Peer Günt Gongissa 12. marraskuuta

Kouvolalaislähtöinen hard rock -orkesteri Peer Günt juhlii parhaillaan 40-vuotista taivaltaan kiertueen merkeissä. Lauantaina 12. marraskuuta vuorossa oli Turun Gong.

Vuonna 2005 suurella kohulla hajonnut Peer Günt koottiin vuoden päästä uudestaan kitaristilaulaja Timo Nikin toimesta eri rytmiryhmän kera. Karuja kommentteja työpaikkansa menettämisestä ladellut rumpali Twist Twist Erkinharju ei ole varmaan vieläkään toipunut siitä, mutta yleisö tuntuu hyväksyneen homman ajat sitten. Löytyy toki niitäkin, jotka hylkäsivät yhtyeen kokoonpanon muututtua.

Mieleen muistuu vanhan Güntin viimeinen keikka Turussa. Se oli samassa paikassa kuin viime viikon lauantain esiintyminenkin. Areenan nimi vaan oli tuolloin Klubi. Olin tilaisuudessa osallisena jo eläköityneen alteregoni DJ Thunderin ominaisuudessa ja soitin levyjä Mika Penttisen (DJ IC) kanssa.

Samalla kun Motörheadin Dancing On Your Grave tuttasi kaiuttimista, satuin käymään kusella takahuoneen vessassa. Keikan alkamista odotellut Twist Twist Erkinharju totesi, että "Dancing On Your Grave... Niinhän se on". Viimeistä kieruetta vietiin ja miehen fiilikset olivat ilmeisen synkät.

2006 olin samassa kiinteistössä todistamassa uuden kokoonpanon ensimmäistä keikkaa. Tuoreella rytmiryhmällä, joka oli ja on yhä Pete Pohjanniemi (basso) ja Sakke Koivula (rummut), saattoi olla suorituspaineita, mutta ne eivät mielestäni näkyneet tai kuuluneet. Kovimmatkin rokkipoliisit totesivat, että homma toimii.

Sittemmin olen nähnyt Güntin varmaan kymmenen kertaa niin festivaaleilla kuin klubeillakin. Viimeksi näin kävi heinäkuun lopulla Kaarinan Hovirinnan rannassa Rockin' Kaarina -tapahtumassa, jossa Günt aloitti illan. Pääesiintyjänä oli suuri ja mahtava Scorpions.

40-vuotisjuhlakiertueen tiimoilta moni uumoili, että lavalle varmaan nousevat myös yhtyeen entiset jäsenet Erkinharju ja basisti Tsöötz Kettula. Moinen ajatus kävi minunkin mielessä. Muistaakseni taannoisessa Soundin haastattelussa Nikki kertoi, ettei asia ole mahdollista hänen puoleltaan.

Gongin väenpaljoudessa oli ihmeen vähän tuttuja. 90-luvun alkupuolella turkulaishevibändi Wardancessa bassotellut Jussi Vanto oli partoineen aivan erinäköinen kuin viimeksi hänet tavatessani, kun taas monien Juho Juntusen Soundi -juttujen valokuvaajanakin kunnostautunut Jyrki Tuominen ei tunnu muuttuvan koskaan. Muutaman muunkin kanssa tuli kuulumiset vaihdettua.

Gong ei ole tilana koskaan miellyttänyt allekirjoittanutta, jonka johdosta siellä harvoin tulee käytyä. Merkilliset ja vaaralliset korokkeet ympäri kolmikerroksista baaria olisi varmaan remontin myötä voitu hoitaa pois päiviltä. Ja mikäli mielii käydä vaikka tupakalla, kertyy matkaa pihalle aivan järjettömästi sokkeloisen talon läpi.

Mitään ihmeempää juhlahumua en Peer Güntin keikassa huomannut, jos sellaista edes oli. Bändi soitti pitkälti samoja kappaleita kuin aina ennenkin ja meno oli kuin millä tahansa Günt -keikalla lähivuosina. Tuskin tarkoitus olikaan täytekakkuja heitellä tai muuttua mihinkään.

Yhtye aloitti eräällä tunnetuimmista biiseistään. Bad Boys Are Here teki pelin oitis selväksi ja tampasi yleisön mukaansa.

