Jimbo's Garage

Jimbo's Garage-musiikkialbumin takana on paimiolainen rumpali Jimbo Mäkeläinen, joka tunnetaan parhaiten 80-luvulla toimineesta legendaarisesta turkulaisesta Ironcross-hevibändistä. 

Mäkeläinen työsti levyä pikku hiljaa vuosikaudet. Alkukesästä se vihdoin julkaistiin kotimaisen Inverse Recordsin kautta. 

Levyn musiikki on vahvasti 80-luvun hard rockia ja heviä. Samalla myös ysäriheviä, sillä osa kappaleista on perua Mäkeläisen 90-luvun alun bändin Wardancen tuotannosta. Wardance oli turkulaisyhtye, jossa lauloi edesmennyt PJ Rautiainen ja kitaraa soitti Kari Riihimäki. 

Satuin aikoinaan videokuvaamaan kahta Wardancen keikkaa. Kävin kerran yhtyeen treenikämpälläkin Piikkiössä. Orkesterin musiikki olisi näinä päivinä hyvinkin relevanttia, mutta vuosina 1993-94 Nirvanan, Pearl Jamin ja muiden grungebändien hallitessa yleistä musiikkimakua, oli yhtye ikävästi väärässä ajassa. 

Sittemmin monessa mukana ollut Kari Riihimäki hoitelee mallikkaasti kitarat tälläkin julkaisulla. Levyllä on käytetty osia Mäkeläisen Wardancelle säveltämistä biiseistä. Hienoa, että lopulta nekin saatiin tallennettua.  

Useimmissa kappaleissa laulaa Taage Laiho (Kilpi, Altaria, Hevinkelium). Myös Maya Liittokiven (Super Trouper, Deathlike Silence, Loretta Problem) ääntä kuullaan. Mayahan oli jo 90-luvulla Wardancessa taustalaulajana. Kolmantena vokalistina on 80-luvun puolivälistä asti suomalaisissa hevibändeissä äänijänteitään kurittanut Peter James Goodman (Stud, Virtuocity, Conquest).

Levystä saattaa aluksi saada vähän sillisalaattimaisen vaikutelman, mutta kokonaisuus toimii silti. Lionel Ritchie-laina Hello ei sekään erityisesti erotu Mäkeläisen omien biisien joukosta. Sen verran vahvaa materiaalia levyllä on.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta

Hevinkelium on turkulainen, kristillistä metallia esittävä yhtye. 1990-luvun lopulla discoyhtye Super Trouperin soittajista koottu ryhmä on virsihevigenressään tiettävästi ainoa Suomessa.

Bändi on tehnyt keikkoja lähinnä vain kerran vuodessa, aina joulun alla. Tänä vuonna tämä monien odottama spektaakkeli oli lauantaina 22. joulukuuta Turun Apollossa.

Olen silloin tällöin osallistunut tapahtumaan, ainakin jos se on ollut kahta ehtoota ennen jouluaattoa. Menee meinaan turhan tiukaksi kännätä virsihevin tahdissa aattoa edeltävänä iltana, mikäli seuraavana päivänä odottaa 70 kilometrin autoilu kotikonnuille.

Tosin kaikille keikoilla riekkuminen vesilinjalla ei ole minkäänlainen este. Kehuihan eräs työkaverinikin juuri hiljattain, että kyllä hän voi mennä koska vaan Apolloon ja seuraavana päivänä töihin.

Saavuin melko myöhään Apolloon. Alkuilta nimittäin vierähti toisella puolella kaupunkia, jossa oli tarjolla raikasta 40 prosenttista virolaista vodkaa ja Youtubesta toistettuja musiikkivideoita. Suunnattoman kokoisella ruudulla pyörähtivät muun muassa Judas Priest US Festival 83-osuutensa kanssa, minulle melko vastenmielinen Frank Zappa sekä mahtava southern rock-orkesteri Molly Hatchet.

Hevinkeliumin introna toimineen kirkonkellojen kuminan aikana ojentelin reippaana takkia narikkaan ja kapusin portaat ylös nopeammin kuin vuorikauris. Vessahätä oli lähes sietämätön, mutta siitä huolimatta ehdin vaihtaa muutaman sanan ensimmäisten tuttujen kanssa.

Hevinkeliumin muodostavat laulaja Taage Laiho, rumpali Sakke Koivula, basisti Amos Siekkinen, kitaristi Jumpura Leppänen ja kosketinsoittaja Ladis Robles. Kaverit ovat tuttuja Kilvestä, Pääkkösistä, Jivetonesista, Tannasta, Peer Güntista ja monista muista eri kokoonpanoista vuosien varrelta.

