Motördead Street Bar 95:ssa

Perjantaina 23. syyskuuta oli aika suunnata kohti Turun Satakunnantiellä sijaitsevaa Street Bar 95:sta. Kapakan lauteille nimittäin asteli Motördead. Moisesta nimestä ja keikkamainoksesta tutusta logosta yksinkertaisempikin varmaan pystyi päättelemään, että orkesteri esittää legendaarisen englantilaisen hevibändin Motörheadin tuotantoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Suomen kovimpiin rokkibändeihin kuuluvan The Grammersin laulaja Hannu Vainionpää, Peer Güntin rumpalina parhaiten tunnettu kitaristi Sakke Koivula sekä basisti Pekka Junnila ja rumpali Elias Koljonen. Junnilan muistan nähneeni joskus Dr Potionin riveissä, jossa hän varmaan vieläkin soittelee.

Koska lähtökohdat keikalle olivat näinkin kovat, ei tullut kysymykseenkään jatkaa enää hyvin sujunutta tipatonta syyskuuta. Niinpä soittelin kokoon kaveriporukan, joka innostui silminnähden tulevasta ehtoosta. Viron tuliaiset kumottiin pohjiksi ehkä liiankin vauhdilla ja olimme baarissa jo yhdeksän aikoihin. Keikka alkoi vasta pari tuntia myöhemmin.

Street Bariin valui tasaisena virtana porukkaa. Joukossa oli monta pitkänlinjan Motördead -diggaria kuten ZZ Topin basisti Dusty Hilliä muistuttava turkulainen Jussi Lenets.

Alan miehille ilta olikin varsinaista mannaa. Motördead oli valinnut settiinsä lähinnä klassisen Motörhead-kokoonpanon kappaleita, 70-luvun lopusta ja 80-luvun alusta tuttuja ralleja. Tuolloin tuo Lemmy Kilmisterin johtama bändi oli parhaimmillaan.

Keikka alkoi hieman yllättäen Motörheadin tunnetuimmalla kappaleella Ace Of Spades, jolloin bändi otti välittömästi löysät pois. Perusrallien joukossa oli vähemmän esillä olleita kappaleita kuten America, Shine ja Built For Speed, joista pelkkää plussaa.

Sakke Koivula osoittautui vallan päteväksi kitarististi. Koska hänet on totuttu näkemään yleensä rumpupatteriston takana, tuli tämä monille melkoisena yllätyksenä. Hannu Vainionpään laulu harvemmin muistuttaa Lemmyn matalaa kähinää, mutta noin kyvykkään vokalistin ollessa kyseessä olisi sekin varmasti toiminut.

Pirun kova ehtoo olikin. Bändille soisi lisäkeikkoja, koska tällainen ohjelmisto menisi varmasti läpi melkein missä tahansa.

Ace Of Spades/Stay Clean/Built For Speed/Iron Horse/Damage Case/One More Fucking Time/America/We Are The Road Crew/I Got Mine/Shine/Iron Fist/Metropolis/Killed By Death/Overkill/No Class/Motörhead

The Grammersin uutuuslevy Journey

Armottoman kovana live-esiintyjänä tunnetun turkulaistuneen säkyläläisorkesterin The Grammersin kuudes pitkäsoitto Journey ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti se jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, 2011 ilmestynyt Electra Magic. Ollen kuitenkin yhä etenevässä määrin retro- ja 70-lukuhenkinen.

The Grammersin kokoonpano on ollut sama vuodesta 2009, jolloin yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler. Orkesterin muut jäsenet ovat Hannu Vainionpää (laulu), Ville Vesalainen (kitara), Hannu Huitu (kitara), Saku Kujala (basso) ja Jussi Vuola (rummut).

Classic- ja retrorockin taitajana The Grammers on todella pätevä. 70-luvun hard rock, purkka ja jytä on tarkkaan kuunneltu. Rockmusiikki perustuu pitkälti kierrätykseen ja tällä bändillä se on todellakin hallussa.

Journeyllä on mukana aikaisempaa enemmän kevyempiä biisejä, joista tulee mieleen artisteja kuten Rod Stewart ja Elton John. Tätä ei kuitenkaan pidä kavahtaa, koska nämäkin ukkelit ovat olleet aikoinaan huomattavasti enemmän rokkia kuin viime vuosikymmeninä.