Omaa korvaani miellytti etenkin hidas bluespala Down By The Shadow, joka toi vaihtelua muuten rivakalla temmolla kulkeviin kappaleisiin. Myös encorena tulleet Red Chevy, Fat Girls ja Liquire & Drugs rymisteltiin hienosti. Ratkaisu soittaa viimeisenä vähän tuntemattompia biisejä oli hieman outo, mutta toimiva. Suurimmat hitit Backseat, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star ja Bartender kuultiin jo ennen. Moni orkesteri jättäisi ne viimeiseksi.

Hyvä keikka, jonne kannatti mennä, vaikka vielä päivällä vähän epäröin. Saapa nähdä juhliiko Peer Günt kymmenen vuoden kuluttua 50-vuotista taivaltaan. Todennäköisesti olen silloinkin paikalla.

Motördead Street Bar 95:ssa

Perjantaina 23. syyskuuta oli aika suunnata kohti Turun Satakunnantiellä sijaitsevaa Street Bar 95:sta. Kapakan lauteille nimittäin asteli Motördead. Moisesta nimestä ja keikkamainoksesta tutusta logosta yksinkertaisempikin varmaan pystyi päättelemään, että orkesteri esittää legendaarisen englantilaisen hevibändin Motörheadin tuotantoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Suomen kovimpiin rokkibändeihin kuuluvan The Grammersin laulaja Hannu Vainionpää, Peer Güntin rumpalina parhaiten tunnettu kitaristi Sakke Koivula sekä basisti Pekka Junnila ja rumpali Elias Koljonen. Junnilan muistan nähneeni joskus Dr Potionin riveissä, jossa hän varmaan vieläkin soittelee.

Koska lähtökohdat keikalle olivat näinkin kovat, ei tullut kysymykseenkään jatkaa enää hyvin sujunutta tipatonta syyskuuta. Niinpä soittelin kokoon kaveriporukan, joka innostui silminnähden tulevasta ehtoosta. Viron tuliaiset kumottiin pohjiksi ehkä liiankin vauhdilla ja olimme baarissa jo yhdeksän aikoihin. Keikka alkoi vasta pari tuntia myöhemmin.

Street Bariin valui tasaisena virtana porukkaa. Joukossa oli monta pitkänlinjan Motördead -diggaria kuten ZZ Topin basisti Dusty Hilliä muistuttava turkulainen Jussi Lenets.

Alan miehille ilta olikin varsinaista mannaa. Motördead oli valinnut settiinsä lähinnä klassisen Motörhead-kokoonpanon kappaleita, 70-luvun lopusta ja 80-luvun alusta tuttuja ralleja. Tuolloin tuo Lemmy Kilmisterin johtama bändi oli parhaimmillaan.

Keikka alkoi hieman yllättäen Motörheadin tunnetuimmalla kappaleella Ace Of Spades, jolloin bändi otti välittömästi löysät pois. Perusrallien joukossa oli vähemmän esillä olleita kappaleita kuten America, Shine ja Built For Speed, joista pelkkää plussaa.

Sakke Koivula osoittautui vallan päteväksi kitarististi. Koska hänet on totuttu näkemään yleensä rumpupatteriston takana, tuli tämä monille melkoisena yllätyksenä. Hannu Vainionpään laulu harvemmin muistuttaa Lemmyn matalaa kähinää, mutta noin kyvykkään vokalistin ollessa kyseessä olisi sekin varmasti toiminut.

Pirun kova ehtoo olikin. Bändille soisi lisäkeikkoja, koska tällainen ohjelmisto menisi varmasti läpi melkein missä tahansa.

Ace Of Spades/Stay Clean/Built For Speed/Iron Horse/Damage Case/One More Fucking Time/America/We Are The Road Crew/I Got Mine/Shine/Iron Fist/Metropolis/Killed By Death/Overkill/No Class/Motörhead

Karjurock 2013

Uudenkaupungin Lokalahdella seitsemättä kertaa järjestetty Karjurock keräsi ennätysyleisön.

Karjurockia on sanottu Suomen parhaaksi maalaisfestariksi. Nimitys onkin oikein osuva. Metsän ja peltojen keskellä harvemmin järjestetään enää nykyään juuri mitään.

Silmämääräisesti arvioituna perjantaina 19. heinäkuuta porukkaa oli paikalla noin viisi tuhatta. Ainakin selvästi enemmän kuin viime vuonna. Esiintyjäkaarti oli sen verran nimekästä, ettei mikään ihme.