Muinaista egyptiläistä hallitsijaa muistuttaneen laulaja Laihon johdolla bändi soitteli riffirikasta virsiheviä kovalla volyymilla. Yleensä olen pärjännyt Apollossa ilman korvatulppia, mutta nyt ne piti kaivella esille.

Hevinkeliumin repertuaarissa on muutamia virsiä, joista tykkään aivan aikuisten oikeasti. Maa on niin kaunis ja Suvivirsi etenkin ovat hienoja lauluja. Orkesterin sovitukset vaan tuppaavat vaan välillä saavan hymyn huulille. Biiseihin on napattu osia ja riffejä ainakin Deep Purplelta, Gillanilta ja Black Sabbathilta. Luultavasti niitä ei tunnista kuin kaltaiseni alan miehet, joita Apollossakin oli lukuisia.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta 2018. (Kuva: Hevinkelium)

Saattaa olla, että reippaanlaisesta humalatilastani johtuen Hevinkeliumin keikka tuntui loputtoman pitkältä. Kun 1998 ilmestynyt Varrella virren -albumi kestää nelisenkymmentä minuuttia, soitti orkesteri mielestäni ainakin tupla-ajan Apollossa. Mutta mikäs siinä jos ihmiset nauttivat. Minulle olisi passannut vähän vähämpikin. Tietysti kun harvoin ollaa lauteilla, niin soitellaan sitten koko rahan edestä.

Apollosta kerkesin tuttujen kera vielä jatkoillekin. Ensin kutsui läheinen Daily News ja lopuksi hieman kauempana sijaitseva legendaarinen rokkiluola Tinatuoppi.

Taage & Garfield live @ Rahtis 12.6.2015

Taage & Garfield esiintyi muutama viikko takaperin Wanhassa Rahtilaivassa. Tuolloin tein aiheesta blogijutun. Enpä ala kertaamaan suunnilleen samoja tarinoita, joten tässä kuvakooste edelliseltä keikalta viime viikon perjantailta.

Keli oli huomattavasti ihmisystävällisempi kuin toukokuun lopulla. Rahtis olikin pullollaan väkeä.

Taage & Garfield Rahtiksessa 23. toukokuuta

Lähibaarini Wanhan Rahtilaivan eli Rahtiksen kesäkauden livevedot aloitti viime lauantaina paikan vakioesiintyjiin kuuluva duo Taage & Garfield.

Turkulaisista pitkänlinjan hevimiehistä koostuva kaksikko on tullut nähtyä lähivuosina useampaankin kertaan Rahtiksen kannella. Ja mikä ettei, ainakaan minä en ole heihin ehtinyt kyllästyä.

Vaikka kesä on jo ovella, oli lauantaina sen verran tuulista, että se ilmeisesti esti monien terassilla istuskelun. Paljon enemmänkin sakkia olisi mahtunut.

Moni tuttunikin jäi pois, vaikka reteesti ilmoittivat Facebookissa olevansa tulossa keikalle. Sitä vartenhan baaritiski on auki, että vilukissat saavat lämmikettä ja joillakin näytti olevan eduskunnastakin tuttuja torkkupeittoja yllään. Käsittääkseni niitäkin saa tarvittaessa baarista.

Taagen ja Garfieldin esiintyminen alkoi puoli yhdeksän paikkeilla ja kesti puolisentoista tuntia. Setissä oli paljon samoja kappaleita kuin viime vuoden lokakuussa, jolloin olen duon viimeksi nähnyt. Joka kerta joukossa on uusiakin ralleja, joista suurin osa on hyvällä maulla valittuja.

Voisin melkein vannoa, ettei Suomessa ole ainuttakaan trubaaduuria tai duoa, joka on soitellut keikoillaan esimerkiksi Judas Priestin Jawbreakeria tai Yngwie Malmsteenin Dreaming (Tell Me) -biisiä. Ihan tavallisimmasta päästä eivät myöskään ole lauantaina tulleet The Policen De Do Do Do, De Da Da Da, Marillionin Kayleight tai Manowarin Heart Of Steel.

Hyvä meininki jälleen kerran ja kesämmällä uudestaan. 

Rahtiksella 4. lokakuuta

Todennäköisesti kuluvan vuoden viimeinen terassiehtoo tuli viettettyä lokakuun alussa Wanhassa Rahtilaivassa Turussa. Ajankohtaan nähden keli oli varsin mukava, eikä palttoota paljon tarvittu lämpinä pysymiseen.

"Rahtis" sattuu olemaan lähikuppilani, jossa tulee etenkin kesäisin istuttua silloin tällöin. Tämänkertainen baarireissu oli kuitenkin todella extempore. Menin iltapäivällä autolla Rahtiksen ohi ja olin näkevinäni laulaja Taage Laihon laivan kannella käärimässä mikrofonin johtoa. Soitto Taagelle, joka kertoi hänen ja Garfieldin keikan alkavan noin tunnin kuluttua.

