Tuli tässä yhtenä päivänä selattua kuva-arkistoja. Eteen tupsahti fotoja Tampereella kesäkuun 9.-11. päivä vuonna 2011 järjestetystä Sauna Open Airista.
Kyseessä on 80-lukupainotteiseen hevirokkiin keskittynyt festivaali, joka tuolloin pidettiin Tampereen Eteläpuistossa. Vuosien tauon jälkeen elvyytetty tapahtuma oli viime kesänä siirtynyt Ratinanpuistoon ja se sopi ainakin minulle paremmin.
Kitaristi Gus G Ozzy Osbournen yhtyeestä.
Vuoden 2011 Saunasta on jäänyt mieleen etenkin se, että ilma oli helteinen. Varjopaikkoja ei Eteläpuistossa ollut tai jos oli, oli ne kansoitettu.
Kolmipäiväinen festivaali on minulle nykyään jo liikaa, kaksi menee vielä. Eipä ollut tuolloinkaan helppoa kun kankkunen painoi päälle hellesäässä viimeisenä festivaalipäivänä. Bajamajoissa ei voinut asioida, oli ne niin järkyttävässä kunnossa.
Tim Ripper Owens Dio's Disciples-yhtyeestä.
Tapanani ei ole ollut festivaaleilla kuvata erityisesti esiintyjiä, vaan otan yleiskuvia ja kuvia yleisöstä. Tuttuja ja tuntemattomia on vuosien saatossa päätynyt tai päässyt kamerani sisuksiin, riippuen siitä miten itse asian kokevat.
Mielestäni monet bändikuvat ovat äärimmäisen tylsiä, ellei niitä ole saatu otettua tarpeeksi läheltä. Tai sitten ne ovat muuten vain niin kehnoja kun rajaus on aivan päin persettä tai muuta vastaavaa.
Valitsin kumminkin tähän yleisön edustajien sijasta pelkästään kuvia esiintyjistä kun sattui löytymään noinkin monta hyvää kuvaa.
Sauna Open Airissa soitteli vuonna 2011 varsin kovia nimiä. Kuvissa näkyvät Ozzy Osbourne, Helloween, Saxon, Judas Priest, Doro, Accept, Joey Belladonna ja Dio's Disciples, joka oli Dio-bändin raunoille koottu ryhmä laulaja Ronnie James Dion kuoltua vuotta aikaisemmin.
Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten Länsi-Saksan Solingenissa perustettu hevibändi Accept esiintyi lauantaina 17. helmikuuta Turun Logomossa.
Konserttimainoksia alkoi ilmestyä mediaan jo viime vuoden loppukesällä. Oli aivan selvää, että jos elän helmikuussa, olen myös paikalla. Bändi on nimittäin ollut minulle hyvin merkittävä vuosikymmenten varrella.
Ensimmäinen Accept-levyni oli c-kasetille äänitetty Restless And Wild (-82) keväällä 1983. Vinyylimuodossa debyyttihankinta puolestaan oli Uudenkaupungin Levystä ja musiikista ostettu tuplalevy Metal Masters, joka sisälsi bändin toisen ja kolmannen pitkäsoiton eli I'm A Rebel (-80) ja Breaker (-81).
Ensimmäisen kerran Accept kävi Suomessa Balls To The Wall -levynsä tiimoilta vuonna 1983. Tuolloin vain kourallisen ihmisiä kerännyt konsertti poiki sentään Soundi-lehteen kunnon jutun ja jopa Suosikkiin vaatimattoman maininnan. Kirjoittaja kuvaili militäärihenkisesti pukeunutta laulajaa sorsanmetsästäjän näköiseksi.
Yhtye oli etenkin Euroopassa yksi merkittävimmistä 80-luvun hevibändeistä. Se vaikutti paljon speedmetal -tyylisuunan syntyyn Fast As A Shark -tyyppisillä nopeilla biiseillään.
