Cover Fest 23 Uittamolla

Viime viikon lauantaina rokattiin Turun Uittamon Paviljongissa neljän coverbändin voimin. Ulkolavalle nousivat porilainen Aces DC, turkulaiset Jailbreak ja Luuvitonen sekä nurmijärveläinen Bad Apples.

Kun joskus keväällä huomasin keikkamainoksen, oli aivan selvää, että tuonnehan on mentävä. Päivämäärä vaikutti juuri sopivalta kesän kynnyksellä. Vuosi takaperin Luuvitosen keikka Uittamolla oli oikein onnistunut ja paikka vaikutti hyvältä. 

Niin hullulta kuin kuulostaakin, oli tuo vuoden takainen debyyttini Uittamon Paviljongissa. Alue on toki ulkopuolelta tuttu, mutta en ollut aiemmin käynyt aitojen sisällä mitään orkesteria katsomassa. Pääasiassa siellä järjestetään iskelmä- ja tanssi-iltamia, jotka eivät varsinaisesti ole alaani.

Normaalista poiketen Cover Festin lava olikin pihamaalla tanssilavan ulkopuolella. Onnistunut ratkaisu ainakin siinä mielessä, ettei tarvinnut rampata hakemaan juotavaa rakennuksen ulkopuolella sijaitsevista anniskelupisteistä.

Lavan vierustalla ollut anniskeluvaunu oli tosin siitä merkillinen, että sieltä puuttuivat hintatiedot. Kun kyselin myyjätytöltä missä juomien hinnat mahtavat lukea, päästi hän vienon hymyn ja ihmetteli kysymystäni. Tilauksen tehtynäni selvisi, että oluttuoppi 0,4 litraa maksoi 6,90 euroa. 

Tietääkseni on lainvastaista olla ilmoittamatta hintoja. Portin vieressä olevassa juomapisteessä sentään oli tussilla kirjoitettu A4:lle sekä oluen että lonkeron hinnat. 

Iltapäivällä alkaneen tilaisuuden ensimmäinen yhtye oli AC/DC-tribuutti Porista, Aces DC. Hölmöllä nimiväännöksellä varustettu bändi oli ennakkoluuloistani huolimatta varsin mainio. Laulaja näytti lätsä päässä aivan Brian Johnsonilta ja äijän liikkeetkin oli opeteltu tarkkaan aussibändin musiikkivideoita vahtaamalla. Sama homma toisella kitaristilla, joka oli melkoinen Angus Young-klooni. 

Seuraavana vuorossa oli jo yli kymmenen vuotta keikkaillut, pääosin 80-luvun heviä soittava turkulainen Jailbreak. Repertuaariin kuuluu muun muassa Twisted Sisterin, Black Sabbathin ja WASPin tuotantoa. 

Yhtyeessä vaikuttaa sen tason konkareita, että homma sujuu takuuvarmasti. En ole koskaan Jailbreakin keikalla ollessani kaivannut kahta kitaraa, koska Jari Salonen hoitaa homman tyylikkäästi yhdelläkin kuusikielisellä. Myös laulaja Ansu Aaltolehto osaa asiansa paremmin kuin joku karvainen äijä, jollainen monen bändin keulilla yleensä näkyy. 

Jailbreakin settilista on varman päälle rakennettu. Ymmärrän toki, ettei valtaosa yleisöstä tunne esimerkiksi Helixiä, Krokusta tai MSG:tä, mutta varmasti niidenkin tuotannosta löytyisi hyvää materiaalia. 

Luuvitonen on keikkaillut ahkerasti ainakin Turun seudulla jo vuosia. Yhtye esittää taidokkaasti Yön, Klamydian ja Popedan tuotantoa. Esiintymisiin on panostettu, löytyy savua ja joskus jopa puhallinosastokin. Vierailevina tähtinä on nähty muun muassa entinen Yö-kitaristi Daffy Terävä.

Uittamolla Luuvitonen tarjosi kunnon shown, jossa luotettiin takuuvarmoihin radiohitteihin. Niitä yleisö osaa hoilata mukana vaikka unissaan. Yhtyeen laulaja Vince Viki Söderlund on hyvä esiintyjä ja saa porukan helposti mukaansa. 

