Karjurock Uudenkaupungin Lokalahdella on jo perinteiseksi muodostunut tapahtuma allekirjoittaneen kesänvietossa. Pari viikkoa sitten viidennen kerran paikalla olleena harmittelin vain sitä, että kuluipa aika taas turhan nopeasti. Alueella kun olisi viihtynyt kauemminkin.
Tämän kesän Karjurockiin oli pääesiintyjäksi hankittu saksalainen hevibändi Helloween. Hyvä veto, kun festarin linja muuten liikkuu suunnilleen rapin ja iskelmän välissä.
Erään tunnetun suomalaisyhtyeen rumpalin kanssa mietimme keväällä, että tuskinpa Helloween yhtään sen kalliimpi on kuin vaikka Paula Koivuniemi tai Yö, jotka esiintyivät Karjurockin lavalla perjantaina 18.7.
Ensimmäinen bändi jonka näin, senkin tosin vain lopusta, oli pääkaupunkiseudulta tuleva Overnight Sensation. Telttalavalla soittaneella orkesterilla oli kova draivi päällä, mutta valitettavasti yleisö ei sitä näyttänyt ymmärtävän. Jengiä oli teltassa vain kourallinen. Helmiä sioille.
En valitettavati ehtinyt seurata bändin työskentelyä kuin muutaman viimeisen kappaleen verran. Billy Idolin Rebel Yell ei ehkä kuvasta yhtyeen omaa musiikkia parhaiten, mutta tuntemattomaksi jäänyt viimeinen biisi oli sen verran tarmokas ralli, että orkesteriin pitää tutustua tarkemmin.
Overnight Sensationin laulajana häärii painijanakin tunnettu Starbuck. En tosin tiedä mitä nimeä hän bändissä käyttää. Miehen lavaliikkeistä tuli mieleen Manowarin Eric Adams.
Päälavalla suutaan soittanut Elastinen oli jotain niin järkyttävää, etten viitsi pilata viimeistä kesälomapäivääni kirjoittamalla siitä yhtään enempää. Ihmettelen vaan kuka tuollaisesta voi tykätä. Kammottavaa paskaa.
7 päivää -lehden toimittajana ja Matti Nykäsen parhaana kaverina tunnnettu Kai Merilä on hänkin rokkimiehiä. Kai Merilä Rock'n Cover Band on esiintynyt Karjurockissa aikaisemminkin. Ihan päteviä lainabiisejä soittava kokoonpano koostuu Merilän lisäksi tuntemattomista soittajista. Tai en ainakaan tunne ketään, joka bändistä jotain tietäisi, vaikka alan asiantuntijoiden kanssa sitä on joskus mietitty.
Merilän orkesteri saattaisi toimia jossain syntymäpäivillä tai ryyppyjuhlissa, mutta Karjurockin teltassa meno oli vähän niin ja näin. Harmitonta, mutta samalla myös siinä rajoilla, että kannattaako moinen. Tilalle kun olisi voinut ottaa jonkun "oikean" bändin. Scorpions, Bon Jovi, Whitesnake ja muut loppuunkalutut 80-luvun hitit kulkivat tosin ihan hyvin.
Kansanedustaja Kike Elomaa, jonka synnyinkodin pihapiirissä Karjurock järjestetään hänen veljenpoikansa toimesta, jammaili innokkaasti Merilän poppoon tahdissa. Eräs tuttuni puolestaan totesi, että "vittu kun tuo jätkä on paska laulaja".
Jostain kumman syystä rokkifestareille on etenkin 2010-luvulla ruvettu raahaamaan iskelmätähtiä. Niinpä Karjurockissakin esiintyi Suvi Teräsniska. Varmaan ihan kiva likka, mutta täysin väärässä paikassa. Hänenkin tilalleen olisi voitu ottaa joku rockbändi. Ja varmasti olisi saatu halvemmalla, ehkä jopa ilmaiseksi.
Koska Summer Steelneckin keikka kiinnosti vähemmän kuin Kansan Uutisten pääkirjoitus, oli aikaa käydä katsomassa Karjurockin alueelle tehtyjä uudistuksia. Nettikuvista päättelin uuden uimalammikon sijaitsevan pellolla, mutta se löytyikin ylhäältä mäeltä.
En tiedä vetikö Suvi Teräsniska kaikki uimarit lavan eteen heilumaan, kun polskimassa ei ollut kuin muutama henkilö. Mutta lätäkkö oli komea ja kuulemma syvimmillään peräti seitsemän metriä syvä.
