Lauantaina 15. elokuuta 2015 koettiin Turun Aurajoessa sijaitsevassa Wanhassa Rahtilaivassa eli Rahtiksessa spesiaali-ilta. Laivan kannella esiintyi Janne Hurme ja Kari Karvinen duo.
Turkulainen Hurme on kansan syvissä piireissä tunnettu paremmin kevyemmän musiikin artistina, mutta hänellä on vahva rokki- ja etenkin hard rock -tausta. Kari "Late" tai "Garfield" Karvinen puolestaan on turkulainen pitkänlinjan kitaristi ja hevimies.
Karvisen piti alunperin olla laulaja Taage Laihon kanssa Rahtiksessa, mutta jälkimmäiselle ilmaantui keikka pääbändinsä Kilven kanssa Nokialle Raskaammat tahdit -tapahtumaan.
Kaksikko on esiintynyt Rahtisessa kuluvan kesän aikana jo muutaman kerran. Minua se ei ole vielä päässyt kyllästyttämään, vaikka taidan olla heidän kaikki lähiaikojen Rahtis-vedot nähnytkin. Aika monen suusta kuultuna vaihtelu kuulemma virkisti kun mikrofonin ääressä nähtiinkin välillä Hurme.
Kaksikon ohjelmisto noudatteli noin kolmasosaltaan samoja biisejä joita Karvinen soittelee Laihon kanssa. Puolentoista tunnin setissä oli kumminkin paljon kappaleita, joiden yllätysmomentti oli suorastaan valtava. Def Leppardia ja Iron Maidenia tuskin kukaan kummasteli, vaikka jälkimmäisen The Evil That Men Do:sta olikin saatu sovitettua hieno hidas sovitus. Mutta kun duo esitti Tyketton ForeverYoungin ja Gotthardin OneLife One Soulin kaltaisia helmiä ja harvinaisuuksia, oli Hurmeelle ja Karviselle annettava iso käsi!
Wanhan Rahtilaivan liveillat vetelevät hiljalleen viimeisiään tämän kesän osalta. Monta hyvää esiintyjää on tuossa lähibaarissani suven mittaan ollut, viimeisimpänä Risto "Hämis" Hämäläisen ja kitaristi MarkusHeinosen muodostama duo.
Hämis ja Heinonen aloittivat keikkansa Aurajoen toiselta puolelta kuuluneen Aurafestin räpin häiritsemänä. Onneksi heidän äänentoistolaitteistaan löytyi sen verran potkua, etteivät Cheekit ja muut turhuudet päässeet pilaamaan oikeaa musiikkia.
Risto Hämis Hämäläinen on pitkänlinjan trubaduuri, joka on soitellut muun muassa ruotsinlaivoilla. En tiedä kuinka usein kitaristi Markus Heinonen on hänen kanssaan keikoilla, mutta yhdistelmä on erittäin toimiva.
Kaverukset soittelivat muun muassa U2:n, Neil Youngin ja Lynyrd Skynyrdin kappaleita. Rahtiksen kansipaikat täyttyivät mukavasti noin kello 19 alkaneen keikan tahdissa. Ainakin minulla olisi vaikeuksia kävellä Rahtiksen ohi, mikäli tällainen kokoonpano siellä esiintyisi.
Harmi, että keikkaelämys Rahtiksessa jäi vain yhteen settiin. Kahdeksan paikkeilla piti nimittäin lähteä Velkuan Teersaloon Wanhaan salakuljettajaan, jossa esiintyi Janne Hurme duo.
Hurme sai päivän varoitusajalla säestäjäkseen Kari Late Karvisen alias Garfieldin. He olivat harjoitelleet edellisiltana ja yönä biisejä läpi. Hurmeen vakiokitaristi oli yllättäen tehnyt tuplabuukkauksen kyseiselle illalle.
Ensimmäinen yhteiskeikka toimi pienestä hakemisesta huolimatta hyvin. Hurmeen takavuosien hitit Kirje ja Tinasormus saivat tanssikansan liikkeelle, mutta muuten lattialla oli hiljaisempaa.
Kahteen settiin kuului yllättäviäkin kappalevalintoja, joita juhlakansa ei selvästikään tuntenut. Kyllä niidenkin tahtiin olisi yhtälailla voinut panna jalalla koreasti.
