W.A.S.P. Logomossa

Amerikkalainen W.A.S.P. -orkesteri konsertoi Turun Logomossa viime perjantaina, 19. lokakuuta.

W.A.S.P. on vuonna 1982 perustettu yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye. W.A.S.P. tuli tunnetuksi 1980-luvulla kiistanalaisista psykodraamanäytöksiä ja shock rockia lähentelevistä konserteistaan sekä groteskeista sanoituksistaan, jotka usein käsittelivät seksiä, väkivaltaa ja okkultismia.

W.A.S.P. on kokenut lukuisia jäsenvaihdoksia noin 30-vuotisen olemassaolonsa aikana ja yhtyeen laulaja-kitaristi (ja entinen basisti) Blackie Lawless on ollut ainoa pysyvä jäsen yhtyeen perustamisesta asti. Nykyisin monet mieltävätkin W.A.S.P.:n lähinnä Lawlessin sooloprojektiksi. (Wikipedia)

W.A.S.P. vuonna 1984.

Olen nähnyt bändin muistaakseni neljä kertaa aikaisemminkin. Niistä peräti kolme kertaa Turussa.

Keväällä 2004 W.A.S.P. veti Caribian tupaten täyteen. Lämmittelybändinä toimi brittiläinen Dragonforce. Muistan tuolloin ihmetelleeni bändin valtavaa suosiota, joka tuli himpun verran yllätyksenä. Caribian salissa rynni kolmisen tuhatta ihmistä, vaikka yhtyeen kultavuosista oli melkein parikymmentä vuotta aikaa.

Down by The Laiturissa W.A.S.P. on esiintynyt 2008 ja 2011. Niistä ensimmäinen oli minulle merkittävämpi, joskaan keikat eivät pahemmin toisistaan poikenneet. Bändi kiinnosti DBTL-alueellakin paria tuhatta henkeä pelkästään yksinään.

Perjantainen Logomon keikka oli ensimmäinen kerta, kun olin rakennuksessa musiikkia kuuntelemassa. Heinäkuussa kävin Turku -valokuvanäyttelyssä ja mietin missä päin konserttisali mahtaa olla. Eri ovesta sinne näköjään mentiin, piti vaan kiertää rakennuksen toiselle puolelle.

Iltayhdeksän jälkeen konserttisalin aulassa oli valtava kuhina. Porukkaa oli ainakin tuhat juomassa kaljaa ja seisoskelemassa lattian tukkeena. Minulla ei ollut hajuakaan mistä salin puolelle pääsi, eikä oikein mistään muistakaan systeemeistä. Paikka nimittäin on valtavan kokoinen.

Mistä lie valtaosa konserttivieraista saapunutkaan, kun tuttuja näkyi yllättävän vähän väkimäärään verrattuna. Aika kirjavan näköistä vipeltäjää oli joukossa.

Keski-ikä oli standardirokkikeikkaa korkeampi, ehkä jopa noin 40 vuotta. Olihan W.A.S.P. monille ikäisilleni merkittävä osa 80-lukua. Kadonneen nuoruutensa etsijöitä tällaisissa tapahtumissa yleensä riittää paljonkin. Minulla se ei ole koskaan pois lähtenytkään.

Kun W.A.S.P. tuli Suomessa julkisuuteen syksyllä 1984, olin yläasteen 8. luokalla ja 14-vuotias. Bändin samanniminen debyytti-lp ilmestyi tuolloin. Hittimittarissa näytettiin I Wanna Be Somebody -musiikkivideo. Bändi kävi kolmella keikalla Suomessa loppuvuonna -84.

W.A.S.P. kolahti tuolloin melko kovaa. Olin jo kuunnellut heviä aktiivisesti puolisentoista vuotta, ja yhtyeestä tuli yksi suosikeistani Kissin, Mötley Crüen, Rainbowin, Black Sabbathin, Dion, Whitesnaken, Motörheadin, Ozzy Osbournen, Iron Maidenin ja muiden ohella. Ensi talvena tuleekin kuluneeksi 30 vuotta kun hevi-innostukseni alkoi.