Viimeistään turkulaisen hevicoverbändi Jailbreakin aikana huomasi, ettei telttalavan puolen tunnin soittoajat riitä mihinkään. Jos Merilän bändin 30 minuutin oli joillekin liikaa, oli Jailbreak varmasti kaikille liian vähän.
Bändi sai laulajansa Taage Laihon kanssa sellainen hurmion aikaiseksi, että harvemmin moista näkeekään. Deep Purplea, Iron Maidenia, Judas Priestiä ja muita alan klassikoita soittanut orkesteri olisi ansainnut olla lavalla ainakin kolmen vartin verran. Homma loppui nyt kuin seinään. Moni tuttuni piti Jailbreakia koko päivän parhaana esiintyjänä.
Jailbreakin jälkeen päälavalla alkoi Stratovarius jyystämään melodista pikaheviään. Laulaja Timo Kotipellon johdolla yhtye sai hyvin porukan mukaansa.
Straton settilista noudatteli jonkinlaista best of -listaa. Moinen menettely sopiikin mainiosti etenkin yleisfestareille.
Aikoinaan olin kovakin Stratovarius-fani, mutta homma on laimentunut aikalailla kultavuosista. Kitaristi-biisintekijä Timo Tolkin lähdön jälkeen yhtyeen tuotanto on laskenut kuin lehmän häntä. Tolkin kauteen painottuva biisilista osoittaakin hyvin, ettei bändi ole sen jälkeen saanut kuin muutaman hyvän kappaleen aikaiseksi.
Stratovariuksen ehkä parhaalta levyltä, 1997 ilmestyneeltä Visionsilta, kuultiin Lokahdella useampi kappale. Minua miellytti etenkin Legions Of Twilight, jonka kuulemista pitkästä aikaa livenä en osannut lainkaan odottaa.
Stratovarius sai sellaiset fiilikset aikaiseksi, että anniskelualueen tuotteet kihahtivat nuppiin arvioitua voimakkaammin. Järkyttäviin hintoihin nousseet juomat tekivät kauppansa kun festarikansa ei halvemmallakaan voi ostaa. Ennen mielestäni suhteellisen kävijäystävälliset hinnat olivat enää muisto vain.
Saksalainen Helloween oli ensilevyjä tehdessään 80-luvun puolivälissä speed metallia. Termiä power metal ei oltu vielä keksittykään kuvaamaan sen ja Statovariuksen kaltaista melodista pikaheviä. Venomin Cronos tosin kertoi vuonna 1985 bändinsä soittavan "power metallia", mutta yleisesti yhtyettä pidetään black metallin keksijänä.
Erään kaverini mukaan Helloweenin setti olisi saanut kattaa enemmän orkesterin tunnetuimpia kappaleita. Varmasti niin, mutta minulle kelpasi se tällaisenäkin. En tuntenut kaikkia biisejä, mutta joukossa olleet hitit saivat aikaiseksi hillittömän menon. Paljon parempia biisejä kuin Eagle Fly Free tai I Want Out ei olekaan.
Kauempaa aivan Saxonin Biff Byfordilta näyttänyt laulaja Andi Deris yritti saada Karjurockin yleisöön vipinää. Bändi oli ehkä liian tuntematon perusjampoille, mutta hienoa kun tällainenkin bändi näille festareille saatiin.
Sakemannit lienevät olleet kummissaan saapuessaan pelipaikalle; kilometritolkulla pelkkää metsää ja peltoa pienen hiekkatien varrella. Ja saman kokee todennäköisesti kuka tahansa tavallinen festarivieraskin. Muistan elävästi erään entisen lossikuskin tokaisun: "Mihin vittuun me oikein ollaan menossa?", kun tilataksi lähestyi Karjurockia Lokalahden korvessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Overnight Sensation. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Overnight Sensation. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 3. elokuuta 2014
maanantai 10. joulukuuta 2012
Joel McIverin Motörhead-kirja
Hevibändeistä kirjoja tehnyt Joel McIver on vuonna 1971 syntynyt brittitoimittaja. Hänen käsialaansa ovat muun muassa kirjat Sabbath Bloody Sabbath ja Justice For All: The Truth About Metallica.
Sen verran mitä olen McIverin kirjoja lukenut, olen niistä myös pitänyt. Suomentajat ovat tehneet hyvää työtä, vaikka monesti elämänkertakäännöksiä on tuskaisaa lukea kömpelön kieliasunsa takia. McIverin tapaa analysoida bändien levyiltä jokainen kappale erikseen on myös arvosteltu. Minua se ei haittaa pätkääkään, päinvastoin on vallan mielenkiintoista lukea mitä mieltä kirjailija on kustakin biisistä.
