70-luvun jytää Rahtiksessa

Turkulainen bilebändi Whole Lotta 70's on kymmenisen vuotta viihdyttänyt kansaa lukuisilla keikoillaan etenkin ympäri Varsinais-Suomea. 

Perjantaina 21. elokuuta orkesteri esiintyi Wanhassa Rahtilaivassa Turun keskustan tuntumassa. Aurajoen ravintolalaiva tunnetaan myös ytimekkäämmällä nimellä Rahtis. 

Olen pari kertaa ennenkin kokenut Whole Lotta 70's:n keikan samaisessa paikassa, joten tiesin mitä tuleman pitää. 

Istumapaikka valikoitui sattumalta lapsuudenkaverini pöydästä, jossa kuluikin koko keikka. Aluksi pelkäsin olevani liian lähellä rumpuja ja äänentoistovehkeitä, mutta volyymi oli onneksi melko hillitty. Bändi ei kumminkaan ole mikään Manowar.

Sitten viime näkemäni yhtyeessä oli tapahtunut kokoonpanomuutoksia. Basisti ja toinen kitaristi olivat eri kavereita. En tiedä kuinka kauan he ovat bändissä vaikuttaneet, mutta sellaisessa käsityksessä olen, että molempien paikka on ollut aika tuulinen. 

Orkesterissa on useampikin musiikkitietäjä, joten 70-luku ja kappalevalinnat ovat varmasti hyvin hallussa. Yhtye ei ole napannut aivan kaikkein kliseisimpiä biisejä, vaan ne ovat hyvällä maulla valittuja. 

Avauskappaleena oli The Doorsin L.A. Woman. Kaltaistani rock-asiantuntijaa miellytti kuulla sellaisia ralleja kuin This Ain't No Summer Love ( Blue Öyster Cult) ja Surrender (Cheap Trick). Niitä ei mikään tuikitavallinen Hotel Californiaa ja Have You Seen The Rainia soitteleva orkesteri varmaan edes tiedä. 

Yleisö oli heti hyvin mukana. Loppua kohden jytinä Rahtiksen kannella oli jo sitä luokkaa, että uumoilin siihen tätä menoa tulevan reiän. 

Bändin ehdoton valtti on energinen laulaja Jussi Helle alias John C. Heat. Hän on erinomainen esiintyjä ja ääneltäänkin varsin kelpo. Myös soolokitaristi Jarskan soittoa täytyy kehua. Satuin istumaan melkein hänen vieressään ja tuli seurattua touhua ehkä tavanomaista tarkemmin. 

Olen koronakesän mittaan nähnyt muistaakseni vain viisi keikkaa (Travelling Jones, The Grammers, Vilperin Perikunta, Super Trouper). Kaikki ovat olleet pirun hyviä, mutta kyllä Whole Lotta 70's vei voiton! 

(Settilistakuva: Kalle Saarinen)

Lauantai-illan musiikkielämyksiä

Koska äänilevyjä on kertynyt vuosikymmenten varrella nurkkiin vino pino, on niitä toisinaan myös kuunneltava. Vaikka fyysinen äänite onkin mielestäni paras vaihtoehto, niin täytyy myöntää, että tietokoneella ollessani ja näitäkin juttuja naputellessani soi taustalla suoratoistopalvelu Youtube.

Tällä hetkellä kuuntelen Youtubesta norjalaisen Jornin uusinta albumia Heavy Rock Radio II. Siinä komeaääninen laulaja Jorn Lande bändeineen versioi muun muassa Deep Purplen, Manfred Manin, Don Henleyn, Bryan Adamsin ja Dion kappaleita.

Viime lauantaina innostuin taas vaihteeksi selaamaan lp-levyjäni oikein urakalla. Levysoittimessa pyöri lukuisia kiekkoja kuten Gillanin Gillan Is Heavy Rock, Rainbowin Down The Earth, Lee Aaronin Metal Queen, Horsepowerin Virginity, The Quireboysin Live Album, Helixin No Rest For The Wicked sekä sattumoisin Ozzy Osbourneltakin samanniminen No Rest For The Wicked. 

Vinyylilevyjen ja toisinaan lasin pohjalle lorahtaneiden makoisten vodkadrinkkien kanssa oli hyvä pohjustaa illan tulevaa livemusiikkielämystä. Sen tarjosi duo The Sedät eli Taage & Garfield Aurajoen rannalla Wanhassa Rahtilaivassa, kaverien kesken Rahtiksessa.

Olen vuosien varrella nähnyt turkulaiskaksikon keikalla ainakin kaksikymmentä, ehkä jopa kolmekymmentä kertaa. Siinä on hiljalleen oppinut mitä biisejä on illan mittaan odotettavissa. Tällä kertaa keikkasetissä oli pari uutta rallia.

Ehtoo polkaistiin käyntiin hieman yhdeksän jälkeen todennäköisesti jokaisen paikalla olleen tuntemalla Black Sabbathin Paranoid-klassikolla. Heti seuraavana kuultiin toinen kovan luokan kappale, nimittäin Touch Too Much laulaja Bon Scottin viimeksi jääneeltä AC/DC-levyltään Highway To Hell. Etenkin jälkimmäisen sovitus toimi mainiosti.

