Scream For Me Finland!

Viime aikoina olen ostanut muutaman musiikkiaiheisen kirjan. Niistä merkittävin on Mikael Huhtamäen kirjoittama Scream For Me Finland! Alaotsikoltaan Kansainvälistä keikkahistoriaa 80-luvun Suomessa. 

Yleensä hankin opukset Adlibriksen postimyynnistä. Muutamalla klikkauksella saa tilauksen lähtemään ja sitten ei muuta kuin odottamaan milloin saa alkaa sivuja kääntelemään. 

Pakettini saapuvat normaalisti lähimpään R-Kioskiin. Ei muuten mitään, mutta kyseistä puljua on hyvin vaikea lähestyä autolla. Pysäköintipaikan löytäminen on kiven alla. 

Viimeisintä tilaustani, Vesa Kontiaisen Hurriganes-kirjaa, hakiessani kurkotin samalla hyllystä Geisha-suklaarasian. Sellainen kun sattui olemaan ilmainen ammattiyhdistykseni jäsenille. Tämä tosin vain joulutervehdyslehtisestä leikattua kuponkia vastaan. 

Geisha-suklaista kannattaakin nauttia nyt, koska pian niitä ei ehkä enää ole. Villitys vaihtaa tuotteiden nimiä on tänä nykyhölmöilyn aikana niin valtava, että esimerkiksi Eskimo-jäätelöpuikko on vastaisuudessa pelkkä Puikko. Ettei vaan kukaan haukkuisi rasistiksi ja pahoittaisi mieltään.

Iron Maiden vuonna 1984.

Scream For Me Finland! on paras lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä keskitytään kansainvälisten hevibändien esiintymisiin 80-luvun Suomessa. 

Scream For Me Finland!-nimi on peräisin Iron Maidenin laulajan Bruce Dickinsonin suusta. Hän tapaa huudella sitä aina Suomen konserteissa. 

Nykypäivänä 80-luvun hevikeikkojen muistelu voi tuntua kaukaiselta ja vähän koomiseltakin. Sitä se tietysti jossain määrin onkin. Miettikääpä vaikka Ronnie James Dioa taistelemassa lasermiekkalla pahvista lohikäärmettä vastaan, WASPin laulajaa Blackie Lawlessia heittelemässä lihakimpaleita yleisön sekaan tai Ian Gillania lunttaamassa biisien sanoja monitorin takaa Black Sabbathin solistina. 

Minulle tämä kirja kuitenkin on silkkaa mannaa. Muistan hyvin siinä käsitellyt konsertit, koska olin heti 80-luvun alusta aktiivinen Suosikin, Soundin ja OK:n lukija. Vähän myöhemmin valikoima karttui kotimaisen Heavy Heavenin, ruotsalaisen Okej:n ja saksalaisen Metal Hammerin muodossa. Hevirokkiakin on tullut kuunneltua jo 38 vuotta. 

Ronnie James Dio ilman miekkaa 80-luvulla.

Huhtamäki on nähnyt vaivaa kaivaessaan keikkakokemuksia yhteen nippuun. Tässä on epäilemättä auttanut hänen perustamansa Facebook-ryhmä Live In Finland 1955-1999, jonne sakki on saanut kirjata muistojaan esimerkiksi Helsingin jäähallin konserteista. 

Pääkaupunki ei onneksi ole ainoa konserttipaikka maassamme jota kirjassa käsitellään. Mukana on tarinaa periferiastakin, muun muassa Motörheadin esiintymisestä Lappeenrannan raviradalla 1982, Kissin Oulun konsertista vuodelta 1983 kuin Metallican keikasta Tarvasjoella 1984. 

Kirjassa on myös muutama tapahtuma, joissa olen ollut itsekin mukana. Niistä tärkeinpänä pidän brittiläisen Judas Priestin konserttia Fuel For Life-kiertueellaan Helsingin jäähallissa 29. lokakuuta 1986. Se oli ensimmäinen iso konserttini ja samalla ensimmäiset näkemäni ulkomaiset yhtyeet.  Lämmittelybändinä oli länsisaksalainen Warlock. 