W.A.S.P.:in esikoislevy on yhä bändin paras tekele. Sillä ei huonoja kappaleita ole. I Wanna Be Somebodyn ohella L.O.V.E. Machine, (Sleeping) In The Fire ja On Your Knees esimerkiksi ovat yhä täysin relevantteja biisejä. Kaikki nuo myös kuultiin Logomon keikalla.

Miesvoittoista yleisöä Logomossa.

Orkesterin settilista oli muutenkin 80-lukupainoitteinen. Keikka oli jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä tuli kaikki olennaiset vanhat hitit. Sitten vuorossa oli 1992 ilmestyneen The Crimson Idol -levyn muistelu. Lätty täytti tänä vuonna 20 vuotta ja sitä juhlistetaan tällä kiertueella.

The Crimson Idol -medley oli melkoinen tunnelmanlatistaja. Puolet väestä kipitti ulos tupakalle kun medley alkoi. Taustalla olleille videoscreeneille heijastui Martin Luther Kingin saarnaa ja muuta amerikkalaista historiaa, joista suomipoika en niin tajua eikä välitäkään. Enemmän kuitenkin kuin jenkit itse.

W.A.S.P.:in johtaja Blackie Lawless sen sijaan on hauskapidon ohella melkoinen julistaja, joka jo 80-luvun puolivälissä pisti senaattorien vaimoille kampoihin, kun nämä halusivat varoitustarroja hevilevyjen kansiin.

Konsertin kolmas osuus alkoi rumpusoolosta. Tässä vaiheessa olin jo kivunnut katsomoon istumapaikalle. Se olisi pitänyt tehdä jo huomattavasti aikaisemmin. En vaan tiennyt, että sinne pääsee tavallisella lipulla. Ainakin kolme tuttuanikin kuvitteli näin.

Ylhäältä katsomosta oli herkkua katsella lavan tapahtumia ja vellovaa yleisömerta. Koipien puutuminenkin oli enää muisto vain. Seuraavalla Logomo -käynnillä pitääkin suunnata oitis ylös katsomoon, eikä ihmetellä kentällä.

Näkymä lavalle oli hyvä. Jopa niin hyvä, että huomasin heti keikan alkuvaiheilla, ettei homma nyt oikein mene kuten pitäisi. Bändi nimittäin soitti osan biiseistä playbackina! Siis musiikki tuli nauhalta, orkesteri vaan oli soittavinaan.

Kun esimerkiksi L.O.V.E. Machine kulki niin täysin levymuotonsa mukaan, kiinnitin huomiota rumpaliin. Hän mäiski melkein oikein, muttei ihan pysynyt tahdissa.

Wild Childin aikana Blackien laulu tuli nauhalta. Mies ei joka kerta ehtinyt mukaan oikeissa kohdissa. Kerran hän jumitti rumpukorokkeen kohdalla kun laulu alkoi. Suunsa oli kiinni ja mikrofoni parin päässä. Silti laulu raikasi reteesti!

Osa kappaleista tuli nähdäkseni kuitenkin oikeasti livenä. Esimerkiksi yhtyeen suurin hitti I Wanna Be Somebodyyn oli sovitettu yleisönlaulatuskohtia ja biisiä muutenkin venytetty ja vanutettu.

Huomioni jälkeen tunnelmani kumminkin latistui sen verran, että loppukeikka meni lähinnä odotellessa milloin tämä oikein loppuu. Hyviä biisejä tuli rutkasti, mutta ilmassa leijui petoksen maku. Perkele, oikea rokkibändi ei tee näin!

Sunnuntain Turun Sanomia lukiessani tuntui oudolta. Kirjoittaja kun hehkutti innoissaan W.A.S.P.:in keikkaa. Salissa oli hänen mukaansa vallinnut "lähes hurmoksellinen tunnelma". Kaikki oli muutenkin yltiöpositiivista. Tuli mieleen, että mahdoimmeko olla samalla keikalla?