Kosketinsoittaja Pfalerin osuus tuntuu kasvaneen sitten Electra Magicin. Pianot ja hammondit on miksattu enemmän esille tai ovat ainakin minun korvissani lisääntyneet. Sävellysten muuttuessa hard rockista enemmän perinteiseen 70-luvun rokkiin, on asia varsin perusteltu.

Levyn parasta on mielestäni Sign Of The War. Kappaleesta olisi itse Ken Hensleykin ylpeä. Uriah Heepin mieleen tuova rankkapoljentoinen rypistys poikkeaa aikalailla levyn yleislinjasta. Olisin mielelläni kuullut vastaavia hevimpiä biisejä enemmänkin.

Singlenä jo aiemmin julkaistu, hankalaan asuun kirjoitettu U.S. of A. antoi viitteitä The Grammersin  kevyemmästä puolesta. Ennen vanhaan Elton John olisi saanut tästä takuuvarman hittibiisin. Tosin ehkä hieman eri sanoituksilla.

Nimikappale Journey on oiva avausbiisi. Se muistuttaa levyn annista ehkä eniten perinteistä The Grammers -kappaletta. Tarttuvassa rallissa on nerokas taputuskohta, jonka keksijälle täytyy antaa iso käsi.

Flight To Mars tuo mieleen 70-luvun alkupuoliskon Rod Stewartin ja The Faces -bändinsä. Elton John tosin kummittelee mukana. Kappale on todella hyvä.

Glitter & Glow on silkkaa 70-luvun glam rockia. Kappale alkaa aivan erityyppisenä, mutta loppua kohden se jytää kuin Slade parhaina päivinään. Kerrassaan loistava toteutus.

V.R. Labelin julkaisemalta, Severi Peuran, The Grammersin rumpalin Jussi Vuolan ja bändin itsensä tuottamalta albumilta olisin ehkä vaihtanut kappalejärjestyksen toisenlaiseksi. Mutta mitäpä pienistä, muuten oikein hyvä albumi!

The Grammers Papa Joessa 25. heinäkuuta

Olen jo pitkään pitänyt The Grammersia yhtenä parhaimmista, ellen jopa parhaimpana, suomalaisena rokkibändinä. Orkesteri esiintyi turkulaisen ravintolalaiva Papa Joen kannella torstaina 25. heinäkuuta.

Säkylästä Turun seudulle muuttaneet kaverit ovat soitelleet yhdessä jo pitkään. Yhtye voitti Rockin Suomen mestaruuskisat vuonna 2002, mutta saavutusta moni tuskin enää muistaa.

The Grammersin yhteissoitto on niin vahvaa, että harvemmin moiseen törmääkään. Sovitukset ovat mielestäni nerokkaita, eivätkä lainat 70-luvun rokista haittaa pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin. Yhtyeen musiikissa voi kuulla viitteitä AC/DC:sta, Thin Lizzystä, Bad Companysta, Uriah Heepistä, Deep Purplesta ja monista muista.

Papa Joen keikka oli tismalleen samana päivänä kuin vuotta aikaisemminkin. Down By The Laiturin aikaan sovitettu esiintyminen on nerokas veto ravintolalaivan henkilökunnalta.

Kovalla volyymilla esiintynyt yhtye keräsi uteliaita lähirannat täyteen. Heitä ei varmaan pahemmin kiinnostanut samaan aikaan festivaalialueella esiintynyt Jonne Aaron tai Anssi Kela. Sen sijaan kunnon rokki pysäytti.

The Grammers aloitti keikkansa jonkin verran kello 20 jälkeen. Viime kerrasta poiketen nyt oli vain yksi setti. Keikan alkuun bändi latasi heti kovimpia biisejään; Million, Kerosene ja Black Horse. Tällaisista ralleista melkein mikä tahansa muu orkesteri voisi olla kateellinen. Jonkun amerikanpellen levyttäminä ne todennäköisesti olisivat suuria hittejä.

The Grammersin vahvuutena tiukan yhteissoiton ja loistavien biisien lisäksi pidän laulaja Hannu Vainionpäätä. Hän on ehdottomasti Suomen parhaimpia vokalisteja. Nyt miehen esiintymistä rajoitti putoamisen vaara vessakatoksen päältä, mutta normaalilavalla hän heiluu kuin heinämies.