Konsertin biisilistaa kirjasta tutkiessani mieleen palautui tunnelmia jäähallista. Muutaman kappaleen muistin kristallin kirkkaasti ja vieressäni istuneen, viime vuonna edesmenneen turkulaistuttuni Tommi Lithenin hurmioituneen tukanheilutuksen. 

Judas Priest Fuel For Life-kiertueella vuonna 1986. 

Huhtamäki ei ole tyytynyt pelkkään konserttielämysten muisteluun. Hän käsittelee myös aihetta, josta ei pahemmin ole Suomessa kirjoitettu. Tunnettuahan on, että rocktähdet saavat naisia jonoksi asti, joten miksei siitä voisi jälkipolvillekin mainita.  

Bändäritoiminnasta kirjassa kertoo entinen Speden Spelien arpakuutiotyttö ja kirjailija Huhtamäen yläasteaikainen luokkakaveri Annika Metsäketo. Hänen mukaansa touhu oli kovin viatonta. 

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa nykyinen toimittaja Semira Ben-Amor, joka muistelee Guns N' Rosesin juhlia helsinkiläishotellissa. Kahtena peräkkäisenä ehtoona jäähallissa esiintyneen orkesterin konserttien aikana yhtyeen roudarit kävelivät yleisön joukossa ja bongasivat nättejä pimuja. Varmoille tapauksille jaettiin bäkkäripassi, jossa luki "Tulsa", kun taas toisten passiin oli tuherrettu "Helsinki". Näin bändin jäsenet ja roudarit erottivat keneltä saa piparia ja keneltä ei. 

Satun itsekin tuntemaan ainakin yhden Guns N' Roses-passin saaneen, nykyään viiskymppisen naisen. En ole kysynyt kumpaa kaupunkia hän mahtoi pippaloissa edustaa.  

Aikaa Scream For Me Finlandin sen läpikahlaamiseen meni kauan, mutta jokainen iltapuhteina suoritettu lukuhetki oli sen arvoinen. Kirja kannattaa ehdottomasti hankkia vaikka pukinkonttiin. 

Guns N' Roses vuonna 1991 Use Your Illusion-levyjen promokuvassa. 

Karjurock 2015

Karjurockissa rokattiin kuluvana viikonloppuna. Uudenkaupungin Lokalahden Nopperlassa vuodesta 2007 asti järjestetty festivaali on vuosi vuodelta kasvattanut kävijämääräänsä pikkutapahtumasta keskisuureksi juhlaksi.

Suomen, vai oliko peräti koko maailman, parhaaksi maalaisfestariksi kutsuttu Karjurock saavutti kaksi vuotta sitten yleisöennätyksensä, kun samana päivänä lavalla nähtiin muun muassa räppärit Petri Nygård ja Cheek ja muita lökäpöksyjä. Sen jälkeen onkin ollut mukavan väljää, enkä ainakaan minä kaipaa sellaista ruuhkaa. Järjestävät varmaan ajattelevat toisin.

Olin pitkään sitä mieltä, että tänä vuonna käyn Karjurockissa vain lauantaina, koska kahden päivän juhliminen ottaa kummasti voimille. Lisäksi lauantain pääesiintyjä Uriah Heep kiinnosti etukäteen eniten. Mikäli olisin näin toiminut, olisi olotila tällä hetkellä varmasti hiukan pirteämpi. Ostin kumminkin kahden päivän lipun, joka osoittautuikin muuten hyväksi päätökseksi.

Perjantain bändeistä ei ole oikeastaan muuta mainittavaa kuin amerikkalainen hevibändi WASP. Yhtye soitti loistavan keikan, jonka kesto oli alle tunti. Se ei ainakaan minua haitannut, sillä parempi tiivis ja ytimekäs paketti kuin turhaa yleisönlaulatusta tai muniinpuhaltelua sisältävä show.

WASP esitti kaikki keskeisimmät kappaleensa, joiden pääpaino on kahdella ensimmäisellä albumilla WASP (-84) ja The Last Command (-85). Settilista oli seuraavannlainen: On Your Knees / Torture Never Stops / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Wild Child / Sleeping (In The Fire) / Forever Free/ I Wanna Be Somebody / Chainsaw Charlie ja Blind In Texas.