Kyseessä oli Rahtiksen vakioasiakkaan Valtten läksiäiset. Mies muutti kuulemma työn perässä Bahamasaarille. En tunne kaveria, mutta musiikkia menin paikalle kuuntelemaan. Tuttuja tuntui olevan valtava määrä. 

Taage & Garfield ovat Rahtiksen vakioesiintyjiä. Kävellessäni kohti laivaa, kuului kauas kadulle versio Scorpionsin Always Somewherestä. Kyseistä kappaletta osasin odottaakin, mutta The Policen De Do Do Do, De Da Da Da ja Marillionin Keyleight eivät ensimmäisenä juolahda mieleen kaverusten 80-luvun heviin ja hard rockiin keskittyneitä biisivalintoja miettiessä. Hyvin kumminkin nekin joukkoon sopivat.

Karjurock Lokalahdella 19.7.2014

Karjurock Uudenkaupungin Lokalahdella on jo perinteiseksi muodostunut tapahtuma allekirjoittaneen kesänvietossa. Pari viikkoa sitten viidennen kerran paikalla olleena harmittelin vain sitä, että kuluipa aika taas turhan nopeasti. Alueella kun olisi viihtynyt kauemminkin.

Tämän kesän Karjurockiin oli pääesiintyjäksi hankittu saksalainen hevibändi Helloween. Hyvä veto, kun festarin linja muuten liikkuu suunnilleen rapin ja iskelmän välissä.

Erään tunnetun suomalaisyhtyeen rumpalin kanssa mietimme keväällä, että tuskinpa Helloween yhtään sen kalliimpi on kuin vaikka Paula Koivuniemi tai Yö, jotka esiintyivät Karjurockin lavalla perjantaina 18.7.

Ensimmäinen bändi jonka näin, senkin tosin vain lopusta, oli pääkaupunkiseudulta tuleva Overnight Sensation. Telttalavalla soittaneella orkesterilla oli kova draivi päällä, mutta valitettavasti yleisö ei sitä näyttänyt ymmärtävän. Jengiä oli teltassa vain kourallinen. Helmiä sioille.

En valitettavati ehtinyt seurata bändin työskentelyä kuin muutaman viimeisen kappaleen verran. Billy Idolin Rebel Yell ei ehkä kuvasta yhtyeen omaa musiikkia parhaiten, mutta tuntemattomaksi jäänyt viimeinen biisi oli sen verran tarmokas ralli, että orkesteriin pitää tutustua tarkemmin.

Overnight Sensationin laulajana häärii painijanakin tunnettu Starbuck. En tosin tiedä mitä nimeä hän bändissä käyttää. Miehen lavaliikkeistä tuli mieleen Manowarin Eric Adams.

Päälavalla suutaan soittanut Elastinen oli jotain niin järkyttävää, etten viitsi pilata viimeistä kesälomapäivääni kirjoittamalla siitä yhtään enempää. Ihmettelen vaan kuka tuollaisesta voi tykätä. Kammottavaa paskaa.
 

7 päivää -lehden toimittajana ja Matti Nykäsen parhaana kaverina tunnnettu Kai Merilä on hänkin rokkimiehiä. Kai Merilä Rock'n Cover Band on esiintynyt Karjurockissa aikaisemminkin. Ihan päteviä lainabiisejä soittava kokoonpano koostuu Merilän lisäksi tuntemattomista soittajista. Tai en ainakaan tunne ketään, joka bändistä jotain tietäisi, vaikka alan asiantuntijoiden kanssa sitä on joskus mietitty.

Merilän orkesteri saattaisi toimia jossain syntymäpäivillä tai ryyppyjuhlissa, mutta Karjurockin teltassa meno oli vähän niin ja näin. Harmitonta, mutta samalla myös siinä rajoilla, että kannattaako moinen. Tilalle kun olisi voinut ottaa jonkun "oikean" bändin. Scorpions, Bon Jovi, Whitesnake ja muut loppuunkalutut 80-luvun hitit kulkivat tosin ihan hyvin.

Kansanedustaja Kike Elomaa, jonka synnyinkodin pihapiirissä Karjurock järjestetään hänen veljenpoikansa toimesta, jammaili innokkaasti Merilän poppoon tahdissa. Eräs tuttuni puolestaan totesi, että "vittu kun tuo jätkä on paska laulaja".

