No Sleep 'til Hammersmith

Näin Lemmy Kilmisterin syntymäpäivän alla on hyvä vähän muistella tuota kaksi vuotta sitten kuollutta Motörheadin basistilaulajaa.

Jouluaattona 1945 syntynyt Ian Fraser Kilmister teki merkittävän uran rockmuusikkona aloittaen 60-luvun puolivälissä. Etenkin viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana hänestä tuli melkoinen ikoni alallaan.

Motörhead on ollut minulle yksi merkitävimmistä yhtyeistä kautta aikojen. Tutustuin bändiin 80-luvun alussa, jolloin Turun Kupittaan City Marketin levyosastolla katselin Ace Of Spades -albumin kantta. Bandiiteiksi sonnustaunut bändi näytti aavikkotaustaisessa kannessa todella uhkaavalta.

Vuosia myöhemmin luin, että kuva on otettu jossain rakennustyömaalla Englannissa. Mutta täydestä meni.

Motörhead kävi Suomessa ensimmäisen kerran kesällä 1979 Punkaharjun Punkarockissa. Keikka jäi mediassa vähälle huomiolle, mutta se teki valtavan vaikutuksen moniin paikalla olleisiin. Esimerkiksi Peer Güntin rumpalina tunnetuksi tullut Twist Twist Erkinharju kertoo tapahtuman olleen hänelle kuin uskoontulo. Philthy Animal Taylorin rummutus oli tuolloin jotain uutta, eikä moista tuplabassorumpujyskytystä oltu viellä näillä main kuultu.

Punkarockin keikasta on sittemmin kirjoitettu paljonkin. Yhtye muun muassa hajoitti takahuonetilana käytetyn asuntovaununsa ja joutui putkaan. Esiintymispalkkio menikin vaunun kunnostamiseen.

Motörheadin kolmannen varsinaisen studioalbumin Bomberin (-79) takakannessa Lemmyllä on kourassaan koskenkorvapullo. Kuva on mitä ilmeisemmin otettu juuri Punkarockissa.

Kustavissa paikallisen kalusteovitehtailijan poika oli melkoinen erikoisuus hevikuteissaan 70- ja 80-lukujen taitteessa. Kaveri näytti pitkine vaaleine tukkineen, bootseineen, patruunavöineen, nahkahousuineen- ja takkeineen aivan Judas Priestin KK Downingilta. Muistan hänellä olleen kerran yllään Motörheadin Ace Of Spades -paita. Kysyin mitä tuo tarkoittaa suomeksi. Hän vastasi, että tiedät sen sitten kun sinulla munakarvat kasvaa.

Suomessa Motörheadista tuli hyvin suosittu vuonna 1981 livelevy No Sleep 'til Hammersmithin myötä. Suosikki alkoi kirjoittaa bändistä ja saman vuoden lopulla yhtye konsertoi Helsingin jäähallissa.

Tuo Englannissa maaliskuussa 1981 kolmelta eri keikalta nauhoitettu albumi on eräs rokkihistorian ja etenkin hevigenren arvostetuimmista livelevyistä. Sen voima ei ole hiipunut tippaakaan kuluneina vuosina.

Oman levyni hankin vuonna 1982 sittemmin edesmenneeltä lapsuudenkaveriltani Pekalta. Samoin myös tuolloin tuoreen Iron Fist -lp:n, joka jäi klassisen Motörhead -kokoonpanon Kilmister-Clarke-Taylor viimeiseksi. Näitä voidaan pitää ensimmäisinä hevirokkilevyinäni, vaikka Lemmyn mielestä yhtyeensä soittikin vain rock'n'rollia.

Omat Motörhead -keikkani jäivät tai ylsivät, miten sen nyt ottaakaan, noin kymmeneen kertaan sekä Suomessa että Ruotsissa. Ensimmäisen kerran näin bändin vasta niinkin myöhään kuin juhannuksena 1999 Kauhajoen Nummirockissa. Tuolloin pääsin myös Lemmyn kanssa samaan valokuvaan.

Saman vuoden lopulla osallistuin Oulussa Monsters Of Millennium -konserttiin, jossa Motörheadin kanssa olivat amerikkalaiset hevilegendat Dio ja Manowar.