Rahtis-keikka oli laivan ruokaravintolan puolella. Tällä hetkellä siellä ei tosin ole murkinaa tarjolla, koska edellinen yrittäjä pisti pillit pussiin viime kesänä. Setiä oli kuuntelemassa täysi salillinen enemmän tai vähemmän juhlahumussa ollutta porukkaa, joista valtaosa tuntui olevan kaksikon tuttavia.

Trubaduuri Barry Waller

Viime keskiviikkona Turussa Wanhassa Rahtilaivassa esiintyi trubaduuri New Yorkista asti. Barry Waller on suomalaisen keikkamyyjänsä kautta kiertänyt maassamme paljonkin. Minulle tämä oli ensikosketus miehen musiikkiin.

Muistelen, että muutama vuosi sitten Turun Vasaramäessä sijainneen Bar 44:n ohjelmistossa oli samainen Waller. Tuolloin keikkaa mainostettiin "ex-Blackmore's Night -mies" -teemalla. Ihmettelin  sitä silloin, mutta Waller toden totta on kiertänyt legendaarisen kitaristin Ritchie Blackmoren renesanssibändissä basistina.

Saavuin Rahtilaivaan suoraan Turun kaupungin ulkoilusaaresta Vepsästä. Saaressa arvuuttelimme miehen sukunimeä, joka kukaan ei siihen hätään tuntunut muistavan. Jutustelussa hän oli välillä Barry White ja pian jopa Barry Manilow. Oikea muoto selvisi lopulta.

Jokilautta Förille asti kuului hyvin Wallerin ensimmäiset kitarastaan ottamat soinnut. Wallerilla ei ollut mikään kiire pois esiintymisjakkaralta, sillä mies soitteli ja lauloi peräti yli kolme tuntia! Tämä tuskin olisi onnistunut ilman vastaanottavaista yleisöä, josta luullakseni jokainen tykkäsi kuulemastaan.

Wallerin repertuaari oli laajempi kuin standarditrubaduurien, joihin saattaa törmätä esimerkiksi ruotsinlaivoilla. Hän ei tainnut soitella ainuttakaan The Eaglesin tai Creedence Clearwater Revivalin kappaletta, vaan esimerkiksi The Beatlesia ja Rolling Stonesia. Rollari-biisitkään eivät olleet tavallisimmasta päästä, vaan yllätyin kun Ruby Tuesdayn kaltainen helmi tuli. Samoin Mother's Little Helper ei ole tyypillinen valinta.

Waller turisi biisien välissä niitä näitä. Hän kertoi olleensa Ruisrockin aikoihin Turussa Sammakon kirjakaupassa hakemassa Patti Smithiltä nimikirjoitusta, joka ei suinkaan tullut kirjaan tai levynkanteen, vaan kitaraan. Samainen keppi hänellä oli mukana keikallakin. 

Harmi, ettei Wallerin pitkässä setuissä ollut ollenkaan Ritchie Blackmoren bändien tuotantoa. Deep Purple, Rainbow ja etenkin akustisvoittoinen Blackmore's Night olisi sopinut vallan mainiosti.

Wallerin keikkaa seuratessa tuli mieleen, että jos työt eivät aina niin miellytä, on ainakin hänellä selvästi mukavaa töissä. Trubaduuri parhaasta päästä.

Whole Lotta 70's Rahtiksessa

70-luvulla tehtyä rokkia esittävä turkulaisyhtye Whole Lotta 70's heitti keikan kotikaupunkinsa Wanhassa Rahtilaivassa perjantaina 8. heinäkuuta.

Samalla se oli syy miksi minä en mennyt Ruisrockiin kuin vasta seuraavana päivänä. Tämä orkesteri nimittäin on huomattavasti parempi kuin kaikki Ruis-perjantain esiintyjät yhteensä.

Viime vuoden elokuussa Whole Lotta 70's sai sellaisen jytinän aikaiseksi Rahtiksessa, etten muista moista koskaan tuossa paikassa kokeneeni. Koko laiva keinui porukan joratessa hullun lailla.

Sitten viime kesän bändin setissä oli jonkun verran muutoksia. Samojakin 70-luvun hittejä ja helmiä kuultiin, mutta uutuutena mukana oli sellainenkin loistavuus kuin Blue Öyster Cultin This Ain't No Summer Love. Muita mieleen jääneitä biisejä olivat muun muassa Elvis Presleyn Burning Love, The Doorsin L.A. Woman ja Roadhouse Blues, Deep Purplen Burn, The Sweetin Fox On The Run ja Golden Earringin Radar Love.

Whole Lotta 70's laulaja Jussi Helle on loistava esiintyjä, eikä laulajanakaan lainkaan pöllömpi. Myös soolokitaristi Arto Lehtosen tyylitajuista työskentelyä oli hienoa seurata lähietäisyydeltä. 

