No Sleep 'til Hammersmith

Näin Lemmy Kilmisterin syntymäpäivän alla on hyvä vähän muistella tuota kaksi vuotta sitten kuollutta Motörheadin basistilaulajaa.

Jouluaattona 1945 syntynyt Ian Fraser Kilmister teki merkittävän uran rockmuusikkona aloittaen 60-luvun puolivälissä. Etenkin viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana hänestä tuli melkoinen ikoni alallaan.

Motörhead on ollut minulle yksi merkitävimmistä yhtyeistä kautta aikojen. Tutustuin bändiin 80-luvun alussa, jolloin Turun Kupittaan City Marketin levyosastolla katselin Ace Of Spades -albumin kantta. Bandiiteiksi sonnustaunut bändi näytti aavikkotaustaisessa kannessa todella uhkaavalta.

Vuosia myöhemmin luin, että kuva on otettu jossain rakennustyömaalla Englannissa. Mutta täydestä meni.

Motörhead kävi Suomessa ensimmäisen kerran kesällä 1979 Punkaharjun Punkarockissa. Keikka jäi mediassa vähälle huomiolle, mutta se teki valtavan vaikutuksen moniin paikalla olleisiin. Esimerkiksi Peer Güntin rumpalina tunnetuksi tullut Twist Twist Erkinharju kertoo tapahtuman olleen hänelle kuin uskoontulo. Philthy Animal Taylorin rummutus oli tuolloin jotain uutta, eikä moista tuplabassorumpujyskytystä oltu viellä näillä main kuultu.

Punkarockin keikasta on sittemmin kirjoitettu paljonkin. Yhtye muun muassa hajoitti takahuonetilana käytetyn asuntovaununsa ja joutui putkaan. Esiintymispalkkio menikin vaunun kunnostamiseen.

Motörheadin kolmannen varsinaisen studioalbumin Bomberin (-79) takakannessa Lemmyllä on kourassaan koskenkorvapullo. Kuva on mitä ilmeisemmin otettu juuri Punkarockissa.

Kustavissa paikallisen kalusteovitehtailijan poika oli melkoinen erikoisuus hevikuteissaan 70- ja 80-lukujen taitteessa. Kaveri näytti pitkine vaaleine tukkineen, bootseineen, patruunavöineen, nahkahousuineen- ja takkeineen aivan Judas Priestin KK Downingilta. Muistan hänellä olleen kerran yllään Motörheadin Ace Of Spades -paita. Kysyin mitä tuo tarkoittaa suomeksi. Hän vastasi, että tiedät sen sitten kun sinulla munakarvat kasvaa.

Suomessa Motörheadista tuli hyvin suosittu vuonna 1981 livelevy No Sleep 'til Hammersmithin myötä. Suosikki alkoi kirjoittaa bändistä ja saman vuoden lopulla yhtye konsertoi Helsingin jäähallissa.

Tuo Englannissa maaliskuussa 1981 kolmelta eri keikalta nauhoitettu albumi on eräs rokkihistorian ja etenkin hevigenren arvostetuimmista livelevyistä. Sen voima ei ole hiipunut tippaakaan kuluneina vuosina.

Oman levyni hankin vuonna 1982 sittemmin edesmenneeltä lapsuudenkaveriltani Pekalta. Samoin myös tuolloin tuoreen Iron Fist -lp:n, joka jäi klassisen Motörhead -kokoonpanon Kilmister-Clarke-Taylor viimeiseksi. Näitä voidaan pitää ensimmäisinä hevirokkilevyinäni, vaikka Lemmyn mielestä yhtyeensä soittikin vain rock'n'rollia.

Omat Motörhead -keikkani jäivät tai ylsivät, miten sen nyt ottaakaan, noin kymmeneen kertaan sekä Suomessa että Ruotsissa. Ensimmäisen kerran näin bändin vasta niinkin myöhään kuin juhannuksena 1999 Kauhajoen Nummirockissa. Tuolloin pääsin myös Lemmyn kanssa samaan valokuvaan.

Saman vuoden lopulla osallistuin Oulussa Monsters Of Millennium -konserttiin, jossa Motörheadin kanssa olivat amerikkalaiset hevilegendat Dio ja Manowar.

Tuolta keikalta ovat peräisin lp-levyihini saadut nimikirjoitukset jokaiselta yhtyeeltä. Olin nimittäin Sue -lehden kautta pressitilaisuudessa, joka järjestettiin jäähallin pukehuoneessa ennen esimmäistä esiintyjää.

Kuuntelin No Sleep 'til Hammersmithia viimeksi viikko sitten. Kerrassaan loistava albumi, jossa ei ole mitään turhaa.

Peer Günt Gongissa 12. marraskuuta

Kouvolalaislähtöinen hard rock -orkesteri Peer Günt juhlii parhaillaan 40-vuotista taivaltaan kiertueen merkeissä. Lauantaina 12. marraskuuta vuorossa oli Turun Gong.