W.A.S.P.:in settilista Logomossa kuten tässäkin http://www.setlist.fm/setlist/wasp/2012/the-circus-helsinki-finland-2bdd04ae.html

The Grammers Papa Joessa

Alunperin säkyläläinen The Grammers voitti kymmenkunta vuotta sitten Rockin SM-kisat. Titteli ei tuonut mukanaan mainetta ja mammonaa, mutta bändin nimi jäi asianharrastajille mieleen.

Turkulaistunut orkesteri on nyt vuosien jälkeen todella kovassa iskussa. Down by the Laituri -viikolle sijoittunut keikka ravintolalaiva Papa Joessa oli koko festivaalin parasta antia, vaikkei tapahtuma varsinaisesti edes kuulunut viralliseen ohjelmistoon. Papa Joe on kumminkin aidatulla ranta-alueella lähellä DBTL:n pääalueen porttia.

Hannu Vainionpää venyttää äänihuuliaan.

Tapasin sattumalta alkuillasta turkulaisen, baareissa viihtyvän pitkänlinjan rocktaiteilijan. Hän kummasteli nykyistä rap- ja hip hop -meininkiä. Valitteli, ettei kunnon rokkia näe enää misssän. Jollei tämä elämäntapaintiaani olisi ollut niin heikossa hapessa, olisin pyytänyt häntä mukaan Papa Joeen. Siinä nimittäin oli rokkia koko viikon tarpeiksi.

Grammersin aloitusajaksi merkitty 20:00 oli juuri sopiva. Bändin roudatessa kamojaan lavalle laivan keulaan, alkoi ilma yllättäen näyttää synkältä. Siihen asti aurinko porotti ja oli hieno kesäkeli.

Sade kuitenkin päätti alkaa vasta keikan loputtua. Sikäli sopivasti tulikin, että viimeisen biisin ja ukkoskuuron välillä oli noin minuutti. Sääli vaan bändin soittovehkeitä jos pahasti kastuivat. Toivottavasti ainakin kitarat saatiin pelastettua.

Yhtyeen setti oli kooste tähänastisen tuotannon parhaista paloista. Loppupuolella tuli muutama vieraampi kappale, jotka varmaan nekin olisivat tutuimpina menneet paremmin muiden joukossa. Muuten keikka oli yhtä ilotulitusta.

Grammersilla alkaa olla valtava määrä toinen toisiaan hienompia ralleja. Sellaiset biisit kuten Black Horse, Another Lick Another Time, Mama Save Me, 16 Years, Million, Silver of Zion, Kerosene tai No Remeender ovat täysin vertailukelpoisia minkä tahansa maailmanluokan bändin tuotostenkin kanssa. Siihen nähden Grammersin soisi saavan paljon suurempaa suosiota.

Papa Joen keulassa olevalla lavalla ei ole pahemmin tilaa heilua, mutta kuusimiehinen Grammers näytti mahtuvan sinne vaivatta. Rumpali Jussi Vuolaa en nähnyt kertaakaan, mutta ainakin kitaristi Hannu Huitulla ja laulaja Hannu Vainionpäällä oli sen verran tilaa, että showmeininki oli taattu.

Jos tykkää vaikka Thin Lizzystä, Deep Purplesta, AC/DC:sta, Uriah Heepistä, Hurriganesista, Havana Blackista tai retrorockista ylipäätään, pitäisi The Grammersin olla aivan ehdoton valinta.

L.A. Guns Turussa

L.A. Guns on yhdysvaltalainen rock-yhtye, josta myöhemmin lähti jäseniä Guns N' Roses -kokoonpanoon. Yhtyeen perustivat vuonna 1983 basisti Ole Beich, rumpali Rob Gardner, kitaristi Tracii Guns ja laulaja Axl Rose. Hollywood Rose, Roadcrew ja L.A. Guns -yhtyeistä lähteneet muusikot perustivat myöhemmin Guns N' Rosesin. Vuonna 2006 kaksi yhtyettä kiersi nimellä L.A. Guns. Toisen yhtyeen johtohahmona oli Phil Lewis ja toisen Paul Black (& Tracii Guns).