Viime talvena Turun Pub Port Arthurissa näkemäni Hurme-keikka sisälsi vain suomenkielisiä biisejä. Velkualla oli mukana monta englanninkielistäkin rallia. Def Leppardin Hysteria, Kissin Heaven's of Fire ja yllätyksekseni jopa vanhan suosikkini Georgia Satellitesin Keep Your Hands To Yourself sopivat mainiosti Hurmen omien ja suomicoverien sekaan.
Hurmeen ja Karvisen seurassa oli oululaismuusikko Pete Ahonen, joka oli kesälomareissulla Turussa. Mies tunnetaan kolmesta levyttävästä bändistään Burning Point, Ghost Machinery ja Stargazery.
Wanhassa salakuljettajassa on pitänyt jo pari kesää käydä jonain livelauantaina. Nyt se toteutui, siitä iso kiitos kuskille Rikulle.
Turussa järjestettiin kuluvalla viikolla 25. kerran kaupunkifestivaali Down by the Laituri.
Sitten alkuaikojen tapahtumaa ei uskoisi enää samaksi, mutta kaikkien muutostenkin jälkeen aina pääosassa ollut rockmusiikki raikaa edelleen. DBTL:n alue on nykyään Turun kaupunginteatterin viereisellä parkkipaikalla, jota kansan suussa kutsutaan "hämähäkkitontiksi". Alue vetää sisälleen muutaman tuhatta juhlijaa.
Torstain kattaus oli mielestäni viikon mielenkiintoisin. Vesku Jokinen ja Sundin pojat, Viikate, amerikkalainen L.A. Guns ja Happoradio eivät äkkiä ajateltuna sovellu yhteen, mutta kokonaisuus oli toimiva.
DBTL-torstain yleisöä.
L.A. Guns on aina ollut allekirjoittaneelle jonkinlainen väliinputoajabändi. Aikalaisensa kuten Poison, Guns N' Roses tai White Lion ovat huomattavasti tutumpia. Uskon, että sama pätee Suomessa melkein kaikkien kohdalla. Levyhyllyssäni taitaa olla kaksi yhtyeen lp-levyä, mutten edes muista niiden nimiä.
L.A. Gunsin laulaja Phil Lewis.
Bändillä tuntuu kuitenkin olevan vannoutuneita diggareita. Se kävi hyvin ilmi torstain keikalla. Muun muassa laulaja Janne Hurme osoittautui kovaksi L.A. Guns -faniksi. Hänellä oli jopa jostain kaapinpohjukasta löytynyt vanha L.A. Guns -paita yllään.
L.A. Gunsin rumpali Steve Riley soitti 80-luvulla WASPissa. Bändi oli tuolloin Suomessakin erittäin suosittu ja on sitä aikalailla vielä nykyäänkin. Aion käydä katsastamassa WASPin nykykunnon ensi syksynä Turun Logomossa. Yhtye kiertää 30-vuotisen taipaleensa kunniaksi muutaman keikan verran Suomessakin.
Steve Riley.
L.A. Guns sai melko vähälukuiseen yleisöön sen verran vipinää, että käsimeri nousi ja välillä jopa yleisö lauloi mukana sen verran minkä osasi. Orkesteri on kuitenkin loppujen lopuksi niin tuntematon enemmistölle, että verrattuna vaikka WASPiin, joka on lähivuosina käynyt kahdesti DBTL:ssa, oli vastaanotto todella vaisu. Mutta todennäköisesti bändi sai nyt uusia faneja jonkun verran.
L.A. Gunsin suurin ongelma mielestäni on tasapaksut kappaleet. Laulaja Phil Lewis on mies paikallaan, eikä bändin muissakaan jäsenissä ole valittamista. Mutta kertosäkeet eivät ole järin tarttuvia. Siksi onkin suorastaan kummallista, että yhtye on kuitenkin ollut Amerikassa niin suosittu, että sen levyjä on myyty miljoonia.
Kitaristi Stacey Blades näytti kaukaa aivan Andy McCoylta.