Vuonna 2005 suurella kohulla hajonnut Peer Günt koottiin vuoden päästä uudestaan kitaristilaulaja Timo Nikin toimesta eri rytmiryhmän kera. Karuja kommentteja työpaikkansa menettämisestä ladellut rumpali Twist Twist Erkinharju ei ole varmaan vieläkään toipunut siitä, mutta yleisö tuntuu hyväksyneen homman ajat sitten. Löytyy toki niitäkin, jotka hylkäsivät yhtyeen kokoonpanon muututtua.

Mieleen muistuu vanhan Güntin viimeinen keikka Turussa. Se oli samassa paikassa kuin viime viikon lauantain esiintyminenkin. Areenan nimi vaan oli tuolloin Klubi. Olin tilaisuudessa osallisena jo eläköityneen alteregoni DJ Thunderin ominaisuudessa ja soitin levyjä Mika Penttisen (DJ IC) kanssa.

Samalla kun Motörheadin Dancing On Your Grave tuttasi kaiuttimista, satuin käymään kusella takahuoneen vessassa. Keikan alkamista odotellut Twist Twist Erkinharju totesi, että "Dancing On Your Grave... Niinhän se on". Viimeistä kieruetta vietiin ja miehen fiilikset olivat ilmeisen synkät.

2006 olin samassa kiinteistössä todistamassa uuden kokoonpanon ensimmäistä keikkaa. Tuoreella rytmiryhmällä, joka oli ja on yhä Pete Pohjanniemi (basso) ja Sakke Koivula (rummut), saattoi olla suorituspaineita, mutta ne eivät mielestäni näkyneet tai kuuluneet. Kovimmatkin rokkipoliisit totesivat, että homma toimii.

Sittemmin olen nähnyt Güntin varmaan kymmenen kertaa niin festivaaleilla kuin klubeillakin. Viimeksi näin kävi heinäkuun lopulla Kaarinan Hovirinnan rannassa Rockin' Kaarina -tapahtumassa, jossa Günt aloitti illan. Pääesiintyjänä oli suuri ja mahtava Scorpions.

40-vuotisjuhlakiertueen tiimoilta moni uumoili, että lavalle varmaan nousevat myös yhtyeen entiset jäsenet Erkinharju ja basisti Tsöötz Kettula. Moinen ajatus kävi minunkin mielessä. Muistaakseni taannoisessa Soundin haastattelussa Nikki kertoi, ettei asia ole mahdollista hänen puoleltaan.

Gongin väenpaljoudessa oli ihmeen vähän tuttuja. 90-luvun alkupuolella turkulaishevibändi Wardancessa bassotellut Jussi Vanto oli partoineen aivan erinäköinen kuin viimeksi hänet tavatessani, kun taas monien Juho Juntusen Soundi -juttujen valokuvaajanakin kunnostautunut Jyrki Tuominen ei tunnu muuttuvan koskaan. Muutaman muunkin kanssa tuli kuulumiset vaihdettua.

Gong ei ole tilana koskaan miellyttänyt allekirjoittanutta, jonka johdosta siellä harvoin tulee käytyä. Merkilliset ja vaaralliset korokkeet ympäri kolmikerroksista baaria olisi varmaan remontin myötä voitu hoitaa pois päiviltä. Ja mikäli mielii käydä vaikka tupakalla, kertyy matkaa pihalle aivan järjettömästi sokkeloisen talon läpi.

Mitään ihmeempää juhlahumua en Peer Güntin keikassa huomannut, jos sellaista edes oli. Bändi soitti pitkälti samoja kappaleita kuin aina ennenkin ja meno oli kuin millä tahansa Günt -keikalla lähivuosina. Tuskin tarkoitus olikaan täytekakkuja heitellä tai muuttua mihinkään.

Yhtye aloitti eräällä tunnetuimmista biiseistään. Bad Boys Are Here teki pelin oitis selväksi ja tampasi yleisön mukaansa.

Omaa korvaani miellytti etenkin hidas bluespala Down By The Shadow, joka toi vaihtelua muuten rivakalla temmolla kulkeviin kappaleisiin. Myös encorena tulleet Red Chevy, Fat Girls ja Liquire & Drugs rymisteltiin hienosti. Ratkaisu soittaa viimeisenä vähän tuntemattompia biisejä oli hieman outo, mutta toimiva. Suurimmat hitit Backseat, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star ja Bartender kuultiin jo ennen. Moni orkesteri jättäisi ne viimeiseksi.

Hyvä keikka, jonne kannatti mennä, vaikka vielä päivällä vähän epäröin. Saapa nähdä juhliiko Peer Günt kymmenen vuoden kuluttua 50-vuotista taivaltaan. Todennäköisesti olen silloinkin paikalla.