Vaikka olenkin kasarimiehiä, on paras musiikki mielestäni kumminkin tehty 70-luvulla. Onneksi on Whole Lotta 70's:in kaltainen ryhmä, joka osaa sitä ensiluokkaisesti esittää.

Whole Lotta 70's Rahtiksessa 22. elokuuta

Whole Lotta 70's on turkulainen bilebändi, jonka ohjelmisto koostuu 70-luvun rokista.

Bändistä tulee aina mieleen eräs todella huonoja vitsejä kertova tuttuni. Hän kysyi kerran tiedänkö yhtyettä nimeltä "Hole lotta seitsemänkymmentä heittomerkki s"? Vastasin myötävästi ja kerroin, että bändi soittelee seitsemäkymmentä luvun musiikkia kuten Sladea. "Lotalla on hole!", tuumasi hän siihen ja hörötti sairaalloisesti päälle. Jostain syystä minua ei naurattanut lainkaan.

Nelisen vuotta perustettu orkesteri on ehtinyt tehdä paljon keikkoja, mutta allekirjoittanut näki yhtyeen ensimmäisen kerran viime lauantaina Wanhalla Rahtilaivalla Turussa. Kun kuulin keikasta, oli lauantai-illan suunnitelmat sillä selvät. Sana oli kiertänyt muutekin; laivabaari oli yhtyeen toisen setin aikana aivan täynnä.

Whole Lotta 70'sin keikka kattoi laajalti 70-luvun rockmusiikia purkasta ja jytään. Mukana oli koko kyseisen vuosikymmenen kirjo Black Sabbathista Queeniin, Sweetistä CCR:n kautta Rolling Stonesiin, Uriah Heepistä Kissiin, Doorsiin sekä Alice Cooperiin ja Osmondsiin.

Bändi soitti pirun tiukasti yhteen. Soundit olivat hyvät ja äänenvoimakkuudessa ei säästelty. Laulaja John C. Heat osoittautui vallan loistavaksi esiintyjäksi ja keulakuvaksi, eikä basisti Masakaan paljon huonommaksi pistänyt.

Laivan kansi tömisi siihen malliin, että hetken jo ajattelin sen irtoavan liitoksistaan. Kertaakaan minun aikanani Rahtiksessa ei ole ollut näin kovaa meininkiä. Toisen setin aikana jengi jorasi ja lauloi mukana kuin sekopäälauma. 

Enpä hetkeen muista paremmalla keikalla olleenikaan. Whole Lotta 70's -debyyttini ei olisi voinut tämän paremmin alkaa. 

Hurme & Karvinen duo Rahtiksessa

Lauantaina 15. elokuuta 2015 koettiin Turun Aurajoessa sijaitsevassa Wanhassa Rahtilaivassa eli Rahtiksessa spesiaali-ilta. Laivan kannella esiintyi Janne Hurme ja Kari Karvinen duo.

Turkulainen Hurme on kansan syvissä piireissä tunnettu paremmin kevyemmän musiikin artistina, mutta hänellä on vahva rokki- ja etenkin hard rock -tausta. Kari "Late" tai "Garfield" Karvinen puolestaan on turkulainen pitkänlinjan kitaristi ja hevimies.

Karvisen piti alunperin olla laulaja Taage Laihon kanssa Rahtiksessa, mutta jälkimmäiselle ilmaantui keikka pääbändinsä Kilven kanssa Nokialle Raskaammat tahdit -tapahtumaan.

Kaksikko on esiintynyt Rahtisessa kuluvan kesän aikana jo muutaman kerran. Minua se ei ole vielä päässyt kyllästyttämään, vaikka taidan olla heidän kaikki lähiaikojen Rahtis-vedot nähnytkin. Aika monen suusta kuultuna vaihtelu kuulemma virkisti kun mikrofonin ääressä nähtiinkin välillä Hurme.

Kaksikon ohjelmisto noudatteli noin kolmasosaltaan samoja biisejä joita Karvinen soittelee Laihon kanssa. Puolentoista tunnin setissä oli kumminkin paljon kappaleita, joiden yllätysmomentti oli suorastaan valtava. Def Leppardia ja Iron Maidenia tuskin kukaan kummasteli, vaikka jälkimmäisen The Evil That Men Do:sta olikin saatu sovitettua hieno hidas sovitus. Mutta kun duo esitti Tyketton Forever Youngin ja Gotthardin One Life One Soulin kaltaisia helmiä ja harvinaisuuksia, oli Hurmeelle ja Karviselle annettava iso käsi!

Taage & Garfield live @ Rahtis 12.6.2015

Taage & Garfield esiintyi muutama viikko takaperin Wanhassa Rahtilaivassa. Tuolloin tein aiheesta blogijutun. Enpä ala kertaamaan suunnilleen samoja tarinoita, joten tässä kuvakooste edelliseltä keikalta viime viikon perjantailta.

Keli oli huomattavasti ihmisystävällisempi kuin toukokuun lopulla. Rahtis olikin pullollaan väkeä.