L.A. Gunsin basisti Scotty Griffin.


Turussa järjestettiin kuluvalla viikolla 25. kerran kaupunkifestivaali Down by the Laituri.

Sitten alkuaikojen tapahtumaa ei uskoisi enää samaksi, mutta kaikkien muutostenkin jälkeen aina pääosassa ollut rockmusiikki raikaa edelleen. DBTL:n alue on nykyään Turun kaupunginteatterin viereisellä parkkipaikalla, jota kansan suussa kutsutaan "hämähäkkitontiksi". Alue vetää sisälleen muutaman tuhatta juhlijaa.

Torstain kattaus oli mielestäni viikon mielenkiintoisin. Vesku Jokinen ja Sundin pojat, Viikate, amerikkalainen L.A. Guns ja Happoradio eivät äkkiä ajateltuna sovellu yhteen, mutta kokonaisuus oli toimiva.

DBTL-torstain yleisöä.

L.A. Guns on aina ollut allekirjoittaneelle jonkinlainen väliinputoajabändi. Aikalaisensa kuten Poison, Guns N' Roses tai White Lion ovat huomattavasti tutumpia. Uskon, että sama pätee Suomessa melkein kaikkien kohdalla. Levyhyllyssäni taitaa olla kaksi yhtyeen lp-levyä, mutten edes muista niiden nimiä.

L.A. Gunsin laulaja Phil Lewis.

Bändillä tuntuu kuitenkin olevan vannoutuneita diggareita. Se kävi hyvin ilmi torstain keikalla. Muun muassa laulaja Janne Hurme osoittautui kovaksi L.A. Guns -faniksi. Hänellä oli jopa jostain kaapinpohjukasta löytynyt vanha L.A. Guns -paita yllään.

L.A. Gunsin rumpali Steve Riley soitti 80-luvulla WASPissa. Bändi oli tuolloin Suomessakin erittäin suosittu ja on sitä aikalailla vielä nykyäänkin. Aion käydä katsastamassa WASPin nykykunnon ensi syksynä Turun Logomossa. Yhtye kiertää 30-vuotisen taipaleensa kunniaksi muutaman keikan verran Suomessakin.

Steve Riley.

L.A. Guns sai melko vähälukuiseen yleisöön sen verran vipinää, että käsimeri nousi ja välillä jopa yleisö lauloi mukana sen verran minkä osasi. Orkesteri on kuitenkin loppujen lopuksi niin tuntematon enemmistölle, että verrattuna vaikka WASPiin, joka on lähivuosina käynyt kahdesti DBTL:ssa, oli vastaanotto todella vaisu. Mutta todennäköisesti bändi sai nyt uusia faneja jonkun verran.

L.A. Gunsin suurin ongelma mielestäni on tasapaksut kappaleet. Laulaja Phil Lewis on mies paikallaan, eikä bändin muissakaan jäsenissä ole valittamista. Mutta kertosäkeet eivät ole järin tarttuvia. Siksi onkin suorastaan kummallista, että yhtye on kuitenkin ollut Amerikassa niin suosittu, että sen levyjä on myyty miljoonia.

Kitaristi Stacey Blades näytti kaukaa aivan Andy McCoylta.

Illalla yökerho Apollossa esiintynyi kuopiolainen glamrockbändi Reckless Love. Savolaiset eivät saaneet L.A. Guns -kitaristi Stacey Bladesilta kovin mairittelevia lausuntoja kun kysyin mitä hän RL:n  esiintymisestä tykkää. Toisaalta moni olisi varmaan sanonut hänen bändinsä keikasta suunnilleen samaa.

L.A. Gunsit yökerhossa.