Päivän päättänyt Bad Apples tulee Nurmijärveltä. Orkesteri oli minulle tuntematon, eivätkä odotukset olleet järin korkealla. Mutta kun ensimmäinen biisi lähti ja laulajamimmi sai suunsa auki, niin jumalauta! Meno oli suorastaan sairaan kova.

Viisihenkinen yhtye esitti Guns N' Rosesin hittejä. Paradise City, You Could Be Mine, Don't Cry ja muut helmet kuulostivat pimenevässä illassa hemmetin hyvältä. Kitaristikin näytti aivan esikuvaltaan Slashilta. 

Vaikka Cover Fest olikin pitkä rupeama alkaen jo kello 16:30, kului aika yllättävän nopeasti. Todennäköisesti osallistun ensi vuonnakin, mikäli tapahtuma vaan järjestetään. Ajankohtahan oli erinomainen.  

Utsuri Horror Show: Eerikinkatu 8

Tilasin taannoin turkulaislevy-yhtiö Plastic Passionin viime syksynä julkaiseman cd-levyn Utsuri Horror Show: Eerikinkatu 8.

Utsuri Horror Show oli turkulainen kulttirockbändi ja sen laulaja Heikki Kylä-Utsuri legendaarinen hahmo, jonka varmasti lähes jokainen kaupungilla liikkunut tunsi ainakin ulkonäöltä. Henkilöstä riippuen häntä kutsuttiin joko Hessuksi tai Utsuriksi.

Komeisiin avattaviin pahvikansiin pakattu levy sisältää parikymmentä Utsuri Horror Shown biisiä vuosilta 1990-2010. Mukana on informatiivinen vihko, jossa kuvakavalkadin lisäksi on yhtyeen historia rumpali Jukka Rannan muistelemana.

Kansiin on nähty vaivaa. Minultakin kyseltiin vuosi pari sitten "kasarihevijulisteita", joita on toki säilössä, mutta en sitten saanut toimeksi ruveta niitä penkomaan. Tarkoituksena oli näemmä Utsurin cd, jossa päällimmäisenä on partaansa ajeleva hahmo ja taustalla Suosikissa vuonna 1984 ollut AC/DC:n juliste.

Kansiukkeli paljastui hiljattain kaverikseni, jonka omistamaa rekvisiittaa kuten jukeboksia on käytetty kuvissa. Kyseessä ei siis ole "nuori Utsuri", kuten eräs pörrötukkainen turkulainen päihdetyöntekijä oli kollegalleen kertonut.

Utsuri Horror Show keikalla Tinatuopissa heinäkuussa 2010.

Utsuri Horror Shown tunnetuimpia kappeleita ovat vinyylisingleinä vuonna 1990 julkaistut Nyt juon ja Kymppi rahaa. Oikealla levy-yhtiöllä, kuten vaikka Poko Rekordsilla julkaistuina ne olisivat saattaneet aikanaan olla jonkin sortin hittejäkin. Biisit jäivät lähinnä turkulaisissa rokkibaareissa notkuneiden iloksi.

Olen luukuttanut Eerikinkatu 8-levyä muutaman kerran autossa. Varsinaiseksi kruisailumusiikiksi sitä ei ehkä heti mieltäisi, mutta hyvin näyttää toimivan siinäkin ympäristössä. Äänitysten taso on varmasti vuosien varrella vaihdellut suurestikin, mutta kummasti levy on saatu masteroitua tasalaatuiseksi. Vain jossain kappaleissa havannoi tietynlaisen kellarimaisuuden.

Tutustuin Utsuriin keväällä 1990 Tinatuopissa (levyn nimi Eerikinkatu 8 tulee baarin osoitteesta) ja Rockpubissa käydessäni. Käheä-ääninen mies viihtyi ahkerasti kuppiloissa ja kehitti siitä varsinaisen elämäntavan. Jollen tämänkin vuosikymmenen alussa omalla baarikierroksellani nähnyt häntä illan mittaan jossain, niin jo oli kumma.

Utsurilla oli poikkeuksellisen hyvä ja laaja musiikkimaku. Hänen suosikkiyhtyeitään olivat muun muassa AC/DC, Rose Tattoo ja Krokus. Sellaiset puolen tusinaa kertaa tuli viettettyä hänen kanssaan baariehtoon jälkeisiä pitkiä jatkoja ja kuunneltua musiikkia runsaan juomapuolen kera.