Saavuimme paikalle isolla taksilla Kustavista käsin. Illansuussa sekä auto- että ihmisjonot olivat valtaisat. Järjestysmiehillä oli täysi työ saada tohina pysymään kontrollissa.

Logistiikkayhteyksien vähyys onkin Karjurockin suurin puute. Pikkutie maaseudulla asettaa omat rajoituksensa. Karjurock ei ehkä tästä voi enää paljon laajentua. Lähipelloilla olisi kyllä tilaa vaikka miten, mutta liikenneyhteydet muodostavat ongelman. Toisaalta porukkaa oli jo nyt liikaakin omaan viihtyvyyteen nähden. Edellisvuosien leppoisasta tunnelmasta ei ollut paljon jäljellä moisessa ryysiksessä.

Maalaisfestivaalin edullisia pääsylippuhintoja on aina ihmetelty. Perjantain biljetti maksoi ennakossa 30 euroa, portilla 35 euroa. Moni muu festivaali ottaisi siitä helposti vaikka tuplahinnan tai ainakin 50 euroa.

Perjantaina lavalla nähtiin Petri Nygård, Paula Koivuniemi, Cheek, Popeda ja Peer Günt. Telttalavalla soitti nousevia kykyjä Turku Rock Academyn suojista sekä The Grammers, Rockin Suomen mestari vuodelta 2002.

Viime vuoteen nähden oluen hinta oli kallistunut. Fostersin tölkki maksoi 6,50 euroa. Saaristo Openin sikahintoihin on onneksi silti vielä matkaa.

Päälava kyyhötti lähellä vanhaa paikkaansa, mutta jotenkin huonommassa kulmassa kuin viime kerralla. Telttalava olisi yhtä hyvin voinut olla samanlainen kuin aikaisemminkin, siis lava ilman telttaa. Kai siihenkin joku syy oli.

Karjurockiin oli saatu monta tämän hetken kuuminta esiintyjää. Supersuosittu Cheek tuntuu vetoavan pieniin ja hiukan isompiinkin naisiin.

Petri Nygårdin fanit erottaa ainakin ammattikouluviiksistä ja autoista, joista kuuluu jumputus kilometrin päähän kun sellainen ajaa jossain lähiseudulla.

Paula Koivuniemi on kestosuosikki, jonka keikat tuntuvat nykyään kelpaavan hevimiehillekin.

Popeda on suomirockin ikoni, joka ei osoita hyytymisen merkkejä sitten millään.

Peer Güntin kultavuodet olivat 80-luvulla, mutta bändi on yhä relevantti.

Petri Nygårdin huumori-rap pillu- ja kakkajuttuineen vetosi etenkin nuoriin miehiin. Kaverin lavashow oli toki hauska jopa minunkin mielestäni. Keikan alussa hän asteli lavalle muovisen jättivitun läpi. Nygårdin kanssa estradilla heilui tatuoitu mies, joka molotti mikrofoniin lähes yhtä paljon kuin sankari itsekin.

Paula Koivuniemen bändi on uskomattoman kovatasoinen. Toinen kitaristi Tuomas Väinölä tunnetaan hyvänä kepittäjänä, eikä muukaan ryhmä ole mitään eilisen teeren poikia. Rumpali Anssi Nykänen takoo sellaisen perustan, että eipä ihme jos äijällä on töitä enemmän kuin pystyy tekemään.

Paulan setti alkoi Sata kesää tuhat yötä -biisillä. Alunperin italialainen ralli oli hyvä aloitus. Hittejä piisasi läpi koko keikan. Naisten välisestä rakkaudesta kertova Aikuinen nainen on varmaan Koivuniemen tunnetuin kappale. Yllätyksekseni lavalta kuului versiot Sielun veljien Peltirummusta ja Uniklubin Rakkautta ja piikkilankaa -rallista.

Illan toinen räppäri, Cheek, ei laulanut pillusta kuten kollegansa Nygård. Tai jos, niin hän ei ainakaan ilmaissut asiaansa yhtä suoraan.

Vaikea ymmärtää mikä tällaisessa musiikissa vetoaa ihmisiin, mutta kovin suosittu poika tuntuu olevan. Ilmeisesti Vain elämää -televisiosarja on tehnyt tehtävänsä Cheekinkin kanssa ja hullaannuttanut suomalaiset.