Lauantain pääesiintyjänä oli brittiläinen progressiivista hard rockia soittava veteraaniyhtye Uriah Heep. Odotin bändin keikkaa kuin kuuta nousevaa, sillä Heep on viime vuosina ollut yksi eniten kuuntelemistani bändeistä. Alunperin tutustuin siihen jo vuosikymmeniä sitten, mutta innostuin muutama vuosi takaperin vielä enemmän.

Näin Heepin ensimmäisen kerran Köyliön legendaarisella Lallintalolla syksyllä 1989. Sittemmin olen ehkä vajaat kymmenen kertaa. Edellisen kerran viime vuoden kesällä Salon Astrum Areenalla.

Heep on täysin vetreä bändi, vaikka moni muuta luuleekin. Viimeksi perjantaina kuulin eräältä vanhalta tutulta, että "se ei kuulemma ole enää oikein vedossa". Kyllä vaan on. Karjurockin keikka tuon jälleen todisti.

Esitys oli yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Uudemmat kappaleet kuten One Minute ja pakolliset klassikot Sunrise, Stealin, Lady In Black, July Morning ja tietysti Easy Livin' villitsivät allekirjoittaneen sellaiseen hurmostilaan, etten ole aikoihin mistään keikasta noin paljon innostunut.

Heep myös vaihtelee settilistojaan huolimatta edellä mainituista klassikkokappaleista, joita se ei oikein voi jättää soittamatta. Tällä kertaa mukana oli vuonna 1977 ilmestyneeltä Firefly -levyltä peräisin oleva Hanging Tree. Oikein positiivinen yllätys. 

Ennen Uriah Heepiä esiintyi telttalavalla turkulainen Jailbreak. Heviklassikoita soittava yhtye oli paikalla viime vuonnakin ja sai mahtavan vastaanoton. Sama päti tälläkin kertaa, eikä puolen tunnin soittoaika tahtonut riittää mihinkään. Acceptia, Judas Priestiä, Iron Maidenia ja kumppaneita olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Valitettavasti The Grammersin esiintymisvuoro oli vasta kahdelta yöllä. Sitä en ehtinyt nähdä, sillä kyytimme lähti pois jo aikaisemmin. Mutta ensi viikolla bändi soittaa Turussa Papa Joe -ravintolalaivassa ja sinnehän on pakko mennä.

Down By The Laituri keskiviikkona 24.7.2013

Rakkauden festivaaliksi nimetty Down By The Laituri sai taannoin uudet vetäjät. Ainakaan vielä tänä vuonna heidän vaikutuksensa tapahtumaan ei tuntunut olevan kovinkaan kummoinen. Festariohjelma noudatti samanlaista linjaa kuin ennenkin.

Aurajokirannassa, Turun kaupunginteatterin viereisellä parkkipaikalla (ns. hämähäkkiparkki) järjestettävä DBTL oli jälleen neljäpäiväinen.

Rakkauden festivaali luotti tuttuun ja turvalliseen konseptiin. Takuuvarmoja suomalaisnimä vilisi esiintyjälistassa. Dingo, Paula Koivuniemi, Mokoma ja Jean S lukevat varmasti monen muunkin festivaalin ohjelmistossa. Hieman erkoisempaa antia edustivat puolestaan ainakin Korroosio ja Eurooppa 3.

Aikaisempien vuosien tapaan ulkomaista bändikiinnitystä ei ollut lainkaan. Lähinnä raskaampaa osastoa edustaneet orkesterit kuten W.A.S.P., Sepultura ja L.A. Guns ovat yleensä olleet piristävä poikkeus.

Keskiviikkona 24.7. päivän aloitti Timo Rautiainen nykyisen bändinsä Neljännen sektorin kanssa. Muutaman Trio Niskalaukauksenkin rallin esittänyt yhtye ei sen kummemmin minuun vedonnut, mutta asiallinen meininki äijillä kumminkin tuntui olevan.