Utsuria oli oikeastaan vähän vaikea mieltää laulajaksi tai artistiksi, koska hän henkilöityi huomattavasti enemmän baarien mieheksi kuin bändiliideriksi. Moni tuskin edes tiesi hänestä muuta puolta kuin oluttuopin ääressä istuvan huiviveikon.

Välillä tauollakin olleessa Utsuri Horror Showssa oli vuosien varrella kolme kokoonpanoa. Viimeisen keikkansa yhtye soitti marraskuussa 2014 rumpali Rannan 50-vuotisjuhlissa.

Seuraavana kesänä Heikki Kylä-Utsuri kuoli sairaalassa rankan elämäntapansa uuvuttamana. Hän oli 56-vuotias.

Heikki Kylä-Utsuri Turun Martissa joulukuussa 2010. 

70's Rock -ryhmä

Facebookiin ilmestyi pari kuukautta sitten mielenkiintoinen uusi ryhmä. Turkulaisen musiikkiharrastajan Tony Lundbergin perustama 70's Rock on nimensä mukaisesti pyhitetty 70-luvun musiikille.

Kuulun Facebookissa kymmeniin erilaisiin ryhmiin. On musiikkia, valokuvausta, majakkaa, Kustavi- ja Turku -aiheista ja taitaa jotain muutakin olla.

70's Rockissa olen ollut viime aikoina aktiivinen. Ryhmään kuuluu monia niin sanottuja alan miehiä, jotka tietävät musiikista todella paljon. Onpa joukossa muutama innokas nainenkin, jotka eivät yhtään sen huonommaksi pistä. Kommentteja sivulla voisi varmaan olla enemmän, eikä vain pelkkiä musiikkivideolinkityksiä.

Eräälle asiantuntijaystävälleni ryhmässä olo jäi vain yhteen vierailuun. Hänen eteensä putkahti videolinkki Lita Fordin vuonna 1988 levyttämästä Close My Eyes Foreveristä, jossa vierailevana laulajana on Ozzy Osbourne. "En tiedä onko tämä tehty 70-luvulla, mutta ainakin Ozzy näyttää tässä nuorelta", kuului linkittäjän kommentti. Tämän luettuaan kaveri erosi välittömästi ryhmästä.

Huomasin itsekin saman postauksen ja ajattelin, että ei helvetti, taasko Facebookiin ilmaantui uusi ryhmä, jossa "amatöörit" linkittelevät mitä sattuu. Onneksi olin väärässä. Moisia katastrofeja ei ole enää tuon jälkeen osunut silmään. Tietenkään kaikki eivät voi tietää musiikista yhtä paljon kuin joku toinen, mutta asioita voisi edes yrittää tarkistaa ennen kuin menee munaamaan itsensä näinkin totaalisesti. Tuohon ei nimittäin riitä selitykseksi edes mahdollinen kännitila.

Kuuntelen 70's Rock -ryhmään postaamani musiikkilinkit samalla kun istun tietokoneella tekemässä esimerkiksi näitä blogikirjoituksia. Olen varmasti päivittäin lisännyt sivulle ainakin yhden videon ja samalla pyrkinyt kommentoimaan toisten linkkejä. Olisikin mukavaa saada aikaiseksi enemmän keskustelua. Onneksi mukana on muutama aktiivinen ihminen, jotka eivät arastele koskea näppäimistöön jos on jotain kielen päällä.

Satunnainen otanta ryhmän sivulta näyttää, että lähiaikoina sinne on lisätty muun muassa Nazarethin Hair Of The Dog, Led Zeppelinin Whole Lotta Love, Cheap Trickin California Man, AC/DC:n Can I Sit Next To You Girl, Lou Reedin Satellite Of Love, Motörheadin Stone Dead Forever, Whitesnaken Bloody Mary, Uriah Heepin Illusion Masquerade, Deep Purplen Drifter, Aerosmithin Walk This Way, Cherin Dark Lady, Isokynä Lindholmin Voi kun riittäis pieni taivas, David Bowien Starman, Eppu Normaalin Science Fiction, Black Sabbathin Hand Of Doom, Sladen Far Far Away ja Thin Lizzyn Suicide sekä Ritchie Blackmore's Rainbown julistekuva vuodelta 1975.

Radiokanavasurffailua

Kuuntelen radiota lähinnä autoillessa. Sopivan kanavan löytäminen vaan osoittautuu ainakin hieman pitemmällä matkalla melkein mahdottomaksi tehtäväksi.