Popeda on yleensä takuuvarma livebändi. Ensimmäisen kerran näin heidät melkein 30 vuotta sitten. 80-luvun puolivälin tasolle yhtye ei tietenkään enää pääse millään, mutta viihdyttävänä festaribändinä silloin tällöin nähtynä se on paikallaan.

Avauskappaleena toimi Kädet irti!, joka löytyy bändin kakkoslevyltä Raswaa koneeseen (-80). Yllättävä, mutta hyvä valinta. En ole biisiä aikoihin kuullutkaan. Setissä oli myös Delilah, jonka bändi levytti singlenä 80-luvun alussa. Eipä taida sekään olla setissä aikoihin ollut, en ainakaan en muista kuulleeni.

Jotkut Popedan kappaleet ovat nykykokoonpanon käsittelyssä hieman merkkillisesti sovitettuja, mutta sekin lienee vaan tottumiskysymys.

Popedan jälkeen väki alkoi kaikota festarialueelta. Sääli, sillä teltassa yhdeltä yöllä aloittanut The Grammers oli mielestäni Karjurockin kovin bändi. Vain puoli tuntia soittoaikaa saanut turkulaistunut säkyläläiskokoonpano oli jälleen aivan loistava.

Bändi latasi lyhyeen settiinsä kovimpia biisejään kuten Kerosene, Million, Killer ja Another Lick Another Line. Mielellään olisin kuunnelut paljon pitempäänkin. Varmaan turhauttavaa soittajille itselleenkin kun on juuri päässyt hyvään vauhtiin, pitääkin jo lopettaa.

The Grammersin jälkeen päälavalla aloitti Peer Günt. Näin myöhäinen soittoaika harvemmin palvelee oikein ketään.

Joukko uskollisia jäi kumminkin seuraamaan Güntin rymistelyä. Setissä oli tasaisesti vanhoja klassikkoja ja nykykokoonpanon ralleja. Train Train, Backseat ja I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star jytisivät Lokalahden yössä kun porukka valui pois festivaalialueelta.

Kiitokset Karjurockin yleismiehenä toimineelle Mark Bertenyille ja The Grammersille. Kyllä Lokalahdelle kannatti lähteä.

Michael Schenker's Temple Of Rock & Lovedrive Re-Union Tour

Michael Schenker's Temple Of Rock & Lovedrive Re-Union Tour ulottui huhtikuun lopulla Suomeen kahden keikan ajaksi. Tampereen Klubilla Schenker kumppaneineen soitti perjantaina 25.4. ja päivää myöhemmin Helsingin Virgin Oilissa.

Kitarasankari Schenkerin matkassa on nykyään Scorpionsin kultakaudella bändissä soittaneet basisti Francis Buchholz ja rumpali Herman Rarebell. Jo pelkästään he tekivät asiasta kiinnostavan, mutta eipä Rainbowin paluulevyllä 90-luvun puolivälissä laulanut Doogie Whitekaan turha jätkä ole. Schenkeria kitaroinnissa tukeva ja välillä koskettimiakin pimputtava Wayne Findlay on jo pitkään soittanut maestron kokoonpanoissa.

Aika harvoin tulee lähdettyä toiseen kaupungiin bändejä katsomaan. Nyt sattui poikkeus, kun päivä oli sopivasti perjantai ja kuljetus järjestetty Helsingin konserttiin.

Auto osoittautui vastoin ennakkotietoa täysmittaiseksi bussiksi. Siihen olisi mahtunut porukkaa vielä toinenkin mokoma. Luultavasti sen olisi saanutkin helposti täyteen, jos markkinointi olisi ollut tehokkaampi. En tiedä oliko se tarkoituskaan, mutta ainakin nyt oli tilaa istua.

Menomatka bussissa oli sen verran mukava ja kostea, että viina humahti päähän vähän liiankin kanssa. Autossa olleet parisenkymmentä ihmistä olivat suurimmalta osaltaan jonkin sortin tuttuja, osa paremmin, osa huonommin. Pitkänlinjan heavy- ja rokkimiehiä koko sakki.

Michael Schenker ei varsinaisesti ole tunnettu naisten suosikkina. Ehkä siksi kuljetuksessa ei ollut mukana kuin yksi nainen. Jos Schenker näyttäisi vaikkapa David Coverdalelta riutuneen ja työvankileirimaisen olemuksensa sijaan, olisi mukana ollut naisia varmasti ainakin puolet - vaikka musiikki olisi täysin samanlaista kuin muutenkin.