Down By The Laituri 2011

"Down By The Laituri (lyhyemmin DBTL) on Turun sydämessä, Aurajoen ympäristössä, järjestettävä kaupunkifestivaali. Tapahtuman aikana Turussa järjestetään monia eri musiikkitapahtumia niin jokirannassa kuin klubeillakin. Ensimmäiset vuodet tapahtuma järjestettiin kesäkuun alussa mutta vuodesta 2005 alkaen heinäkuun lopussa.

DBTL:n perustivat vuonna 1988 Jorma Teerijoki ja Riikka Oksanen nuoren turkulaisen tekijäkaartin avustamana. Alkuvuosien tärkeimpiä DBTL-aktiiveja olivat Ari Nummelin, Peter Nordlund, Anne Alvesalo, Anne Saveljeff, Jari Nikkola, Markku Rohunen, Vesa Latomäki, Marita Perho, Harri-Tapio Siivonen, Kari Salovaara, Jukka Sundholm ja monet muut turkulaiset katutason kulttuurivaikuttajat. Toiminta sai alkunsa TYY:n Rock-klubin kautta, laajentuen ensin KAFE ry:ksi ja 1993 alkaen Pro Laituri ry:ksi. Nykyään tapahtumaa järjestää Turun kesäjuhlat Ay, jolle DBTL:n nimen omistava Turun kaupunki on myöntänyt järjestämisoikeudet toistaiseksi.

DBTL:n historiasta on julkaistu Henri Terhon toimittama kirja "DBTL 10 - Festivaali kuin unelma". Terho valmistelee aiheesta myös väitöskirjatutkimustaan.

Skitso Productions teki 1997 aiheesta DBTL-pelin, jossa pelaaja toimii managerina järjestäen kyseistä tapahtumaa." (Wikipedia)

En tarkkaan muista koska osallistuin ensimmäisen kerran DBTL:iin. Taisi olla heti 80-luvun lopulla. Silloin se oli lähinnä Tinatuopin kaltaisissa pubeissa istuskelua. Mutta jo 90-luvun alussa esimerkiksi Porthanin puistossa oli reilun kokoiset lavat ja hyvät esiintyjät, joten elävän musiikin kuuntelu sujui allekirjoittaneeltakin väljemmissä ympäristöissä.

Muutaman kerran olin roudausporukassakin mukana. 1993, -95 ja -96. Vuoden 1996 ryhmä olikin varmaan paras työyhteisö, jossa olen ollut. Porukassamme oli minulle ennestään tuntematon Juha, jota myös joku Prinssiksi kutsui, sekä Turun rokkibaareista tutut Lampe ja Japo. Työmaamme oli Puolalanpuisto, jokilava Aurajoessa ja varmaan jotain muutakin. Pitkiä päiviä tuli tehtyä.

DBTL on muuttunut alkuvuosistaan valtavasti. Tapahtuma on käytännössä täysin toisenlainen. Vääntöä siitä kumpi oli parempi, vanha vai uusi, käytiin kiivaana taas tänäkin kesänä. Vanhan koulukunnan ihmiset  vetoavat nostalgiaan. Nykynuoriso ei alkuaikojen Laitureita edes muista.

90-luvun kallistuessa kohti loppuaan, oli DBTL:n meininki todella suuruudenhullua. Jokilavoja keskellä Aurajokea, konsertteja Turun tuomiokirkossa, Puolalanpuistossa ja lopuksi valloitettiin Samppalinnanmäkikin. Konserttialueena Samppalinna olikin mielestäni todella hyvä. Tiedä sitten mihin se hyytyi, mutta kokonaisuutena DBTL oli mielestäni levinnyt liian suurelle alueelle.

Moni pitää nykyistä DBTL:ia liian pienenä, jos sattui tottumaan megalomaaniseen Laituriin. Nykyäänhän DBTL-alue on keskittynyt Turun kaupunginteatterin parkkipaikalle ja ravintoloihin. Nyky-DBTL on niin paljon muuttanut tapahtuman aalkuperäistä konseptia, että se on jo vakiinnuttanut asemansa. Soraääniä tippuu silti, mutta aivan sama homma on Ruisrockin kanssa. Uudet järjestäjät ja uudet kujeet.