Kanavasurffailu vie leijonan osan ajasta, jotta pystyy ajelemaan ilman hermojen menetystä. Radiosta nimittäin tulee joko niin huonoa musiikkia, ettei sitä pysty kuuntelemaan tai sitten juontaja on niin ärsyttävä, ettei hänen löpinöitään kestä.

Kanavista Radio City on yleensä takuuvarmin. Heavya ja hard rockia soittava City on muuten vallan mainio, mutta mielikuvituksen puute vaivaa sitä välillä pahasti. Jos AC/DC:ltä ja Guns N' Rosesilta soi jatkuvasti samat kappaleet, en näe moisessa menettelyssä järjen hiventäkään. Kun Highway To Hell raikaa sadatta kertaa, on kysymyksessä jo kuuntelijan aliarviointi. AC/DC:llä olisi valittavana kymmeniä muitakin hienoja kappaleita kuten Sink The Pink, Guns For Hire tai vaikka Inject The Venom.

Radio Rockiin en mielelläni koske. Siellä kun saattaa parhaillaan höpöttää ärsyttävä machopullistelija Jone Nikula, jonka pelkkä omahyväinen äänikin saa oksennusrefleksin päälle, juttujen sisällöstä puhumattakaan. Lisäksi kanava soittaa paljon nykymetallia, jollaista en voi sietää. Joku Five Finger Death Punch tai In Flames ovat aivan järkyttävää paskaa.

Aikoinaan olin Radio Suomi Popin vannoutunut ystävä. Kanavan tarjonta oli suorastaan loistavaa. Hienoja biisejä tuli peräkanaa. Leevi And The Leavings, Sleepy Sleepers, Sig, Popeda ja Dingo soivat sulassa sovussa. Nykyään ne on korvattu suomiräppäreillä kuten Elastinen, Cheek ja Karri Koira. Aivan kauheaa suolikuonaa koko sakki. Kanava vaihtuu välittömästi.

Radio Nostalgia soittaa menneiden vuosikymmenten kappaleita. Sitä olen viime aikoina luukuttanut enemmänkin.

Tänä aamuna töihin lähtiessäni Nostalgian juontaja selitti, että heidän remonttireiskansa oli toivonut lisää Hurriganesia. Olin aivan saletti, että kohta tulee joko Get On, My Only One tai I Will Stay, jotka luullakseni ovat Ganesin eniten soitetut kappaleet radiossa. Mutta ei, juontajapa olikin omaperäinen veikko ja heitti tiskiin mainiolta Hanger -levyltä (-78) löytyvän Deadlinen. Se oli hieno teko! Latasin potikat kaakkoon, eikä vituttanut enää lainkaan mennä töihin. Näinkin pieneltä tuntuvalla teolla kuin kappalevalinnalla voidaan pelastaa jonkun päivä. Tai ainakin aamu.

Töistä palatessani Nostaligialta tuli Moody Bluesin For My Lady. Hieno laulu, jonka Dingosta tuttu Neumann teki suomeksi vuonna 1986 nimellä Naiselleni.

Neutraalein kanavista makuuni on varmaankin Radio Nova. Se kuuluu jopa Turusta Kustaviin saakka, mikä on pisin reitti jota yleensä ajelen. Radio City alkaa säristä viimeistään Taivassaloon päästessä, yleensä jo Vehmassalmen sillan kohdalla. Silloin Nova tulee ja pelastaa loppumatkan.

Katkeruuden apostolit Street Bar 95:ssa

Turkulainen hevicoveribändi Apostoles Of Bitterness heitti lauantaina 19. lokakuuta keikan kotikaupunginsa Street Bar 95:ssa.

Orkesterilla on ollut melko hyvin pubikeikkoja Turussa, Street Barin vedon jälkeenkin yksi. Yhtyeen konsepti on soittaa lähinnä 80-luvulta tuttuja heviralleja. Mukana on jonkun verran 70-luvultakin tuttuja biisejä.

Street Bar 95:ssa Apostolien setti oli kaksiosainen. Aiemmilta keikoilta tuttuja biisejä osasi jo odottaakin. Deep Purplea, Iron Maidenia,  AC/DC:ta ja muuta mukavaa. Jollen aivan väärin muista, oli mukana joitakin uusia kappaleita kuten Judas Priestin loistava Heading Out To The Highway.