Turkulainen rhytm'n'blues-yhtye Gangster of Love ei ole suurelle yleisölle tuttu nimi. Yhtye saa ainakin kotikaupungissaan kannatusta yli musiikiliisten genrerajojen. Omaan makuuni hieman liian lyhyet ja nopeat kappaleet vaatisivat tarkempaa tutustumista. Ammattitaidollisesti yhtye on toki erittäin pätevä.

The 69 Eyesiä diggailin kovastikin 90-luvulla heti bändin ensimmäisestä levystä lähtien. Muutama orkesterin kaverikin tuli puolitutuksi erinäisillä kesäfestivaaleilla, joissa joko esiintyivät tai olivat vain yleisön edustajina. Mukavat heput ovat turhaan saaneet osansa parin suurisuisen yhtyetoverinsa käytöksestä.

En muista koska viimeksi olisin nähnyt 69 Eyesin livenä. Varmaan lähivuosina Ruisrockissa. Nyt oikein odotin tapaavani vanhan ystävän pitkästä aikaa. Yhtye latasi tiskiin niin kovia biisejä, että oksat pois. Monet orkesterin suurimmat hitit ja samalla eräät sen parhaimmat kappaleet kuten The Chair ja Wasting The Dawn onneksi kuultiin.

Lappeenrantalainen Mokoma edustaa naapurikuntansa Lemin poikien Stam1nan ohella sellaisia metallimusiikkigenrejä, joita en voi sietää. Saattaisi jopa olla, että pakkotilanteessa valitsisin jopa Petri Nygårdin pilluräpin mielummin kuin jommankumman näistä.

Mokoman keikka menikin teltan ulkopuolella tuttujen kanssa seurustellessa. Yhtyeen möykkä ja huuto kuului hyvin sinnekin asti, mutta sen vetovoima ei riittänyt lähempään tutkiskeluun.

Turkulainen Kilpi on viime vuosina ottanut rauhallisemmin verrattuna muutaman ensimmäisen levynsä aikaiseen tahtiin, mutta on kumminkin ollut koko ajan aktiivinen ainakin jossain määrin. Viimeksi taisin nähdä bändin viime vuonna Karjurockissa Lokalahdella.

DBTL:ssä nähtiin ja koettiin Kilven kymmenvuotisjuhlakeikka. Tarkemmin määriteltynä tänä vuonna on kulunut kymmenen vuotta yhtyeen ensimmäisen levyn Sähkönsinistä sinfoniaa julkaisusta.

Laulaja Taage Laihon johdolla bändi sai runsaslukuisen kotiyleisönsä hyvin mukaan. Yleisö hoilasi sanoituksia Taagen mukana ja syttyi etenkin orkesterin tunnetuimpien biisien kuten Sielut iskee tulta aikana.

Taagen mukaan DBTL-esiintyminen oli eräs bändin parhaimmista keikoista kautta aikojen, enkä lainkaan ihmettele moista.

Festivaalijuontajana toimi lähinnä Big Brother -ohjelmasta tuttu Kaki Hautoniemi. Moottoriturpa pälätti lavallakin pitkään, muttei sentään varastanut showta illan varsinaisilta esiintyjiltä. Kummalliseen peruukkiin sonnustautunut mies oli hyvä valinta höpöttämään esiintyjien välille, vaikka kaveri herättääkin tunteita puolesta ja vastaan.

Toinen vaihtoehto lavajuontajaksi olisi voinut olla Vuoden turkulaiseksikin valittu puhetyöläinen Jethro Rostedt, jonka bongasin yleisön joukosta.

Okej-lehti, Ruotsin "Suosikki"

YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.

Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.

Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.

Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.

Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.

Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.

Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.

Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen asiasta.

Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.

Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.

90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.

Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.

Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.

W.A.S.P. Logomossa

Amerikkalainen W.A.S.P. -orkesteri konsertoi Turun Logomossa viime perjantaina, 19. lokakuuta.