Itselleni muistorikkain DBTL on 1995. Tuolloin tein maailmanhistoriaa. Olimme nimittäin roudaamassa Miljoonasade -yhtyettä, joka soitti keikan Samppalinnan maauimalan altaan pohjalla. Hommaan kului koko päivä ja oli mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Bändin jäsenet ja henkilökunta olivat erittäin ystävällisiä, eikä ilmassa ollut hermostumisen merkkejä, vaikka vastaavaa soittotapaa ei kukaan koko maailmassa ollut ennen yrittänyt.

Illalla altaan reunoille kokoontui runsaasti yleisöä. Ja ihme tapahtui, bändi pulahti happilaitteet ja soittimet mukanaan altaan syvään päähän. Kohta alkoi Rocktopus -niminen kappale soimaan. Miljoonasateen laulaja Heikki Salo oli vartavasten säveltänyt kyseisen biisin tapahtumaa varten. Muita kappaleita olivat ainakin Voipallo ja Lapsuuden sankarille, siis tämä "Lennä Juri Gagarin, lennä" -laulu. Soitto ei pahemmin laahannut, mutta Salon laulaessa hengitys ja hapenotto kuuluivat hyvin läpi. Erikoinen ilta, jossa sain onneksi olla mukana. Ainakin yhden maailmanennätyksen olen minäkin osaltani tehnyt.

2011 Laiturin parasta antia keskiviikkona oli Pelle Miljoona Oy. Bändi ei aivan päässyt samalle tasolle kuin Ruisrockissa, mutta Moottorie tie on kuuma -levy, jonka tiimoilta he ovat tänä vuonna keikkoja tehneet, on yksi suomalaisen rockin parhaimmista äänitteistä. Huvittikin tässä eräänä päivänä kun luin Hurriganes -kirjasta kitaristi Janne Louhivuoren kommentin tästä levyklassikosta."Täysin paskaa soittoa ja laulua, mutta silti se myi helvetisti".

DBTL:ssa Pelle Miljoona Oy:n soitto kieltämättä takerteli paikka paikoin, mutta yleisfiilis oli niin hieno, että mitäs pienistä. Tänä yönä vien sut pois -kappaleen aikana tosin piti oikein tarkkaavaisesti kuunnella mikä biisi on menossa, koska joka jätkä soitti eri kappaletta. Tai jos samaa, niin eri kohdasta.

Pellen kitaristi Andy McCoy oli DBTL:n aikana valokeilassa muutenkin kuin lavalla. Hänen McCoy hits Canvas -taidenäyttelynäs oli kaikille avoinna Turun kaupunginteatterin ala-aulassa. Parikymmentä isokokoista maalausta oli näytillä. Jonkinlaista poptaidetta taulut varmaan ovat, koska niissä esiintyivät esimerkiksi David Bowie ja Marc Bolan.

Kaupunginteatterissa oli myös Hanoi Heritage -levynäyttely. Kyseessä on tiettävästi maailman laajin Hanoi Rocks -levykokoelma, noin 350 yksikköä. Kokoelman omistaa nykyään DBTL:n promoottori Kari Rantala.

Hanoi Rocks -miehiä oli DBTL:ssa Andy McCoyn ohella muitakin. Pelle Miljoona Oy:n basisti Sami Yaffa muistetaan 80-luvun Hanoi Rocksista ja perjantaina lavalla jyystäneen Popedan nykyinen rumpali Lacu Lahtinen oli pitkään 2000-luvun Hanoin kannuttaja ja kosketinsoittaja Pate Kivinenkin vaikutti muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoissa.