Accept teki loistavia levyjä aina 1986 ilmestyneeseen Russian Rouletteen asti, kunnes kokoonpano alkoi rakoilla ja laulaja Udo Dirkschneider lähti omille teilleen. Hän on tähän päivään saakka tehnyt omaa musiikiaan U.D.O.-orkesterinsa kanssa, joka esittää keikoillaan ahkerasti myös Acceptin tuotantoa.
Vuonna 1989 ilmestyi yhtyeen kahdeksas studioalbumi Eat The Heat, jossa laulajana oli amerikkalainen David Reece. Pätevä mies noin muuten, mutta täysin väärä valinta Acceptin keulille. Samalla yhtyeen musiikki oli muuttui kepeämpään suuntaan, eikä levy ollut toivottava menestys. Bändin taru oli siltä erää loppu.
Uusi laulaja ehti nakututtaa nahkaansa Accept-tatuoinninkin. Hän kehui Soundissa uskovansa bändiin niin lujasti, että moinen piti hankkia. Iloa ei kauan kestänyt ja nyttemmin logotatuointi onkin peitetty uudella kuvalla. Tapasin meinaan miehen Sweden Rock Festivalissa vuonna 2007 ja kysyin tatuoinnista. Hän näytti kättään, jossa uuden kuvan alta vielä joten kuten kimmelsi Accept-kirjaimet.
Acceptin entinen laulaja David Reece (vasemmalla) Sweden Rockissa kesällä 2007.
Accept on ollut aina silloin tällöin kasassa Dirkscneiderinkin kera, esimerkiksi 90-luvun puolivälin tienoilla kolmen albumin verran. Näin yhtyeen lauteilla jo mainitussa Sweden Rockissa Etelä-Ruotsissa kesäkuussa 2005. Tämä kerta ei poikinut uutta musiikkia, mutta tulipa sentään nähtyä bändi Udo keulillaan.
Yhtyeen musiikillinen sielu, kitaristi Wolf Hoffman keskittyi bändiuransa jälkeen valokuvaukseen. Jostain luin, ettei hän koskenut vuosikausiin kitaraan. Kuvaajia on maailma täynnä, mutta on vain yksi Wolf Hoffman, joten onneksi päätös ei ollut lopullinen.
Acceptin uusi tuleminen alkoi vuonna 2009, jolloin bändin valittiin laulajaksi amerikkalainen Mark Tornillo. Rankan katujätkän näköinen Tornillo muistuttaa raspiääneltään hieman Dirkscneideria, joten valinta oli oikein osuva.
Ensimmäinen Tornillon laulama albumi Blood Of The Nations ilmestyi kesällä 2010. Levy oli erittäin vahva näyttö, jonka jälkeen Accept on tehnyt hänen kanssaan kolme levyä lisää. Tuorein The RiseOf Chaos ilmestyi puolisen vuotta sitten.
Acceptin uusi tuleminen on saanut erittäin hyvän vastaanoton. En muista kenenkään tutun urputtaneen Tornillon takia, vaikka yleensä bändien kultakauden laulajaa pidetään "ainoana oikeana". Tässä tapauksessa Accept tekee selvän poikkeuksen. Asia olisi varmasti ainakin osittain toisin, mikäli uudet albumit olisivat kehnompia.
Logomon keikka oli kolmas kerta kun näin nyky-Acceptin. Tampereen Eteläpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa kesällä 2011 yhtye oli vallan mainio, samoin Pakkahuoneella syksyllä 2014.
Accept Sauna Open Airissa kesäkuussa 2011. Peter Baltes, Mark Tornillo ja Wolf Hoffman.
Kuulopuheiden mukaan Accept keräsi Turun Logomoon 1200 katsojaa. Tuttuja naamoja näin satoja. Seutukunnan ulkopuolelta saapui myös paljon porukkaa, etenkin Tampereen suunnalta. Bändin toinen Suomen konsertti pidettiin seuraavana päivänä Helsingin The Circuksessa.