W.A.S.P. on vuonna 1982 perustettu yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye. W.A.S.P. tuli tunnetuksi 1980-luvulla kiistanalaisista psykodraamanäytöksiä ja shock rockia lähentelevistä konserteistaan sekä groteskeista sanoituksistaan, jotka usein käsittelivät seksiä, väkivaltaa ja okkultismia.

W.A.S.P. on kokenut lukuisia jäsenvaihdoksia noin 30-vuotisen olemassaolonsa aikana ja yhtyeen laulaja-kitaristi (ja entinen basisti) Blackie Lawless on ollut ainoa pysyvä jäsen yhtyeen perustamisesta asti. Nykyisin monet mieltävätkin W.A.S.P.:n lähinnä Lawlessin sooloprojektiksi. (Wikipedia)

W.A.S.P. vuonna 1984.

Olen nähnyt bändin muistaakseni neljä kertaa aikaisemminkin. Niistä peräti kolme kertaa Turussa.

Keväällä 2004 W.A.S.P. veti Caribian tupaten täyteen. Lämmittelybändinä toimi brittiläinen Dragonforce. Muistan tuolloin ihmetelleeni bändin valtavaa suosiota, joka tuli himpun verran yllätyksenä. Caribian salissa rynni kolmisen tuhatta ihmistä, vaikka yhtyeen kultavuosista oli melkein parikymmentä vuotta aikaa.

Down by The Laiturissa W.A.S.P. on esiintynyt 2008 ja 2011. Niistä ensimmäinen oli minulle merkittävämpi, joskaan keikat eivät pahemmin toisistaan poikenneet. Bändi kiinnosti DBTL-alueellakin paria tuhatta henkeä pelkästään yksinään.

Perjantainen Logomon keikka oli ensimmäinen kerta, kun olin rakennuksessa musiikkia kuuntelemassa. Heinäkuussa kävin Turku -valokuvanäyttelyssä ja mietin missä päin konserttisali mahtaa olla. Eri ovesta sinne näköjään mentiin, piti vaan kiertää rakennuksen toiselle puolelle.

Iltayhdeksän jälkeen konserttisalin aulassa oli valtava kuhina. Porukkaa oli ainakin tuhat juomassa kaljaa ja seisoskelemassa lattian tukkeena. Minulla ei ollut hajuakaan mistä salin puolelle pääsi, eikä oikein mistään muistakaan systeemeistä. Paikka nimittäin on valtavan kokoinen.

Mistä lie valtaosa konserttivieraista saapunutkaan, kun tuttuja näkyi yllättävän vähän väkimäärään verrattuna. Aika kirjavan näköistä vipeltäjää oli joukossa.

Keski-ikä oli standardirokkikeikkaa korkeampi, ehkä jopa noin 40 vuotta. Olihan W.A.S.P. monille ikäisilleni merkittävä osa 80-lukua. Kadonneen nuoruutensa etsijöitä tällaisissa tapahtumissa yleensä riittää paljonkin. Minulla se ei ole koskaan pois lähtenytkään.

Kun W.A.S.P. tuli Suomessa julkisuuteen syksyllä 1984, olin yläasteen 8. luokalla ja 14-vuotias. Bändin samanniminen debyytti-lp ilmestyi tuolloin. Hittimittarissa näytettiin I Wanna Be Somebody -musiikkivideo. Bändi kävi kolmella keikalla Suomessa loppuvuonna -84.

W.A.S.P. kolahti tuolloin melko kovaa. Olin jo kuunnellut heviä aktiivisesti puolisentoista vuotta, ja yhtyeestä tuli yksi suosikeistani Kissin, Mötley Crüen, Rainbowin, Black Sabbathin, Dion, Whitesnaken, Motörheadin, Ozzy Osbournen, Iron Maidenin ja muiden ohella. Ensi talvena tuleekin kuluneeksi 30 vuotta kun hevi-innostukseni alkoi.

W.A.S.P.:in esikoislevy on yhä bändin paras tekele. Sillä ei huonoja kappaleita ole. I Wanna Be Somebodyn ohella L.O.V.E. Machine, (Sleeping) In The Fire ja On Your Knees esimerkiksi ovat yhä täysin relevantteja biisejä. Kaikki nuo myös kuultiin Logomon keikalla.