Pelleä ennen esiintynyt Problems vaikutti hieman väsyneeltä, vaikka laulaja Tumppi Varonen parastaan panikin. Tumpilla oli kaksi keikkaa peräkkäin, sillä mies on myös Pelle Miljoona Oy:n rumpali-laulaja. Problemsin kíelisoitinosasto koostuu nykyään entisistä Smack -hemmoista. Jimi Sero bassossa ja Rane Raitsikka kitarassa.

Torstaina oli vuorossa hevipäivä. Illan aloitti Stam1na, jonka suosiota kummastelen. Jätkillä riittää soittotaitoa, mutta musiikki on aivan kamalaa. Lemin poikien jälkeen oli vuorossa Amerikan tähtiä. WASP antoi odotuttaa itseään noin neljäkymmentä minuuttia, joka oli turkkilaista saunaa muistuttavassa teltassa ihan liikaa. Itse menin telttaan vasta ensimmäisen kappaleen On Your Kneesin alettua. Hikeä säästyi varmaan pari litraa moisella ratkaisulla, mutta lavan lähelle oli mahdotonta päästä. Teltassa kun oli jo tuhansia ihmisiä.

WASP on viime vuodet soitellut m elkein samaa settiä keikoillaan. Nytkään ei juuri eroa huomannut kolmen vuoden takaiseen DBTL-keikkaan. Yhtäläisyyttä löytyy siinäkin, että silloinkin bändi tuli lavalle rutkasti myöhässä.

WASPin jälkeen estradin valtasi Turun omat pojat. Vajaat kymmenen vuotta sitten aloittanut Kilpi on ollut viime aikoina suhteellisen hiljaa, mutta nyt tekeillä on uusi levy ja keikat. Kilven aikana teltassa oli sopivan väljää, suurin osa ihmisistä poistui WASPin nähtyään.

Oli mukavaa seurata pitkästä aikaa Kilpeä, jolla hyviä kappaleita riittää. Uusi hitti olisi kova sana, jotta yhtye olisi jälleen ajankohtainen. Bändi taitaa olla viimeinen mohikaani siitä 2000-luvun alun suomeksi laulavien hevibändien katraasta, jonka lippulaivana oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus.

Kaiken kaikkiaan DBTL 2011 oli onnistunut ja mukava tapahtuma. Mitään känniurpotappeluita tai järjestyshäiriöitä en nähnyt. Tuttuja oli paljon. Kiitoksia kaikille seuraa pitäneille!

Korroosio Laiturissa

Palataan hetkeksi kesän 2010 tunnelmiin. Tämä kirjoitus jäi viime vuonna julkaisematta erään rocklehden nettisivuilla, koska päätoimituksella ja Down By The Laiturin järjestäjillä on kuulemma kinaa keskenään. Julkaistakoon se nyt tässä yhteydessä.

KORROOSIO
Down By The Laituri, Turku 31.7.2010

Raisiolainen Korroosio toimi aktiivisesti 70- ja 80-lukujen taitteessa. Uutta aaltoa ja punkkia yhdistellyt orkesteri sai pikkuhitin kappaleellaan Hei hei hei, joka levytettiin ensimmäisen kerran 1980. Biisin on sittemmin versioinut Klamydian ohella jopa saksalaisbändi Al-Anon. Ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Kyllä tytöt ymmärtää ilmestyi 1982. Sen jälkeen yhtye hiljalleen hiipui, mutta on aktivoinut vuosien varrella silloin tällöin. Down by the Laiturissa bändin riveissä esiintyivät kaikki siinä koskaan soittaneet muusikot, lisättynä rumpali Markku Mäikkä Tuomella. Hän on ainoa, joka ei ole aikoinaan kuulunut yhtyeeseen.

Suurkokoonpano herätti ennakkoon hieman ihmetystä. Bändissä oli siis peräti kolme kitaristia, kaksi basistia, kaksi rumpalia sekä laulaja ja kosketinsoittaja. Pienelle lavalle tällainen kokoonpano ei edes mahtuisi, mutta DBTL:n iso esiintymisteltta mahdollisti keikan toimivuuden. Vaikka äijiä oli rivissä melkein kymmenen, riitti tilaa heilumiselle ja irroittelulle ilman että vierustoveriin törmäsi. Varsinkin kahden rumpalin käyttö voi tuntua liioittelulta, mutta ainakin tällä keikalla homma pelasi hienosti. Soundi oli jykevä ja selkeä.

