänä peräkkäin.

Luulisi, että Littoisten lavan toiminnasta vastaava Lavatanssikerho Sekahaku ry haistaisi markkinaraon ja buukkaisi vaikka Klamydian lavalleen. Paikka kun on tehty siihen tarkoitukseen ja varmasti nuorisoa tulisi sankoin joukoin.