Apostolit laajeni viime kesänä viisimiehiseksi. Kaksi kitaraa tuokin soundiin mukavasti tukevuutta. Street Barin keikalla kokoonpano oli tilapäisesti hieman muuttunut, kun Esa Karppista tuurasi Joni Heino.

Bändi esittää ohjelmistonsa erittäin toimivasti. Joukkoon olisi helppo lisätä soittajien entisten kokoonpanojen biisejä. Ainakin 80-luvun lopulla toimineelta Law-yhtyeeltä löytyisi monta Apostolien linjaan sopivaa tykitystä.

Street Bar 95:ssa oli puolen yön paikkeilla tupa täynnä. Keikkapaikkana se vaikuttaisi olevan oikein hyvä, ainakin Apostolien soundit olivat ensiluokkaiset. Harvemmin tulee tässä baarissa käytyä hieman syrjäisen sijainnin takia, mutta ainakin tällä kertaa se kannatti.

The Grammers Papa Joessa 25. heinäkuuta

Olen jo pitkään pitänyt The Grammersia yhtenä parhaimmista, ellen jopa parhaimpana, suomalaisena rokkibändinä. Orkesteri esiintyi turkulaisen ravintolalaiva Papa Joen kannella torstaina 25. heinäkuuta.

Säkylästä Turun seudulle muuttaneet kaverit ovat soitelleet yhdessä jo pitkään. Yhtye voitti Rockin Suomen mestaruuskisat vuonna 2002, mutta saavutusta moni tuskin enää muistaa.

The Grammersin yhteissoitto on niin vahvaa, että harvemmin moiseen törmääkään. Sovitukset ovat mielestäni nerokkaita, eivätkä lainat 70-luvun rokista haittaa pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin. Yhtyeen musiikissa voi kuulla viitteitä AC/DC:sta, Thin Lizzystä, Bad Companysta, Uriah Heepistä, Deep Purplesta ja monista muista.

Papa Joen keikka oli tismalleen samana päivänä kuin vuotta aikaisemminkin. Down By The Laiturin aikaan sovitettu esiintyminen on nerokas veto ravintolalaivan henkilökunnalta.

Kovalla volyymilla esiintynyt yhtye keräsi uteliaita lähirannat täyteen. Heitä ei varmaan pahemmin kiinnostanut samaan aikaan festivaalialueella esiintynyt Jonne Aaron tai Anssi Kela. Sen sijaan kunnon rokki pysäytti.

The Grammers aloitti keikkansa jonkin verran kello 20 jälkeen. Viime kerrasta poiketen nyt oli vain yksi setti. Keikan alkuun bändi latasi heti kovimpia biisejään; Million, Kerosene ja Black Horse. Tällaisista ralleista melkein mikä tahansa muu orkesteri voisi olla kateellinen. Jonkun amerikanpellen levyttäminä ne todennäköisesti olisivat suuria hittejä.

The Grammersin vahvuutena tiukan yhteissoiton ja loistavien biisien lisäksi pidän laulaja Hannu Vainionpäätä. Hän on ehdottomasti Suomen parhaimpia vokalisteja. Nyt miehen esiintymistä rajoitti putoamisen vaara vessakatoksen päältä, mutta normaalilavalla hän heiluu kuin heinämies.

Bändiin tutustumattomien kannattaisi jo hiljalleen surffata vaikka The Grammersin kotisivuille tai hankkia heidän levyjään. Niitäkin kun on ilmestynyt jo viisi kappaletta.

Jailbreakin heviklassikot

Turkulainen Jailbreak soittaa heavy- ja hard rock -klassikoita 1970, -80 ja 90-luvuilta. Bändillä on riittänyt mukavasti keikkaa sekä Turun ympäristössä että hiukan kauempanakin.

Näin orkesterin ensimmäisen kerran varsinaisen leipäpuunsa eli hevicovereitten kimpussa vasta viime lauantaina. Yleensä aina on ollut joku este keikalle pääsylle. Nyt se onnistui vaivattomasti Virkkusen Sarin 40-vuotissyntymäpäivillä Rientävän urheilutalossa Turussa.

Bändi tuli tosin jo kerran aikaisemminkin koettua Turun Klubilla helmikuussa 2011, jolloin se soitti setillisen Thin Lizzyn tuotantoa. Oululaisen Ghost Machinery oli tuolloin pääesiintyjänä. Tuotakin ohjelmistoa kannattaisi ehkä kierrättää useammin - kiinnostusta varmasti löytyisi.