Acceptin matkassa oli jenkkiläinen lämmittelybändi Night Demon. Kolmemiehinen orkesteri kuulosti ainakin aulan puolelle NWOTBHM-yhtyeiltä eli 70- ja 80-luvun taitteessa Briteissä kehittyneeltä uuden aallon hevimetallilta.
Viimeisenä kappaleena bändi soitti Iron Maidenin Wasted Yearsin. Kummallinen valinta, sillä lyhyen soittoajan luulisi palvelevan enemmänkin omien kappaleiden esittämistä kuin puhkikuluneiden heviklassikoiden veivaamista.
Keikka-areenana Logomo on pirun hyvä. Paikkani oli C2-katsomossa, jossa vietin alle puoli keikkaa. Loppuaika meni permannolla, jonne pääsyä ei kukaan estellyt.
Konsertti alkoi todella vauhdikkaasti. Biisejä tuli useampi putkeen kuin tykin suusta vain sekunnin parin tauolla, kunnes Tornillo vihdoin lausui ensimmäisen välispiikkinsä.
Vanhoja 80-luvun klassikkoja ja uudempia kappaleita oli etevästi sijoiteltu sekaisin, jolloin kukaan tuskin kypsyi ja kaikki saivat varmasti mitä tulivat hakemaankin.
Tuoremmista kappaleista The Rise Of Chaos -albumin Analog Man ja Koolaid kolahtivat omaan korvaani ehkä parhaiten. Viimeksi mainittu kertoo samaisesta Guyanan vuoden 1979 joukkoitsemurhasta, josta Manowar teki biisin Guyana (The Cult Of The Damned)Sign Of The Hammer -levylleen vuonna 1984.
Balls To The Wall -albumin mainiota London Leatherboysia en muista aiemmin livenä kuulleenikaan. Vanhan Soundi-artikkelin mukaan kappale kertoo "homoraiskauksesta lontoolaisessa puistossa".
Wolf Hoffmanin kitarasoolo ei ollut mikään tyypillinen vingutus. Jossain vaiheessa siitä kehkeytyi Maurice Ravelin 1920-luvulla säveltämä ja varmasti kaikkien tuntema Bolero, kunnes lopulta edettiin Neon Nights -kappaleen introon, johon muu bändi pian yhtyi.
Wolf Hoffman (Kuva: Jari Kiviharju)
Peräkanaa tulleet, Metal Heart -levyltä (-85) tutut Midnight Mover ja ärsyttävän tarttuva Up To TheLimit ovat soineet kaalissa pitkin viikkoa.
Acceptin uusimmat jäsenet, kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Wlliams osoitautuivat päteviksi miehiksi. Showpuolta hallitsi laulaja Tornillon ohella eniten kitaristi Hoffman, jolle soittaminen näyttää olevan suorastaan naurettavan helppoa. Mies pälyilee ja säntäilee ties mihin suuntaan, mutta samalla keppi soi munien korkeudella kuin tyhjää vaan. Hieman toista luokkaa kuin joku patsasteleva kainalokitaristi.
Vaikka Acceptin voisi helposti niputtaa vanhaksi pieruksi monien muiden kasaribändien tapaan, ei määritelmä ole missään nimessä oikea. Yhtye on varmasti yksi pirteimmistä livebändeistä mitä mieleen tulee ja tekee uutta musiikkia jatkuvalla syötöllä. Mikään nostalgiajukeboksi se ei myöskään ole, vaikka tarvittaessa ehkä voisikin olla.
Karun komeissa lavasteissa esiintynyt orkesteri päästeli menemään aika tarkkaan kaksi tuntia. Sen enempää en ainakaan minä olisi tarvinnutkaan. Settilista oli seuraavanlainen.
Die By The Sword Stalingrad Restless And Wild London Leather Boys Breaker The Rise Of Chaos Koolaid No Regrets Analog Man Final Journey Shadow Soldiers Neon Nights Princess Of The Dawn Midnight Mover Up To The Limit Objection Overruled Pandemic Fast As A Shark encore: Metal Heart Teutonic Terror Balls To The Wall
Logomon Teatrossa Acceptin jälkeen alottanut turkulainen The Sedät -duo tunnettiin vielä jokin aika sitten Taage&Garfield -nimellä.