Miesvoittoista yleisöä Logomossa.

Orkesterin settilista oli muutenkin 80-lukupainoitteinen. Keikka oli jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä tuli kaikki olennaiset vanhat hitit. Sitten vuorossa oli 1992 ilmestyneen The Crimson Idol -levyn muistelu. Lätty täytti tänä vuonna 20 vuotta ja sitä juhlistetaan tällä kiertueella.

The Crimson Idol -medley oli melkoinen tunnelmanlatistaja. Puolet väestä kipitti ulos tupakalle kun medley alkoi. Taustalla olleille videoscreeneille heijastui Martin Luther Kingin saarnaa ja muuta amerikkalaista historiaa, joista suomipoika en niin tajua eikä välitäkään. Enemmän kuitenkin kuin jenkit itse.

W.A.S.P.:in johtaja Blackie Lawless sen sijaan on hauskapidon ohella melkoinen julistaja, joka jo 80-luvun puolivälissä pisti senaattorien vaimoille kampoihin, kun nämä halusivat varoitustarroja hevilevyjen kansiin.

Konsertin kolmas osuus alkoi rumpusoolosta. Tässä vaiheessa olin jo kivunnut katsomoon istumapaikalle. Se olisi pitänyt tehdä jo huomattavasti aikaisemmin. En vaan tiennyt, että sinne pääsee tavallisella lipulla. Ainakin kolme tuttuanikin kuvitteli näin.

Ylhäältä katsomosta oli herkkua katsella lavan tapahtumia ja vellovaa yleisömerta. Koipien puutuminenkin oli enää muisto vain. Seuraavalla Logomo -käynnillä pitääkin suunnata oitis ylös katsomoon, eikä ihmetellä kentällä.

Näkymä lavalle oli hyvä. Jopa niin hyvä, että huomasin heti keikan alkuvaiheilla, ettei homma nyt oikein mene kuten pitäisi. Bändi nimittäin soitti osan biiseistä playbackina! Siis musiikki tuli nauhalta, orkesteri vaan oli soittavinaan.

Kun esimerkiksi L.O.V.E. Machine kulki niin täysin levymuotonsa mukaan, kiinnitin huomiota rumpaliin. Hän mäiski melkein oikein, muttei ihan pysynyt tahdissa.

Wild Childin aikana Blackien laulu tuli nauhalta. Mies ei joka kerta ehtinyt mukaan oikeissa kohdissa. Kerran hän jumitti rumpukorokkeen kohdalla kun laulu alkoi. Suunsa oli kiinni ja mikrofoni parin päässä. Silti laulu raikasi reteesti!

Osa kappaleista tuli nähdäkseni kuitenkin oikeasti livenä. Esimerkiksi yhtyeen suurin hitti I Wanna Be Somebodyyn oli sovitettu yleisönlaulatuskohtia ja biisiä muutenkin venytetty ja vanutettu.

Huomioni jälkeen tunnelmani kumminkin latistui sen verran, että loppukeikka meni lähinnä odotellessa milloin tämä oikein loppuu. Hyviä biisejä tuli rutkasti, mutta ilmassa leijui petoksen maku. Perkele, oikea rokkibändi ei tee näin!

Sunnuntain Turun Sanomia lukiessani tuntui oudolta. Kirjoittaja kun hehkutti innoissaan W.A.S.P.:in keikkaa. Salissa oli hänen mukaansa vallinnut "lähes hurmoksellinen tunnelma". Kaikki oli muutenkin yltiöpositiivista. Tuli mieleen, että mahdoimmeko olla samalla keikalla?