Virgin Oil osoittautui vallan loistavaksi keikkapaikaksi. Oli tilaa liikkua, vessoja riittävästi ja kaljaa sai myyntipisteistä ilman turhaa jonottamista. Pohjakerroksen lisäksi pääsi kahdelle eri ylätasanteelle, joista oli hyvät näkymät ja kuvausmahdollisuudet.

Porukkaa oli monta sataa. Kaikki paikallaolijat taisivat kerrankin olla kiinnostuneita itse musiikista, sillä tällainen kokoonpano tuskin vetää juurikaan satunnaiskävijöitä keikoilleen.

Tuttujakin näkyi paljon. Vuosien varrella Elmu ry:n Sweden Rock -bussireissuilla olleita karvapäitä tuli vastaan vähän väliä.

Illan aloitti helsinkiläiskitaristi Ben Granfelt bändeineen. Menevää bluesrokkia tykittänyt kokoonpano oli muilta osin vieras, mutta rumpalina toimi Twist Twist Erkinharju. Mies muistetaan etenkin Peer Güntista, jonka nykyinen rumpali Sakke Koivula oli muuten bussiporukassamme mukana.

Granfelt ja Erkinharju soittivat aikoinaan samaan aikaan Leningrad Cowboysissa. Nykyään he vaikuttavat juuri uuden levyn julkaisseessa Los Bastardos Finladesesissa. Kitaristin taustaan kuuluu myös 80-luvun lopulla suosionsa huipulla ollut Gringos Locos, 90-luvulla Guitar Slingers ja sen jälkeen seurasi pesti brittiläisessä Wishbone Ashissa.

Illan keikan jälkeen moni Schenker -fanikin varmasti tietää kuka Ben Granfelt on. Tekijämies bändissä kuin bändissä.

Kun saksalaisen Scorpionsin mestarikitaristi Uli Jon Roth lähti bändistä 70-luvun lopulla, erosi Michael Schenker samoihin aikoihin brittibändi UFOsta. Schenker viihtyi hetken vanhassa orkesterissaan, jossa vaikutti jo nuorukaisena yhtyeen debyyttialbumilla Lonesome Crow (-72). Tuloksena oli hieno Lovedrive -levy, joka kuuluu Scorpionsin parhaimmistoon. Schenker soittaa muutamalla levyn biisillä, lopuilla Rothin seuraajaksi valittu ja yhä Scorpionsissa kitaroiva Matthias Jabs.

Virgin Oilissa kahdenkymmenen biisin mittainen keikka alkoi juuri Scorpionsin Lovedrive -levyn nimibiisillä. Hienoa nähdä kolme entistä Scorpions -miestä samaan aikaan lavalla soittamassa entisen yhtyeensä tuotantoa. Homma jatkui Another Piece Of Meatilla, joka myöskin löytyy Lovedrive -lätyltä. Loppu keikkakin oli yhtä juhlaa.

Biisivalinnat jakautuivat aika tarkkaan kolmeen osaan; Scorpionsia, UFOa ja Michael Schenker Groupia. Vaikea sanoa mikä puri yleisöön parhaiten. Ainakin minulle kelpasi kaikki. UFO lienee näistä tuntemattomin nimi Suomessa, vaikka bändin kovimmat hitit alan harrastajat varmasti tuntevat.

Orkesteri oli lavalla hyväntuulinen. Wayne Findlay liikkui kitaran ja kosketinsoittimien välillä, Francis Buchholz nytkähteli eteenpäin pienen bassonsa kanssa ja laulaja Doogie White liikkui kuten pitääkin. Turhaan moitittu laulaja on pätevä äijä, joka tulkitsee hyvin muiden tuotantoa.

Rokkipoliiseille oli varmasti mannaa seurata Michael Schenkerin kitarointia. Neljää erilaista Flying-V -keppiä käyttänyt mies ei ollut sen kummemmin mikään lavavaltias, vaan soitteli toisessa päässä estradia varsin vaatimattoman oloisesti.

Kahden encoren jälkeen keikka päättyi UFOn rokkiklassikkoon Doctor Doctoriin.

Settilista kokonaisuudessaan http://www.setlist.fm/setlist/michael-schenker/2013/virgin-oil-co-helsinki-finland-5bd82740.html