Jälkilöylyissä oli valtavasti porukkaa, mutta onneksi sekaan mahtui joten kuten. Laulaja Taage Laiho ja kitaristi Kari Karvinen versioivat muun muassa Judas Priestin Touch Of Evilin, Bruce Dickinsonin Tears Of A Dragonin ja Manowarin Heart Of Steelin.
Muuten leppoisaa ehtoota häiriköi uuttera kännikala, joka sattui olemaan raisiolaislähtöinen 90-luvun tuttuni. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen miestä nähnyt ja tämän perusteella en ikävöi häntä seuraavaan kymmeneenkään vuoteen. Vaikka olen itsekin samassa lajissa kunnostautunut, pitäisi sentään joku roti olla kuinka paljon sättää.
Keskiviikkona 15. marraskuuta turkulaisia ja miksei vähän kauempaakin tulleita hevifaneja hemmoteltiin Turun Gongissa järjestetyssä konsertissa, jossa esiintyivät englantilainen Raven ja saksalainen Dirkschneider.
Suurelle yleisölle illan orkesterit eivät varmaankaan sanoneet yhtään mitään, mutta loppuunmyyty Gong oli toista mieltä. Kun saliin ahdetaan 450 ihmistä, on se silloin todella täynnä. Pääesiintyjä Dirkschneiderin aikana tilaa oli niin onnettoman vähän, että nyt tiedän millaista siellä kuuluisassa sillipurkissa on.
Raven on newcastlelainen vuonna 1974 perustettu heviyhtye, joka sai jonkimoista suosiota 80-luvun puolivälissä niin meillä kuin muuallakin. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen bändi ole pahemmin juuri ketään kiinnostanut, mutta yhtye on levyttänyt ja kiertänyt näihin päiviin saakka.
Ravenin mukanaolo kiertueella oli pelkkää plussaa. En meinaan ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt. Kumma kyllä se ei osunut edes kertaakaan vanhoja bändejä kierrättävälle Sweden Rock Festivalille 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin kävin siellä seitsemänä kesänä.
Ravenin huumoripuolesta en oikein ollut perillä, vaikka 80-luvun levykansissa olikin viitteitä jos jonkinlaisiin urheiluhommiin ja naamanvenytyksiin. Tulikin yllätyksenä, että lavalla heiluneet basistilaulaja John Gallagher ja kitaristiveljensä Mark Gallagher ilveilivät pahemmin kuin kanadalainen Anvil, jota yhtye muistutti muutenkin melkoisesti niin musiikkinsa kuin triokokoonpanonsakin puolesta.
Illan kello 19:45 aloittaneen Ravenin touhusta jäi päällimmäisenä mieleen hyväntuulisuus. Huumorilla höystetty pitkä kitarasoolokin sai ensin suunpielet virneeseen, mutta loppujen lopuksi vinguttelu oli taisikin olla harkittu ja ammattitaitoinen esitys.
Raven soitteli pääosin 80-luvun alun levyiltään tuttuja biisejä. Silloin tällöin lavalta kuului tuttujakin tutumpiakin sointuja, kun yhtye revitteli muun muassa UFOn Rock Bottomia ja Black Sabbathin Symptom Of the Universea pikku pätkät.
Keikan lopuksi John Gallagher kiitteli runsaslukuista yleisöä. Hän kehoitti porukkaa ostamaan paitoja ja muita tuotteita narikan vieressä olleesta myyntikioskista, "jotta he saavat syödä tänään". Lämmittelybändien tienestit eivät varmaan kovin kaksisia ole tällaisilla kiertueilla.
Harmi, ettei Raven kiinnostanut sen kummemmin yleisöä. Keikan aikana oli vielä mukavan väljää. "Katselin Youtubesta, enkä jaksa semmosta", kuittasi eräskin tuttu. Jos samalla lipulla pääsee muutamaksi tunniksi keikalle, niin miksei sitä sitten kannattaisi hyödyntää?