Illalla yökerho Apollossa esiintynyi kuopiolainen glamrockbändi Reckless Love. Savolaiset eivät saaneet L.A. Guns -kitaristi Stacey Bladesilta kovin mairittelevia lausuntoja kun kysyin mitä hän RL:n esiintymisestä tykkää. Toisaalta moni olisi varmaan sanonut hänen bändinsä keikasta suunnilleen samaa.
"Suomen suurin maalaisrocktapahtuma", Karjurock mainostaa. Näin asia varmasti onkin. Nyt viidettä kertaa järjestetty festivaali keräsi viimevuotiseen tapaan muutaman tuhannen ihmisen yleisön.
Itse paikka on kansanedustaja Kike Elomaan syntymäkodin pihapiirissä, idyllisessä maalaismiljöössä keskellä korpea Lokalahdella. Karjurockin promoottori on Kiken veljenpoika Robert Sainio. Kaveri avustajineen on saanut muutamassa vuodessa kehitettyä tapahtumasta varsin kelvon juhlan, jossa bänditkin tykkäävät esiintyä. Ainakin viime vuonna Eppu Normaalin laulaja Martti Syrjä suorastaan huokui tyytyväisyyttä välispiikeissään Karjurockin lavalla, monituhatpäisen yleisön edessä.
Lokalahti (ruots.Lokalax), aikaisemmin Lokala, oli Varsinais-Suomessa sijainnut Suomen kunta. Asukkaita 497 (1995). Lokalahden kunta liitettiin 1981 Uuteenkaupunkiin. Lokalahdella on puukirkko (J. Höckert,1763).
Lokalahden naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Kalanti, Kustavi, Taivassalo, Uusikaupunki ja Vehmaa.
Ilkka Kanervaa tai edes Kikeä en nähnyt lauantaina 16. heinäkuuta. Missä lienevätkään edustaneet. Kike oli kyllä viime vuonna Karjurockissa, taisi peräti laulaakin sunnuntaina, jolloin oli iskelmäpäivä. Karjurock oli nytkin kolmipäiväinen tapahtuma, mutta sunnuntaina ei enää ollut isoja nimiä tarjolla, vaan coverbändejä ja discopoppia.
Ensimmäinen näkemäni bändi lauantaina oli turkulainen Vilperin perikunta. Yhtye on aina varsin hyväntuulinen, niin nytkin. Kitaristilaulaja Vaakku on huumorimiehiä ja hän viljeli jälleen laajalti muun muassa helsinkiläisaiheisia vitsejä kappaleitten välissä. 1992 suureen, jopa yllättävään suosioon noussut, orkesteri on yhä vetreä, vaikka kulta-ajat ovatkin kaukana 90-luvulla.
Kokoonpanossa on alkuaikojen soittajista vielä jäljellä monta; Vaakun lisäksi kitaristilaulaja Eddy Karlsson, kitaristi Pekka Kaasalainen, mandoliinia ja banjoa soittava Harry Vuorinen sekä pystybasisti Vehnänen. Uudempia jäseniä ovat rumpali ja viulisti.
Vilperin perikunta on ajantonta musiikkia. Bändin voisi panna huumorikategoriaan, mutta se ei ole pelkkä totuus. Sanoitukset ovat osaltaan myös vakavia. Itse sävellykset ovat lainatavaraa, takavuosien hittejä bändeiltä kuten Uriah Heep, CCR ja Soul Asylum.
Vilperien keikka oli oikein viihdyttävä ohjelmanumero iltapäivän ratoksi. Nykyään melko harvoin esiintyvä ryhmä sopi todella hyvin Karjurockiin. Esiintymisaika olisi vaan saanut olla muutamaa tuntia myöhemmin.
Ennen Vilpereitä esiintyi iskelmälaulajana tunnetuksi tulleen Janne Hurmeen hardrockyhtye Human Temple. Harvoin keikkaileva bändi sekin. Valitettavasti kuljetuksemme ei vielä noin aikaisin päivällä lähtenyt, joten Ihmistemppelin musisointi jäi kuulematta. Laulaja itse kuitenkin viihtyi alueella iltamyöhäiselläkin.
Vilperin perikunnan jälkeen esiintynyt Hausmylly oli turhaakin turhempi bändi jo kultakaudellaan 20 vuotta sitten. Typerää huumoridiscoa esittävä kokoonpano olisi saanut jäädä haudan lepoon, eikä koskaan palata tauoltaan. Mutta kai veri vetää lavoille. Ja raha.