Jostain kumman syystä rokkifestareille on etenkin 2010-luvulla ruvettu raahaamaan iskelmätähtiä. Niinpä Karjurockissakin esiintyi Suvi Teräsniska. Varmaan ihan kiva likka, mutta täysin väärässä paikassa. Hänenkin tilalleen olisi voitu ottaa joku rockbändi. Ja varmasti olisi saatu halvemmalla, ehkä jopa ilmaiseksi. 

Koska Summer Steelneckin keikka kiinnosti vähemmän kuin Kansan Uutisten pääkirjoitus, oli aikaa käydä katsomassa Karjurockin alueelle tehtyjä uudistuksia. Nettikuvista päättelin uuden uimalammikon sijaitsevan pellolla, mutta se löytyikin ylhäältä mäeltä.

En tiedä vetikö Suvi Teräsniska kaikki uimarit lavan eteen heilumaan, kun polskimassa ei ollut kuin muutama henkilö. Mutta lätäkkö oli komea ja kuulemma syvimmillään peräti seitsemän metriä syvä.

Viimeistään turkulaisen hevicoverbändi Jailbreakin aikana huomasi, ettei telttalavan puolen tunnin soittoajat riitä mihinkään. Jos Merilän bändin 30 minuutin oli joillekin liikaa, oli Jailbreak varmasti kaikille liian vähän.

Bändi sai laulajansa Taage Laihon kanssa sellainen hurmion aikaiseksi, että harvemmin moista näkeekään. Deep Purplea, Iron Maidenia, Judas Priestiä ja muita alan klassikoita soittanut orkesteri olisi ansainnut olla lavalla ainakin kolmen vartin verran. Homma loppui nyt kuin seinään. Moni tuttuni piti Jailbreakia koko päivän parhaana esiintyjänä.

Jailbreakin jälkeen päälavalla alkoi Stratovarius jyystämään melodista pikaheviään. Laulaja Timo Kotipellon johdolla yhtye sai hyvin porukan mukaansa.

Straton settilista noudatteli jonkinlaista best of -listaa. Moinen menettely sopiikin mainiosti etenkin yleisfestareille.

Aikoinaan olin kovakin Stratovarius-fani, mutta homma on laimentunut aikalailla kultavuosista. Kitaristi-biisintekijä Timo Tolkin lähdön jälkeen yhtyeen tuotanto on laskenut kuin lehmän häntä. Tolkin kauteen painottuva biisilista osoittaakin hyvin, ettei bändi ole sen jälkeen saanut kuin muutaman hyvän kappaleen aikaiseksi.

Stratovariuksen ehkä parhaalta levyltä, 1997 ilmestyneeltä Visionsilta, kuultiin Lokahdella useampi kappale. Minua miellytti etenkin Legions Of Twilight, jonka kuulemista pitkästä aikaa livenä en osannut lainkaan odottaa.

Stratovarius sai sellaiset fiilikset aikaiseksi, että anniskelualueen tuotteet kihahtivat nuppiin arvioitua voimakkaammin. Järkyttäviin hintoihin nousseet juomat tekivät kauppansa kun festarikansa ei halvemmallakaan voi ostaa. Ennen mielestäni suhteellisen kävijäystävälliset hinnat olivat enää muisto vain.

Saksalainen Helloween oli ensilevyjä tehdessään 80-luvun puolivälissä speed metallia. Termiä power metal ei oltu vielä keksittykään kuvaamaan sen ja Statovariuksen kaltaista melodista pikaheviä. Venomin Cronos tosin kertoi vuonna 1985 bändinsä soittavan "power metallia", mutta yleisesti yhtyettä pidetään black metallin keksijänä.

Erään kaverini mukaan Helloweenin setti olisi saanut kattaa enemmän orkesterin tunnetuimpia kappaleita. Varmasti niin, mutta minulle kelpasi se tällaisenäkin. En tuntenut kaikkia biisejä, mutta joukossa olleet hitit saivat aikaiseksi hillittömän menon. Paljon parempia biisejä kuin Eagle Fly Free tai I Want Out ei olekaan.

Kauempaa aivan Saxonin Biff Byfordilta näyttänyt laulaja Andi Deris yritti saada Karjurockin yleisöön vipinää. Bändi oli ehkä liian tuntematon perusjampoille, mutta hienoa kun tällainenkin bändi näille festareille saatiin.

Sakemannit lienevät olleet kummissaan saapuessaan pelipaikalle; kilometritolkulla pelkkää metsää ja peltoa pienen hiekkatien varrella. Ja saman kokee todennäköisesti kuka tahansa tavallinen festarivieraskin. Muistan elävästi erään entisen lossikuskin tokaisun: "Mihin vittuun me oikein ollaan menossa?", kun tilataksi lähestyi Karjurockia Lokalahden korvessa.