Ravenilla on yhteys saksalaisen Dirkschneiderin pääjehuun Udo Dirkschneideriin jo 80-luvun alusta. Udo oli Ravenin All For One -albumin (-83) toinen tuottaja yhdessä Michael Wagenerin kanssa. Jälkimmäinen on sittemmin säätänyt potikoita muun muassa kotimaiselle Lordille.
Dirkschneinerilla homman nimenä oli esittää laulajansa entisen orkesterin Acceptin kappaleita Back ToRoots Pari II -teemalla. Tätä varten yhtyeen nimikin vaihdettiin U.D.O.:sta Dirkschneideriksi. Mielestäni aivan turha toimenpide. Jokainen alaa seuraava tietää kyllä kuka hän on, ja että Acceptin kappaleita on kuulunut aikojen alusta U.D.O.:nkin settiin.
Koska kyseessä oli jo toinen juurikiertue, oli biisilistakin pääosin vaihtunut. Nyt sitä hallitsivat Acceptin 90-luvulla tehtyjen kolmen albumin kappaleet. Monille nuo levyt ovat täyttä hepreaa. Itsekään en ole kuullut kiekoista kuin ensimmäisen, vuonna 1993 ilmestyneen Objection Overruledin. Kaksi muuta tuon aikakauden Acceptia, Deathrow ja Predator, ovat täysin vieraita.
Dirkschneider aloitti kello 21:15. 1990-luvun Accept -tuotannon paikoin jopa tylsää sahaamista ja jynkytystä kuunnelessani oikein kaipasin vanhempaa materiaalia. Onneksi sitäkin tuli tasaisena virtana. Pääosassa oli bändin 1986 ilmestynyt Russian Roulette, joka jäi nykyään 65-vuotiaan Udo Dirkschneiderin viimeiseksi levyksi Acceptin riveissä pitkään aikaan.
Yhtyeen kokoonpanossa oli Udon ohella kaksi tuttua hahmoa. Saksalaisbasisti Fitty Wienhold on pomputtanut nelikielistään laulajan vierellä jo parikymmentä vuotta. Toinen kitaristi, venäläinen Andrey Smirnov näytti hänkin kovin tutulta. Uudempia soittajia olivat rumpali, Udon poika, Sven Dirkschneider sekä neljä vuotta Udon kanssa soitelleen suomalaiskitaristi Kasperi Heikkisen hiljaittain korvannut brasilailainen Bill Hudson.
Illan yleisöjakauma oli oletetusti miesvoittoinen. Saattoipa 450:n hengen joukossa oli parisenkymmentä nätimmän sukupuolen edustajaakin. Perinteisesti Accept ja etenkin U.D.O. ovat miesten yhtyeitä, eikä soittajien joukossa ole kauniita poikia tukkahevibändien tapaan. Sukupuolijakauma saattaisi olla toinen, mikäli Udo Dirkschneider näyttäisi Jon Bon Jovilta, eikä lokalahtelaiselta hirvenmetsästäjältä.
Kukonpojan elkein lavalla liikkunut Bill Hudson olisi varmasti jossain toisessa orkesterissa kovakin pillumagneetti köyhän miehen Alexi Laiho -lookeineen ja maneereineen. Lahjakkaalta vaikuttaneen muusikon lienee kumminkaan turha odotella panoseuraa jonoksi asti Dirkschneiderin keikkojen päätteeksi.
Mukava lepohetki paikoin yksioikoisen jyystämisen väliin oli kahden balladin tuokio. Niistä ensimmäisenä kuultu, Acceptin vuoden 1981 albumilta Breaker tuttu Can't Stand The Night on erinomainen kappale. Heti perään esitetty Amamos La Vida Objection Overruled -levyltä sopi sekin hienosti iltaan.