Bändiin tutustumattomien kannattaisi jo hiljalleen surffata vaikka The Grammersin kotisivuille tai hankkia heidän levyjään. Niitäkin kun on ilmestynyt jo viisi kappaletta.

The Grammers Papa Joessa

Alunperin säkyläläinen The Grammers voitti kymmenkunta vuotta sitten Rockin SM-kisat. Titteli ei tuonut mukanaan mainetta ja mammonaa, mutta bändin nimi jäi asianharrastajille mieleen.

Turkulaistunut orkesteri on nyt vuosien jälkeen todella kovassa iskussa. Down by the Laituri -viikolle sijoittunut keikka ravintolalaiva Papa Joessa oli koko festivaalin parasta antia, vaikkei tapahtuma varsinaisesti edes kuulunut viralliseen ohjelmistoon. Papa Joe on kumminkin aidatulla ranta-alueella lähellä DBTL:n pääalueen porttia.

Hannu Vainionpää venyttää äänihuuliaan.

Tapasin sattumalta alkuillasta turkulaisen, baareissa viihtyvän pitkänlinjan rocktaiteilijan. Hän kummasteli nykyistä rap- ja hip hop -meininkiä. Valitteli, ettei kunnon rokkia näe enää misssän. Jollei tämä elämäntapaintiaani olisi ollut niin heikossa hapessa, olisin pyytänyt häntä mukaan Papa Joeen. Siinä nimittäin oli rokkia koko viikon tarpeiksi.

Grammersin aloitusajaksi merkitty 20:00 oli juuri sopiva. Bändin roudatessa kamojaan lavalle laivan keulaan, alkoi ilma yllättäen näyttää synkältä. Siihen asti aurinko porotti ja oli hieno kesäkeli.

Sade kuitenkin päätti alkaa vasta keikan loputtua. Sikäli sopivasti tulikin, että viimeisen biisin ja ukkoskuuron välillä oli noin minuutti. Sääli vaan bändin soittovehkeitä jos pahasti kastuivat. Toivottavasti ainakin kitarat saatiin pelastettua.

Yhtyeen setti oli kooste tähänastisen tuotannon parhaista paloista. Loppupuolella tuli muutama vieraampi kappale, jotka varmaan nekin olisivat tutuimpina menneet paremmin muiden joukossa. Muuten keikka oli yhtä ilotulitusta.

Grammersilla alkaa olla valtava määrä toinen toisiaan hienompia ralleja. Sellaiset biisit kuten Black Horse, Another Lick Another Time, Mama Save Me, 16 Years, Million, Silver of Zion, Kerosene tai No Remeender ovat täysin vertailukelpoisia minkä tahansa maailmanluokan bändin tuotostenkin kanssa. Siihen nähden Grammersin soisi saavan paljon suurempaa suosiota.

Papa Joen keulassa olevalla lavalla ei ole pahemmin tilaa heilua, mutta kuusimiehinen Grammers näytti mahtuvan sinne vaivatta. Rumpali Jussi Vuolaa en nähnyt kertaakaan, mutta ainakin kitaristi Hannu Huitulla ja laulaja Hannu Vainionpäällä oli sen verran tilaa, että showmeininki oli taattu.

Jos tykkää vaikka Thin Lizzystä, Deep Purplesta, AC/DC:sta, Uriah Heepistä, Hurriganesista, Havana Blackista tai retrorockista ylipäätään, pitäisi The Grammersin olla aivan ehdoton valinta.

D.U.O. Papa Joessa

Facebookia aristelevat tuttavat eivät tiedä, että tiedonkulku sitä kautta on ihan toista luokkaa kuin perinteisillä vehkeillä. "Mielummin tapaan kavereitani henkilökohtaisesti", "Soitan sitten, jos on jotain asiaa" ja muuta vastaavaa saattaa kuulla. Omapa on asiansa, mutta ilman Facebookia  esimerkiksi minulta olisi tämä torstai-iltainen keikka jäänyt väliin.

Ravintolalaiva Papa Joessa Turussa esiintyi kahden setin verran kokoonpano nimeltä D.U.O. Nimen takaa löytyy The Grammers -yhtyeen laulaja Hannu Vainionpää ja kitaristi Ville Vesalainen. The Grammers Duo olisi ehkä jokseenkin järkevämpi nimivaihtoehto. Nyt nimestä ei pysty päättelemään yhtään mitään.