Liken kustantamassa tänä vuonna ilmestyneessä Motörhead-kirjassa ei kappaleita kerrata noin tarkkaan. Syynä on varmaan se, että bändillä on varsin laaja tuotanto, eikä sen biisit ole vastaavia klassikoita kuin vaikkapa Black Sabbathin. Harva musiikista kiinnostunut tuskin osaa nimetä ainuttakaan biisiä Motörheadin March Ör Die- tai Snake Bite Love -levyiltä. Yhtyeen alkupään kiekot sen sijaan sisälsivät monia myöhemmin klassikoiksi kohonneita ralleja.
Motörhead. Phil Campell, Lemmy Kilmister, Mikkey Dee.
Allekirjoittaneelle Motörhead on yksi vanhimmista hevibändeistä, joita poikasena innostuin kuuntelemaan. Ensimmäiset Motörhead-levyni hankin vuonna 1982. Iron Fist ja klassikkoksi muodostunut live-lp No Sleep 'til Hammersmith ovat yhä hyllyssä hyvässä tallessa. Jälkimmäisen kannessa on nykyään Lemmyn nimikirjoitus. Sain sen Oulun jäähallissa marraskuussa 1999 Monsters Of The Millennium -kiertueen aikana, jolloin yhtye rundasi Dion ja Manowarin kanssa pitkin poikin.
Motörheadin taival on minulle ennestään aika tuttu. Sen verran aktiivisesti olen combon touhuja seurannut. 90-luvulla tosin oli siinä suhteessa hiukan rauhallisempaa aikaa, kun bändin uutuuslevyt eivät juurikaan hetkauttaneet. Tosin silloin hevistä ei muutenkaan pahemmin kirjoiteltu missään. Ei ollut vielä internettiä tai lukuisia radiokanavia kuten nykyään.
Tuolloin ilmestyneet Motörhead-levyt Bastards, Sacrifice, Overnight Sensation ja Snake Bite Love puuttuvat yhä levyhyllystäni. Eipä ole ollut mitään kiirettä niitä hankkia, mutta samapa tuo jos ne joku päivä ostan pois kuljeksimasta. Hyviä kappaleita noillakin levyillä on, mutta olen jotenkin siinä käsityksessä, että junnausaspekti on vaarallisen korkea.
Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Motörhead teki parhaat levynsä 70- ja 80-lukujen taitteessa. Yhtyeen pääjehu Lemmy Kilmister ei tätä haluasi millään myöntää. McIverin kirjassakin palataan yhä uudelleen alkuaikojen klassikkoalbumeihin ja legendaariseen Kilmister-Clarke-Taylor -kokoonpanoon. Kolmikko myös näytti niin rankalta, että harvoin nykyäänkään törmää tuonkaltaiseen orkesteriin.
Klassinen Motörhead-kokoonpano Kilmister-Taylor-Clarke.
Motörheadin ensimmäisistä levyistä Overkill (-79) on aivan ehdoton tapaus, samoin Ace Of Spades (-80) ja jo mainittu live No Sleep 'til Hammersmith (-81). Kolmas lp Bomber on yllättävän heikkotasoinen verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Overkilliin. Myöhemmistä levyistä esimerkiksi 1991 ilmestynyt 1916 on valioluokkaa.
Pari pikku virhettä McIverin tekstissä huomasin, mutta muuten mies kertoo Motörheadin tarinan sujuvasti. Ennen vuotta 1977 (jolloin bändin debyytti-lp ilmestyi) olleet tapahtumat löytyvät myös Lemmyn White Line Fever -kirjasta, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Tässä tosin paremmin.
Kirjan loppupuolella on vähän liikaa Lemmyn mietteitä nykypäivän elämänmenosta. Mies tuntuukin olevan varsinainen filosofi, jolta löytyy mielipide joka asiaan. Häntä kuitenkaan tuskin otetaan vakavasti ennen kuin viikatemies tulee ja korjaa pois. Siihen ei välttämättä mene enää kovin kauan. Jouluaattona 67 vuotta täyttävä Lemmy elää yhä samaa rock'n'roll-elämää, jota viimeiset 40-50 vuottakin. Viinalla, huumeilla ja naisilla on siinä suuri rooli.
Lemmy
Tunnisteet:
Ace Of Spades,
Bomber,
Dio,
Iron Fist,
Joel McIver,
Kilmister-Clarke-Taylor,
Lemmy,
Manowar,
Metallica,
Motörhead,
No Sleep 'til Hammersmith,
Overnight Sensation,
White Line Fever
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