Yleisön puolella ongelmana oli aivan järjetön tilanpuute. Puoli keikkaa jaksoin nojata sopivasti hollilla olleeseen pylvääseen. Kun lähellä ollut minuakin pitempi mies änkesi tappituntumalle, hiki valui kuin saunassa ja näkörajoitteisuus huononi biisi biisiltä, oli aika siirtyä väljemmille vesille. Luovutin tolppapaikkani turkulaiselle hevilaulajalle Taage Laiholle, joka sattui sopivasti olemaan takanani väentungoksessa.
Loppukeikan kuuntelin miksauspöydän seinän takana olevasta baarista. Sinne valui tasaisena virtana muitakin kohtalotovereita, joukossa paljon tuttuja. Mikäpä siinä oli kuulumisia vaihdellessa, kun salin puolelta tuli Accept -klassikoita tyyliin Princess Of the Dawn ja Fast As A Shark.
Raven -kuvat: Tony Lundberg Dirkschneider -kuvat: Jari Kiviharju
Lauantaina kesäkuun 11. päivä turkulainen hard rock- ja heavy -lainoja esittävä Jailbreak heitti keikan Naantalin Velkuan Teersalossa Wanhassa salakuljettajassa.
Rantakapakan pihalle rinteeseen ilmestyi pari vuotta iso lava, jollaista ei olettaisi muuten niin pienehkössä paikassa näkevänsä. Matka terassilta estradille on ehkä jonkinlainen ongelma, mutta esimerkiksi viime kesänä siellä samana iltana esiintyneiden Kilven, Jarkko Aholan ja The 69 Eyesin kuvia katsellessa alue oli täpötäynnä väkeä.
En ollut aiemmin nähnyt Jailbreakia laulajansa Ansun kanssa. Bändissä on aiemmin äänijänteitään venytelleet ainakin Michael Henneken ja Taage Laiho, mutta nyt pääasiassa Ansu Aaltolehto. Pitkä, näyttävä ja hyvä-ääninen nainen sopikin mainiosti yhtyeen keulille.
Jailbreakin kolmimiehinen soittoryhmä saa yhdelläkin kitaralla niin tukevan soundin aikaiseksi, ettei lisämiehietystä kaipaa, vaikka originaalikappaleissa onkin melkein kaikissa kaksi kuusikielistä.
Yhtyeen ohjelmisto oli pääosin 80-luvulta tuttua heviä, mutta joukkoon mahtui pari 70- ja 90-luvunkin kappaletta. Muutama yllättäväkin valinta oli mukana - Kissin Detroit Rock City ja Warlockin All WeAre. Muuten linja noudatteli Radio Cityltäkin tutuksi tullutta linjaa kuten Iron Maidenin FearOf The Dark ja Acceptin Balls To The Wall.
Oikein mukava ehtoo oli. Kannattaa käydä Jailbrakin keikalla kun kohdalle sattuu. Lauantaina 16. heinäkuuta yhtye esiintyy Karjurockissa Uudenkaupungin Lokalahdella.
Perjantaina 21. marraskuuta julkaistun tiedoitteen mukaan ensi kesäkuun 5. ja 6. päivä Tampereella järjestettävän South Park -festivaliin on kiinnitetty 80-luvulla maineensa luoneet heavy- ja hard rock-bändit Accept, Helloween ja Def Leppard.
Samaan aikaan Etelä-Ruotsissa jytisee Sweden Rockissa.Tapahtuma on maansa isoin festivaali ja aivan toisella planeetalla tarjontansa kanssa. Vuosikausia olen ihmetellyt mikseivät suomalaiset festarijärjestäjät käytä tilaisuutta hyväkseen ja hanki enemmän Sweden Rockin bändejä Suomeen. Hyvä kun sentään edes jotain. Sweden Rockin menusta on peräisin ainakin brittiläinen Def Leppard.