Jailbreak Thin Lizzy -setin kimpussa Turun Klubilla 12.2.2011.


Jailbreakin miehistö on monessa liemessä keitetty. Osa kavereista on soitellut yhdessä jo 80-luvun puolivälin tienoilla Poltergeist- ja Law -nimisissä orkestereissa. Taustalta löytyy myös niin tanssi-, proge- kuin thrashmetallibändejä.

Tuttujen ja turvallisten, osin jopa  puhkisoittettujen biisistandardien joukossa oli pari yllättävää valintaa. Ainakaan Soundgarden -laulaja Chris Cornellin esittämää ja James Bond -elokuvasta tuttua You Know My Namea en osannut odottaa. Samoin Billy Idolin Rebel Yell ei sekään äkkiseltään kuulostanut sopivan joukkoon, mutta keikalla molemmat sulautuivat hienosti settiin.

Alan harrastajille moinen setti on hiukan kaksipiippuinen hommeli. Kun on kuullut samoja biisejä vuosikymmeniä, satojakin kertoja, kaipaisi enemmän mielikuvitusta kappalevalintoihin. Toisaalta sitten taas syntymäpäivien tapaisissa tilaisuuksissa kyseiset biisit uppoavat yleisöön kuin veitsi voihin.

Lähes sataprosenttisella varmuudella uskallan sanoa, ettei juhlayleisössä ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, jolle kappaleet ovat yhtä tuttuja kuin allekirjoittaneelle, joten yleisesti ottaen linja kappalevalinnoissa oli varmasti oikea.

Jailbreakin hemmot lämmittelevät ennen keikkaa.


Rientävän salissa on järjetön kaiku. Pelkästään puheensorinasta tekisi mieli pistää tulpat korviin. Kaltaiselleni tinnituksesta ja ääniyliherkkyydestä kärsivälle henkilölle paikka on kiusallinen. Vaatii useamman drinkin, että pystyy olemaan suhteellisen normaalisti. Sarin syntymäpäivillä se kyllä onnistui helposti, koska juomapuoli pelasi todella esimerkillisesti.

Jailbreakin keikka oli täysiverinen rockshow. Bändin panostus iltaan oli kaikinpuolin kunnossa valoja myöten. Yhtye soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat hyvät. Salin kehno akustiikka ei haitannut menoa ainakaan minun korviini lainkaan. Ilmeisesti miksaaja-Samuli sai säädettyä hanikat kohdilleen.

Lavalla, tai tarkemmin lattialla, oli kerrankin tilaa liikkua toisin kuin baarikeikoilla, jolloin esiintymistilaan mahtuu yleensä vain pelkät rummut. Laulaja Michael Henneken on hyvä esiintyjä ja sopii hienosti bändin keulille.

Täytyy yrittää päästä Jailbreakin keikoille vähän useamminkin!

The Grammers Papa Joessa

Alunperin säkyläläinen The Grammers voitti kymmenkunta vuotta sitten Rockin SM-kisat. Titteli ei tuonut mukanaan mainetta ja mammonaa, mutta bändin nimi jäi asianharrastajille mieleen.

Turkulaistunut orkesteri on nyt vuosien jälkeen todella kovassa iskussa. Down by the Laituri -viikolle sijoittunut keikka ravintolalaiva Papa Joessa oli koko festivaalin parasta antia, vaikkei tapahtuma varsinaisesti edes kuulunut viralliseen ohjelmistoon. Papa Joe on kumminkin aidatulla ranta-alueella lähellä DBTL:n pääalueen porttia.

Hannu Vainionpää venyttää äänihuuliaan.

Tapasin sattumalta alkuillasta turkulaisen, baareissa viihtyvän pitkänlinjan rocktaiteilijan. Hän kummasteli nykyistä rap- ja hip hop -meininkiä. Valitteli, ettei kunnon rokkia näe enää misssän. Jollei tämä elämäntapaintiaani olisi ollut niin heikossa hapessa, olisin pyytänyt häntä mukaan Papa Joeen. Siinä nimittäin oli rokkia koko viikon tarpeiksi.

Grammersin aloitusajaksi merkitty 20:00 oli juuri sopiva. Bändin roudatessa kamojaan lavalle laivan keulaan, alkoi ilma yllättäen näyttää synkältä. Siihen asti aurinko porotti ja oli hieno kesäkeli.