Tuolta keikalta ovat peräisin lp-levyihini saadut nimikirjoitukset jokaiselta yhtyeeltä. Olin nimittäin Sue -lehden kautta pressitilaisuudessa, joka järjestettiin jäähallin pukehuoneessa ennen esimmäistä esiintyjää.

Kuuntelin No Sleep 'til Hammersmithia viimeksi viikko sitten. Kerrassaan loistava albumi, jossa ei ole mitään turhaa.

Motördead Street Bar 95:ssa

Perjantaina 23. syyskuuta oli aika suunnata kohti Turun Satakunnantiellä sijaitsevaa Street Bar 95:sta. Kapakan lauteille nimittäin asteli Motördead. Moisesta nimestä ja keikkamainoksesta tutusta logosta yksinkertaisempikin varmaan pystyi päättelemään, että orkesteri esittää legendaarisen englantilaisen hevibändin Motörheadin tuotantoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Suomen kovimpiin rokkibändeihin kuuluvan The Grammersin laulaja Hannu Vainionpää, Peer Güntin rumpalina parhaiten tunnettu kitaristi Sakke Koivula sekä basisti Pekka Junnila ja rumpali Elias Koljonen. Junnilan muistan nähneeni joskus Dr Potionin riveissä, jossa hän varmaan vieläkin soittelee.

Koska lähtökohdat keikalle olivat näinkin kovat, ei tullut kysymykseenkään jatkaa enää hyvin sujunutta tipatonta syyskuuta. Niinpä soittelin kokoon kaveriporukan, joka innostui silminnähden tulevasta ehtoosta. Viron tuliaiset kumottiin pohjiksi ehkä liiankin vauhdilla ja olimme baarissa jo yhdeksän aikoihin. Keikka alkoi vasta pari tuntia myöhemmin.

Street Bariin valui tasaisena virtana porukkaa. Joukossa oli monta pitkänlinjan Motördead -diggaria kuten ZZ Topin basisti Dusty Hilliä muistuttava turkulainen Jussi Lenets.

Alan miehille ilta olikin varsinaista mannaa. Motördead oli valinnut settiinsä lähinnä klassisen Motörhead-kokoonpanon kappaleita, 70-luvun lopusta ja 80-luvun alusta tuttuja ralleja. Tuolloin tuo Lemmy Kilmisterin johtama bändi oli parhaimmillaan.

Keikka alkoi hieman yllättäen Motörheadin tunnetuimmalla kappaleella Ace Of Spades, jolloin bändi otti välittömästi löysät pois. Perusrallien joukossa oli vähemmän esillä olleita kappaleita kuten America, Shine ja Built For Speed, joista pelkkää plussaa.

Sakke Koivula osoittautui vallan päteväksi kitarististi. Koska hänet on totuttu näkemään yleensä rumpupatteriston takana, tuli tämä monille melkoisena yllätyksenä. Hannu Vainionpään laulu harvemmin muistuttaa Lemmyn matalaa kähinää, mutta noin kyvykkään vokalistin ollessa kyseessä olisi sekin varmasti toiminut.

Pirun kova ehtoo olikin. Bändille soisi lisäkeikkoja, koska tällainen ohjelmisto menisi varmasti läpi melkein missä tahansa.

Ace Of Spades/Stay Clean/Built For Speed/Iron Horse/Damage Case/One More Fucking Time/America/We Are The Road Crew/I Got Mine/Shine/Iron Fist/Metropolis/Killed By Death/Overkill/No Class/Motörhead

Joel McIverin Motörhead-kirja

Hevibändeistä kirjoja tehnyt Joel McIver on vuonna 1971 syntynyt brittitoimittaja. Hänen käsialaansa ovat muun muassa kirjat Sabbath Bloody Sabbath ja Justice For All: The Truth About Metallica.

Sen verran mitä olen McIverin kirjoja lukenut, olen niistä myös pitänyt. Suomentajat ovat tehneet hyvää työtä, vaikka monesti elämänkertakäännöksiä on tuskaisaa lukea kömpelön kieliasunsa takia. McIverin tapaa analysoida bändien levyiltä jokainen kappale erikseen on myös arvosteltu. Minua se ei haittaa pätkääkään, päinvastoin on vallan mielenkiintoista lukea mitä mieltä kirjailija on kustakin biisistä.