Kumppanukset esittivät vanhoja rokkibiisejä laidasta laitaan. Pääosin biisivalinnat kallistuivat 70-luvulle, tuoreimmat olivat parinkymmenen vuoden takaa (Pearl Jam -renkutus Alive). Kavereilla on selvästi rokkihistoria hallussa ja ohjelmisto hyvin valittu. Harmi, ettei yhtään The Grammersin biisiä ollut (kai) joukossa.

Vähän iltaseitsemän jälkeen alkanut keikka piti sisällään muun muassa biisejä kuten Hair Of The Dog (Nazareth), Symphony Of Destruction (Megadeth), Killed By Death (Motörhead), Dream On (Aerosmith), Dust In The Wind (Kansas), The Idol (WASP), Little Darling (Thin Lizzy), Highway To Hell (AC/DC), Iron Man (Black Sabbath), Hoo Myself (Havana Black) ja Baba O'Riley (The Who).

Oppia ikä kaikki. Ihmettelin nimittäin Little Darlingin mukanaoloa. Tunnen kappaleen Pretty Maidsin Red, Hot And Heavy -levyltä (-84). Kitaristi Vesalainen puolestaan kertoi biisin olevan Thin Lizzyn tuotantoa. Pikainen nettiselaus paljastikin, että Little Darling on Lizzyn tuotantoa vuodelta 1974.

Vesalainen on tyylitajuinen kitaristi. Vainionpää puolestaan on Suomen parhaimpia laulajia ja kunnon showmies. Vaikka hän välillä sortuikin lievään ylidramatisointiin tiettyjen biisien kohdalla, homma ei lähtenyt käsistä.

Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kohdalle osuu.

The Grammers: Electra Magic

The Grammersin viides albumi Electra Magic on jatkoa bändin viljelemälle retrorokille. Säkylässä 1999 perustettu bändi kotiutui Turkuun jo vuosia sitten. Yhtye voiti Rockin Suomen mestaruuskilpailun vuonna 2002, mutta siihen aikaan moisella tittelilllä ei ollut enää juuri mitään arvoa. Niinpä The Grammersista ei tullut uutta Peer Güntia, joka nappasi voiton vuonna 1984 ja kohosi suursuosikiksi.

Olen monesti päivitellyt The Grammersin suosiottomuutta. Itsekään en alussa oikein lämmennyt bändille, mutta viimeistään 2008 julkaistu Only Hard Is Hard Enough -levy räjäytti pankin. Bändi on melko hyvin saanut keikkoja ainakin Turun suunnalla, mutta luulisi tällaisen musiikin lyövän läpi huomattavasti laajemminkin.

Electra Magic ei mielestäni aivan pääse samalle tasolle kuin kaksi edeltäjäänsä. Ensinnäkin levylle on tungettu liikaa kappaleita. 15 biisiä levyllä kuin levyllä on liikaa. Viisi pois, niin johan alkaisi meno reipastua. Nyt  vaarana on tietynlainen toisto, vaikka bändi onkin saanut aikaiseksi monta hyvää biisiä.

Avausraita 16 Years yhdistettiin toukokuussa jääkiekon maailmanmestaruushulinoihin. Joku neropatti keksi, että Suomen edellisestä jääkiekkomaailmanmestaruudesta tuli kuluneeksi kuusitoista vuotta. Siihen sitten muka sopi sekaan The Grammersin biisi. Antiurheilijafani kun olen, alkoi kappale kääntyä tapauksen takia välittömästi negatiiviseksi. Onneksi kuitenkin voittohulinoista selvittiin melko vähällä, enkä muista kuulleeni Den glider iniä tai vastaavia junttiralleja nyt kesäkuun puolella enää lainkaan. Mikäli vastaisuudessakin jääkiekkovoitosta pääsee eroon näin vähällä vouhotuksella, saa minun puolestani voittoja tulla lisääkin.

Tarttuvan 16 Yearsin ohella levyn parhaimmistoa ovat Thin Lizzyn vanhvasti mieleen tuova Mama Save Me, Million ja loppupuolelta levyä löytyvä Wasteland. Laulaja Hannu Vainionpää on maamme parhaimmistoa sarallaan ja bändi livenä erittäin tiukka. Kannattaa mennä katsomaan kun nimi näkyy keikkamainoksessa. Tuskin petytte.

The Grammers keikalla joulukuussa 2009 Turun Caribiassa.