Sade kuitenkin päätti alkaa vasta keikan loputtua. Sikäli sopivasti tulikin, että viimeisen biisin ja ukkoskuuron välillä oli noin minuutti. Sääli vaan bändin soittovehkeitä jos pahasti kastuivat. Toivottavasti ainakin kitarat saatiin pelastettua.

Yhtyeen setti oli kooste tähänastisen tuotannon parhaista paloista. Loppupuolella tuli muutama vieraampi kappale, jotka varmaan nekin olisivat tutuimpina menneet paremmin muiden joukossa. Muuten keikka oli yhtä ilotulitusta.

Grammersilla alkaa olla valtava määrä toinen toisiaan hienompia ralleja. Sellaiset biisit kuten Black Horse, Another Lick Another Time, Mama Save Me, 16 Years, Million, Silver of Zion, Kerosene tai No Remeender ovat täysin vertailukelpoisia minkä tahansa maailmanluokan bändin tuotostenkin kanssa. Siihen nähden Grammersin soisi saavan paljon suurempaa suosiota.

Papa Joen keulassa olevalla lavalla ei ole pahemmin tilaa heilua, mutta kuusimiehinen Grammers näytti mahtuvan sinne vaivatta. Rumpali Jussi Vuolaa en nähnyt kertaakaan, mutta ainakin kitaristi Hannu Huitulla ja laulaja Hannu Vainionpäällä oli sen verran tilaa, että showmeininki oli taattu.

Jos tykkää vaikka Thin Lizzystä, Deep Purplesta, AC/DC:sta, Uriah Heepistä, Hurriganesista, Havana Blackista tai retrorockista ylipäätään, pitäisi The Grammersin olla aivan ehdoton valinta.

D.U.O. Papa Joessa

Facebookia aristelevat tuttavat eivät tiedä, että tiedonkulku sitä kautta on ihan toista luokkaa kuin perinteisillä vehkeillä. "Mielummin tapaan kavereitani henkilökohtaisesti", "Soitan sitten, jos on jotain asiaa" ja muuta vastaavaa saattaa kuulla. Omapa on asiansa, mutta ilman Facebookia  esimerkiksi minulta olisi tämä torstai-iltainen keikka jäänyt väliin.

Ravintolalaiva Papa Joessa Turussa esiintyi kahden setin verran kokoonpano nimeltä D.U.O. Nimen takaa löytyy The Grammers -yhtyeen laulaja Hannu Vainionpää ja kitaristi Ville Vesalainen. The Grammers Duo olisi ehkä jokseenkin järkevämpi nimivaihtoehto. Nyt nimestä ei pysty päättelemään yhtään mitään.

Kumppanukset esittivät vanhoja rokkibiisejä laidasta laitaan. Pääosin biisivalinnat kallistuivat 70-luvulle, tuoreimmat olivat parinkymmenen vuoden takaa (Pearl Jam -renkutus Alive). Kavereilla on selvästi rokkihistoria hallussa ja ohjelmisto hyvin valittu. Harmi, ettei yhtään The Grammersin biisiä ollut (kai) joukossa.

Vähän iltaseitsemän jälkeen alkanut keikka piti sisällään muun muassa biisejä kuten Hair Of The Dog (Nazareth), Symphony Of Destruction (Megadeth), Killed By Death (Motörhead), Dream On (Aerosmith), Dust In The Wind (Kansas), The Idol (WASP), Little Darling (Thin Lizzy), Highway To Hell (AC/DC), Iron Man (Black Sabbath), Hoo Myself (Havana Black) ja Baba O'Riley (The Who).

Oppia ikä kaikki. Ihmettelin nimittäin Little Darlingin mukanaoloa. Tunnen kappaleen Pretty Maidsin Red, Hot And Heavy -levyltä (-84). Kitaristi Vesalainen puolestaan kertoi biisin olevan Thin Lizzyn tuotantoa. Pikainen nettiselaus paljastikin, että Little Darling on Lizzyn tuotantoa vuodelta 1974.

Vesalainen on tyylitajuinen kitaristi. Vainionpää puolestaan on Suomen parhaimpia laulajia ja kunnon showmies. Vaikka hän välillä sortuikin lievään ylidramatisointiin tiettyjen biisien kohdalla, homma ei lähtenyt käsistä.

Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kohdalle osuu.