Liken kustantamassa tänä vuonna ilmestyneessä Motörhead-kirjassa ei kappaleita kerrata noin tarkkaan. Syynä on varmaan se, että bändillä on varsin laaja tuotanto, eikä sen biisit ole vastaavia klassikoita kuin vaikkapa Black Sabbathin. Harva musiikista kiinnostunut tuskin osaa nimetä ainuttakaan biisiä Motörheadin March Ör Die- tai Snake Bite Love -levyiltä. Yhtyeen alkupään kiekot sen sijaan sisälsivät monia myöhemmin klassikoiksi kohonneita ralleja.

Motörhead. Phil Campell, Lemmy Kilmister, Mikkey Dee.

Allekirjoittaneelle Motörhead on yksi vanhimmista hevibändeistä, joita poikasena innostuin kuuntelemaan. Ensimmäiset Motörhead-levyni hankin vuonna 1982. Iron Fist ja klassikkoksi muodostunut live-lp No Sleep 'til Hammersmith ovat yhä hyllyssä hyvässä tallessa. Jälkimmäisen kannessa on nykyään Lemmyn nimikirjoitus. Sain sen Oulun jäähallissa marraskuussa 1999 Monsters Of The Millennium -kiertueen aikana, jolloin yhtye rundasi Dion ja Manowarin kanssa pitkin poikin.

Motörheadin taival on minulle ennestään aika tuttu. Sen verran aktiivisesti olen combon touhuja seurannut. 90-luvulla tosin oli siinä suhteessa hiukan rauhallisempaa aikaa, kun bändin uutuuslevyt eivät juurikaan hetkauttaneet. Tosin silloin hevistä ei muutenkaan pahemmin kirjoiteltu missään. Ei ollut vielä internettiä tai lukuisia radiokanavia kuten nykyään.

Tuolloin ilmestyneet Motörhead-levyt Bastards, Sacrifice, Overnight Sensation ja Snake Bite Love puuttuvat yhä levyhyllystäni. Eipä ole ollut mitään kiirettä niitä hankkia, mutta samapa tuo jos ne joku päivä ostan pois kuljeksimasta. Hyviä kappaleita noillakin levyillä on, mutta olen jotenkin siinä käsityksessä, että junnausaspekti on vaarallisen korkea.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Motörhead teki parhaat levynsä 70- ja 80-lukujen taitteessa. Yhtyeen pääjehu Lemmy Kilmister ei tätä haluasi millään myöntää. McIverin kirjassakin palataan yhä uudelleen alkuaikojen klassikkoalbumeihin ja legendaariseen Kilmister-Clarke-Taylor -kokoonpanoon. Kolmikko myös näytti niin rankalta, että harvoin nykyäänkään törmää tuonkaltaiseen orkesteriin.

Klassinen Motörhead-kokoonpano Kilmister-Taylor-Clarke.

Motörheadin ensimmäisistä levyistä Overkill (-79) on aivan ehdoton tapaus, samoin Ace Of Spades (-80) ja jo mainittu live No Sleep 'til Hammersmith (-81). Kolmas lp Bomber on yllättävän heikkotasoinen verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Overkilliin. Myöhemmistä levyistä esimerkiksi 1991 ilmestynyt 1916 on valioluokkaa.

Pari pikku virhettä McIverin tekstissä huomasin, mutta muuten mies kertoo Motörheadin tarinan sujuvasti. Ennen vuotta 1977 (jolloin bändin debyytti-lp ilmestyi) olleet tapahtumat löytyvät myös Lemmyn White Line Fever -kirjasta, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Tässä tosin paremmin.

Kirjan loppupuolella on vähän liikaa Lemmyn mietteitä nykypäivän elämänmenosta. Mies tuntuukin olevan varsinainen filosofi, jolta löytyy mielipide joka asiaan. Häntä kuitenkaan tuskin otetaan vakavasti ennen kuin viikatemies tulee ja korjaa pois. Siihen ei välttämättä mene enää kovin kauan. Jouluaattona 67 vuotta täyttävä Lemmy elää yhä samaa rock'n'roll-elämää, jota viimeiset 40-50 vuottakin. Viinalla, huumeilla ja naisilla on siinä suuri rooli.

Lemmy