Kävin Sweden Rockissa vuosina 2002-2008 eli seitsemän kertaa. Näin siellä vuosien varrella varmasti satoja bändejä. Kuuden vuorokauden kosteat ja unettomat reissut alkoivat käydä yhä enemmän etenkin psyykkeen päälle. Korvaajaksi tuli Tampereen Sauna Open Air, jonka perinnettä viime kesänä ensimmäisen kerran järjestetty South Park jatkaa.
Vuonna 2006 Def Leppard oli erään festivaalipäivän pääesiintyjä ja soitti myöhään yöllä. Katsellessani orkesteria tuli pieni tanskalaisukko pummimaan tupakkaa. "Do you know Jukka Tolonen?", hän kysyi kun kerroin olevani Suomesta. Mies oli 70-luvun kitarasankari Tolosen vanha kamanveto- ja ryyppykaveri Kööpenhaminasta. Nykyään Tolonen on evankelista, tämän kaverin kohtalosta en tiedä.
Toisen kerran näin Def Leppardin Sweden Rockin lavalla 2008. Ensi kesänä Tampereella koittaa kolmas Leppard-keikkani, ainakin hyvin todennäköisesti.
Def Leppardin tunnetuin albumi Hysteria ilmestyi 3. elokuuta 1987. Levyä tehtiin tuon ajan mittapuulla harvinaisen kauan, kolmisen vuotta. Sinä aikana muun muassa tuottaja vaihtui ja rumpali Rick Allen menetti toisen kätensä auto-onnettomuudessa.
Hysterialta julkaistiin peräti seitsemän singleä. Parin vuoden aikana levyä myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta.
Muistan hyvin Soundi -lehden arvostelun levystä. "Def Leppardin uutuutta tehtiin kolme vuotta ja se maksoi miljoonan per minuutti. Led Zeppelinin ensimmäinen levy tehtiin yhdessä päivässä. Kumpaa kuuntelemme kahdenkymmenen vuoden kuluttua?".
Hysterian ilmestymisestä on nyt kulunut vähän yli 27 vuotta. Minä kuuntelin sitä viimeksi tänään. Led Zeppelinin ensimmäistä levyä olen kuuntellut muistaakseni edellisen kerran noin vuoden sisällä.
Hevimetallin perusbändeihin kuuluva saksalainen Accept on viime vuosina kunnostatutunut ahkerana Suomen kävijänä. Uutuusalbumi Blind Rage ponnahti täällä jopa listaykköseksi, vaikka siihen ei nykylevymyynnillä enää paljoa tarvita.
Yhtye heitti neljä keikkaa eri puolella maata. Seinäjoki, Tornio, Tampere ja Helsinki. Tornio ja Tampere olivat loppuunmyytyjä.
Aluksi hieman kummastelin Tornion keikkaa, mutta hienoa kun jengiä riittää sinnekin noin paljon. Tosin suurin osa lienee tullut Oulun suunnalta ja pohjoisemmasta Lapista. Toranda -niminen keikkapaikka sijaitsee aivan Suomen ja Ruotsin rajalla, joten luulisi Ruotsin puolellakin konserttia mainostetun.
Koska Turussa ei keikkoja juurikaan järjestetä, piti Acceptia lähteä katsomaan Tampereelle. Pikkubussissa oli mukana parikymmentä alan miestä- ja naista. Autossa oli omien poppivehkeiden ohella kannettavat laitteet, joista sai toivoa musiikkia. Sitä tulikin muun muassa bändien kuten UFOn, Q5:n ja TNT:n muodossa.
Vaikka lähtö Turusta tapahtui melko ajoissa, kävi kuten arvelinkin eli illan ensimmäistä orkesteria ei ehtinyt näkemään lainkaan. Kyseessä oli australialainen Damnations Day. En ollut koskaan bändistä kuullutkaan, eikä varmaan moni muukaan. Ehkä yhtye kumminkin sai pari uutta fania Suomesta.