W.A.S.P.:in settilista Logomossa kuten tässäkin http://www.setlist.fm/setlist/wasp/2012/the-circus-helsinki-finland-2bdd04ae.html

L.A. Guns Turussa

L.A. Guns on yhdysvaltalainen rock-yhtye, josta myöhemmin lähti jäseniä Guns N' Roses -kokoonpanoon. Yhtyeen perustivat vuonna 1983 basisti Ole Beich, rumpali Rob Gardner, kitaristi Tracii Guns ja laulaja Axl Rose. Hollywood Rose, Roadcrew ja L.A. Guns -yhtyeistä lähteneet muusikot perustivat myöhemmin Guns N' Rosesin. Vuonna 2006 kaksi yhtyettä kiersi nimellä L.A. Guns. Toisen yhtyeen johtohahmona oli Phil Lewis ja toisen Paul Black (& Tracii Guns).

L.A. Gunsin basisti Scotty Griffin.


Turussa järjestettiin kuluvalla viikolla 25. kerran kaupunkifestivaali Down by the Laituri.

Sitten alkuaikojen tapahtumaa ei uskoisi enää samaksi, mutta kaikkien muutostenkin jälkeen aina pääosassa ollut rockmusiikki raikaa edelleen. DBTL:n alue on nykyään Turun kaupunginteatterin viereisellä parkkipaikalla, jota kansan suussa kutsutaan "hämähäkkitontiksi". Alue vetää sisälleen muutaman tuhatta juhlijaa.

Torstain kattaus oli mielestäni viikon mielenkiintoisin. Vesku Jokinen ja Sundin pojat, Viikate, amerikkalainen L.A. Guns ja Happoradio eivät äkkiä ajateltuna sovellu yhteen, mutta kokonaisuus oli toimiva.

DBTL-torstain yleisöä.

L.A. Guns on aina ollut allekirjoittaneelle jonkinlainen väliinputoajabändi. Aikalaisensa kuten Poison, Guns N' Roses tai White Lion ovat huomattavasti tutumpia. Uskon, että sama pätee Suomessa melkein kaikkien kohdalla. Levyhyllyssäni taitaa olla kaksi yhtyeen lp-levyä, mutten edes muista niiden nimiä.

L.A. Gunsin laulaja Phil Lewis.

Bändillä tuntuu kuitenkin olevan vannoutuneita diggareita. Se kävi hyvin ilmi torstain keikalla. Muun muassa laulaja Janne Hurme osoittautui kovaksi L.A. Guns -faniksi. Hänellä oli jopa jostain kaapinpohjukasta löytynyt vanha L.A. Guns -paita yllään.

L.A. Gunsin rumpali Steve Riley soitti 80-luvulla WASPissa. Bändi oli tuolloin Suomessakin erittäin suosittu ja on sitä aikalailla vielä nykyäänkin. Aion käydä katsastamassa WASPin nykykunnon ensi syksynä Turun Logomossa. Yhtye kiertää 30-vuotisen taipaleensa kunniaksi muutaman keikan verran Suomessakin.

Steve Riley.

L.A. Guns sai melko vähälukuiseen yleisöön sen verran vipinää, että käsimeri nousi ja välillä jopa yleisö lauloi mukana sen verran minkä osasi. Orkesteri on kuitenkin loppujen lopuksi niin tuntematon enemmistölle, että verrattuna vaikka WASPiin, joka on lähivuosina käynyt kahdesti DBTL:ssa, oli vastaanotto todella vaisu. Mutta todennäköisesti bändi sai nyt uusia faneja jonkun verran.

L.A. Gunsin suurin ongelma mielestäni on tasapaksut kappaleet. Laulaja Phil Lewis on mies paikallaan, eikä bändin muissakaan jäsenissä ole valittamista. Mutta kertosäkeet eivät ole järin tarttuvia. Siksi onkin suorastaan kummallista, että yhtye on kuitenkin ollut Amerikassa niin suosittu, että sen levyjä on myyty miljoonia.

Kitaristi Stacey Blades näytti kaukaa aivan Andy McCoylta.

Illalla yökerho Apollossa esiintynyi kuopiolainen glamrockbändi Reckless Love. Savolaiset eivät saaneet L.A. Guns -kitaristi Stacey Bladesilta kovin mairittelevia lausuntoja kun kysyin mitä hän RL:n  esiintymisestä tykkää. Toisaalta moni olisi varmaan sanonut hänen bändinsä keikasta suunnilleen samaa.

L.A. Gunsit yökerhossa.