Hausmyllyä seurannut uusikaupunkilainen Dinturist on ollut jo tovin nimenä tuttu, mutta nyt vasta onnistuin heidät näkemään ja kuulemaan. Jonkunlaista huumoria tässäkin viljeltiin ja bilediscopoljennolla soitettiin muiden hittejä.
Laulaja oli pukeutunut merkilliseen punaiseen kumihaalariin, ikäänkuin hän olisi ollut kalastamaan menossa. Toisaalta noin perverssin näköistä asustetta ei yksikään kalastaja käytä. Ehkä haalari olikin seksikaupasta ostettu. Harmi kun ei jäänyt kuvaa muistoksi, sillä olutteltassa oli hyvä tunnelma ja niin paljon tuttuja, että en vaivautunut Dinturistin aikana muistaakseni edes kusella käymään.
Jos muutama edeltävä esiintyjä olikin huumoria, seuraavana lavalle saapastellut Danny oli sitä ehkä tahattomasti. Ensi vuonna 70 täyttävä iskelmäkonkari on ikäisekseen vetreässä kunnossa.
Mikään kovin hääppöinen laulaja Danny ei mielestäni ole koskaan ollut. Olenkin ihmetellyt hänen suosiotaan verrattuna lauluääneensä. Mitään muuta selitystä asialle tuskin on kuin se, että 60-luvulla oli tarjokkaita niin vähän, että Lipsasen poikakin kelpasi. Danny on sentään keikkaillut ainakin yhden keikan verran Kiinassa. Siellä ei ole Hausmylly tai Janne Hurmekaan koskaan noussut lavalle. Että ei nyt sentään ihan turha jätkä hänkään.
Aivan viihdyttävän shown Danny kumminkin veti. Kesäkatu ja monet muut hitit seurasivat toisiaan.
Dannyn jälkeen lavalle sipsutellut Irina ei hänkään säväyttänyt lainkaan, vaikka pari Apulannan Toni Wirtasen kynäilemää biisiään korvaani muuten miellyttävätkin.
Irinan jälkeen tunnelmaa nostatti kello 23 aloittanut tamperalainen glamrockbändi Negative. Jestas sentään, mikä energia heistä huokuikaan usean täysin munattoman esiintyjän jälkeen. Bändi suorastaan räjäytti lavalta lian pois hienoilla ja tehokkailla kappaleillaan.
Negativen aikana oli jo pimeää ja muuten tyhjänpanttina olleet lavavalot pääsivät oikeuksiinsa. Bändi soitti kuin unelma, uusi kitaristikin näytti kotiutuneen hyvin porukkaan. Laulaja Jonne Aaron kuulutti kitaristin, jonka nimeä en tiedä tai muista, olevan kotoisin Turusta. Alunperinhän Negativessa oli kaksikin kitaristia. Toinen sai potkut päihteiden liikakäytön takia ja toinen erosi mystisesti muutama kuukausi sitten. Toivottavasti bändikemiat ovat nyt kohdillaan.
Negativen aikana yleisö oli jo hyvin menossa mukana. Yhtyeen mielestäni paras kappale Frozen To Lose It All toi melkein tipan linssiin - tuntui aivan helvetin mahtavalta kuulla se lokalahtelaisen pellon laidassa pimeässä kesäyössä. Kyllä tämän bändin soisi pääsevän kunnolla läpi ulkomaillakin.
Illan päätti lappeenrantalainen Kotiteollisuus. Järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen suosionsa takia yhtye voisi vaikka piereskellä lavalla keulahahmonsa Jouni Hynysen johdolla - yleisö tykkäisi varmasti silti. Suomirokkiheviä esittävällä bändillä on pari oivallista kappaletta, mutta muuten sen musiikki on aika yhdestä puusta veistettyä. Suosiota kumminkin riitti Karjurockissakin, jonne Kotiteollisuus sopikin täydellisesti.
Suosittelen Karjurockia kaikille. Musiikkitarjonta on monipuolista, järjestelyt toimivat ja juomahinnatkin ovat inhimillisiä.