Saavuimme paikalle juuri Battle Beastin aloittaessa. Kovassa nosteessa oleva suomalaisorkesteri vaihtoi taannoin laulajaansa. Edellisessäkään ei mielestäni ollut mitään vikaa, mutta nyt bändillä sellainen mimmi keulilla, että oksat pois. Noora Louhimo nimittäin on hyvä laulaja ja lavaesiintyjä.
Battle Beast sopikin vallan mainiosti illan esiintyjäksi. Yhtyeen musiikki on kuin Acceptin, Judas Priestin, W.A.S.P.:in ja muiden 80-luvun sankarien sekoitusta.
Battle Beastin Pakkahuoneella: - Let It Roar - Out On The Streets - Iron Hand - Kingdom - Black Ninja - Enter The Metal World - Out Of Control
Pakkahuoneelle oli tulossa todella monta kaveria, joten osasin varautua jäämään usein suustani kiinni. Valitettavasti kaikkia tuttuja en kumminkaan nähnyt. Vietin aikaani valtavan kokoisella anniskelualueella, jossa ei ollut pahemmin tungosta. Eipä tullut mieleenkään mennä tönittäväksi lähemmäs lavaa.
Acceptin settilistassa oli noin puolet uusia kappaleita, jotka ovat nykyvokalisti Mark Tornillon ajalta. Kolmella viimeisellä levyllä laulava new yorkilainen sähkömies on ukko paikallaan. Tuskinpa monelle tuli illan aikana Acceptin entistä kiljukaulaa Udo Dirkscheineriä ikävä.
Harva ikämiesbändi on näin vetreässä vedossa ja jaksaa vedellä usein muuten niin totista heviä hymyssä suin. Acceptin äijät, etenkin kitaristi Wolf Hoffman ja basisti Peter Baltes jaksavat. Bändin kulta-aikoina 80-luvulla mukana olleet miehet eivät todellakaan osoita hyytymisen merkkejä.
80-luvulla parilla Accept -levyllä mukana ollut totisempi kitaristi Herman Frank (Accept, Sinner, Victory) pysytteli vähän omissa oloissaan. Bändin juniori, rumpali Stefan Schwartzmann (Accept, U.D.O., RunningWild, Krokus, Helloween) omaa hänkin showmiehen elkeitä.
Luonnollisesti Acceptin vanhat tykkibiisit kiinnostivat enemmän kuin uudet sinänsä hyvin luonnikkaat kappaleet. Keikalla kuultiin hieman yllättäviäkin vetoja kuten Ahead Of The Pack albumilta Restless AndWild (1982) ja Starlight vuoden 1981 Breakerilta. Läpimurtolevy Balls To The Wallin (-83) kappaleet Losers And Winners ja London Leatherboys esitettiin peräkanaa keikan alkupuoliskolla ("Kappale kertoo homoraiskauksesta puistossa", mainittiin jälkimmäisestä biisistä aikoinaan eräässä lehtijutussa).
Acceptin tunnetuimmat kappaleet Princess Of The Dawn, Fast As A Shark, Metal Heart ja Balls To TheWall saivat odotetusti suurimmat huutomyrskyt aikaiseksi.
Hieno keikka, kannatti lähteä!
Accept Pakkahuoneella: - Stampede - Stalingrad - Hellfire - 200 Years - Losers And Winners - London Leatherboys - Starlight - Dying Breed - Final Journey - Shadow Soldiers - From The Ashes We Rise - Restless And Wild - Ahaed Of The Pack - No Shelter - Princess Of The Dawn - Dark Side Of My Heart - Pandemic - Fast As A Shark - Metal Heart - Teutonic Terror - Balls To The Wall
Kiitos vielä Jykke-kuskillemme ja matkanjärjestäjille. Kyllä uudella autolla kelpasi matkustaa, vaikka jalkatilat olivatkin olemattomat.
Kuulemma joku myöhemmin valitteli, että paluumatkalla oli kusi- ja tupakkitaukoja vähän liiankin kanssa. Saattoipa ollakin, mutta tuskinpa raittiusseuralaistenkaan autossa olisi ollut mukavaa kärvistellä.