DBTL:n pääesiintymisareena oli melkein täynnä Korroosiosta kiinnostuneita. Osasyynä tähän oli alkuperäisjäsen Joel Hallikaisen mukanaolo. Suurin osa kun ei ollut koskaan mistään Korroosiosta kuullutkaan. Yleisen harhaluulon mukaanhan Hallikaista luullaan Korroosion laulajaksi, vaikka sen tontin on aina täyttänyt Jarmo Hauhtonen. Hallikainen on kitaristi. Hallikaisen karisma oli nytkin omaa luokkaansa, muttei se jättänyt varjoonsa Hauhtosta, joka osoittautui mainioksi showmieheksi.

Bändi käveli lavalle Hallikaisen esitellessä jokaisen jäsenen. Kaikilla oli mukana akustinen kitara. Viimeisenä lavalle saapastellut Hauhtonen kantoi isoa Korroosio -lippua. Hänen annettuaan armeijatyylinen käsky, pirstoivat muut heput kitarat mäsäksi lavan reunaa vasten. Tässä vaiheessa tulikin selväksi, mitä Joel Hallikainen tarkoitti lehdistötiedotteessa paria päivää ennen keikkaa. Siinä hän uhosi, että "hajoitamme lavalla asioita". Kitarat eivät kuitenkaan olleet ainoa mikä sai lavalla kyytiä. TV:n uhri -kappaleen aikana laulaja Hauhtonen tarttui kirveeseen ja hajoitti television reippain iskuin. Tällainen performanssi on kuuleman mukaan suoritettu joskus aikoinaankin, joten vuosikymmenten jälkeen tuli uusintanäytös.

Jottei Korroosio -show olisi ollut pelkää tuhoamista, musiikki toimi hienosti ja monet melkein kolmenkymmenen vuoden takaiset rallit olivat säilyttäneet hyvin tehonsa. Ajan hammas ei ollut kalunnut pahemmin oikeastaan yhtään biisiä. Välillä hieman lapselliset tai nuoruuden teinihurmiossa tehdyt sanoituksetkin toimivat. Kumma kyllä.

Erikoisnumerona voidaan pitää Hallikaisen suurhittiä vuodelta 1993. Kuurankukka oli saanut punk-sovituksen ja kulki eteenpäin rivakasti. Biisiä ei kuitenkaan laulanut Hallikainen, vaan Hauhtonen. Jotkut muutkin kappaleet kuulostivat kiusallisen tutuilta; välillä Johnny B. Goode ja Fiilaten ja höyläten tulivat mieleen. Ramonesilta lainattu Blitzkrieg Bop oli saanut suomeksi nimen Pilsneri pop.
Korroosion soittajat nauttivat silminnähden keikasta. Harvoin näkee moista esiintymiseniloa. Joel Hallikaisen kiireiden takia homma ei ole aiemmin onnistunut, mutta hyvää kannatti odottaa. Viidenkympin kinttaalla olevat äijät voisivat aivan hyvin jatkaa Korroosio -uraa, mutta näin isolla kokoonpanolla esiintymispaikat ovat varmasti kiven alla. Soittajat kun eivät ole mitään fossiileja, vaikka jotkut vanhoilta merikarhuilta näyttivätkin. Laulaja Hauhtosen esiintymisintoa ja nuorekkuutta ei voi kuin ihailla.

Biisilista:

Kuka Myi Kapinan
00.15
Se Et Ole Sinä
Luulin Että Ois Helppoa Rakastaa
Pogotaan
TV:n Uhri
Kuurankukka
Idoli
Hei Hei Hei
Pilsneri Pop