The Grammers uudenvuoden keikalla

Uusi vuosi alkoi rokkaavissa merkeissä. Säkylästä vuosituhannen vaihteessa ponnistanut ja jo vuosia pääosin Turussa päämajaansa pitänyt The Grammers esiintyi uudenvuoden aattona ilmaiskeikalla kaupungin keskustassa.

Alunperin en ollut lähdössä minnekään juhlimaan vuoden vaihtumista. Lähibaareistani toinen oli loppunmyyty jollekin nuorisoporukalle, joka tanssahteli laivan kannella jumputtavan musiikin tahdissa. Siis ulkona.

Viereinen kuppila oli puolestaan tilapäinen pop-up-baari, josta oli revitty kaikki kalusteetkin irti muuton melskeessä. Samalla se oli viimeisen ehtoon auki. Löysin itseni lopulta Turun keskustasta.

The Grammers on ollut lukuisilla näkemilläni keikoilla aina takuuvarma orkesteri. Peräti seitsemänmiehiseksi paisunut ryhmä oli aattona Humalistonkadun Toby & Fellaksessakin tiukassa iskussa.

Reilusti vuoden vaihtumisen jälkeen alkanut soitto ei houkutellut baariin järin suuria massoja, vaikka yläkertaan Gongiin menossa ollut nuoriso jäikin välillä pällistelemään miten rokkia esitetään. Tiedä sitten mitä he omalla puolella kuuntelivat, mutta saletisti eivät ainakaan yhtä hyvää musiikkia kuin The Grammers.

En ollut aiemmin nähnyt bändiä nykykokoonpanossa. Ihan pikku lavalle ei seitsemän äijää helpolla mahdu, joten Toby & Fellaksessa kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler soittelikin hieman muusta ryhmästä erillään.

The Grammersin yhteissoitto on äärimmäisen tiukkaa. Myös soundit olivat pirun hyvät, eikä äänentaso sattunut edes minun kuulovaurioisiin korviini.

The Grammersilla on järjetön määrä hienoja ja tarttuvia biisejä. Esimerkiksi keikallakin tulleet Journey, 16 Years, U.S. of A., Silver Of Zion ja Another Lick Another Line. Mikäli maailma olisi bändille vähääkään oikeudenmukainen, soisivat nämä biisit vaikkapa Radio Cityllä iänikuisten welcometothejunglien ja highwaytohellien sijaan.

En ollut ennen keikkaa kuullut yhtyeen uutta, syksyllä ilmestynyttä järjestyksessään seitsemättä pitkäsoittoa Dream In A Minor Keytä. Videonakin julkaistu Take It Or Leave It on toki tarttuvuudessaan aivan huippu, mutta muuten kappaleet vaativat enemmän kuuntelukertoja.

Keikan loputtua ostin myyntipöydältä uutuusalbumin lp-muodossa. Pakettiin kuului myös cd-levy, jota olen lähiaikoina kuunnellut autossa.

Kiekon alkupäästä tulee vähän mieleen amerikkalaiset vanhan polven yhtyeet kuten Kansas. Olenkin nyt osin valmis allekirjoittamaan syksyiset levyarviot, joissa puhuttiin jotain aikuisrokista.

Levyn loppupuoli puolestaan on kuin Uriah Heepiä eri vuosikymmeniltä. Heepin Mick Box olisi varmasti tyytyväinen, jos hänen johtamalleen veteraaniyhtyeelle tarjottaisiin yhtä hienoja biisejä kuin esimerkiksi Sundown Man tai Seven Out Of Seven ovat. Albumin päättävä majesteettinen Long Gone kohoaa yhdeksi bändin merkkiteoksista.

The Grammersin tasoon ei pysty kovin moni bändi. Se on räppi- ja muun epämusiikkisaasteen keskellä kuin raikas tuulahdus takavuosilta, jolloin rokki oli rokkia, eikä mitään helvetin piipitystä ja nykimistä.

Dirkschneider ja Raven Gongissa

Keskiviikkona 15. marraskuuta turkulaisia ja miksei vähän kauempaakin tulleita hevifaneja hemmoteltiin Turun Gongissa järjestetyssä konsertissa, jossa esiintyivät englantilainen Raven ja saksalainen Dirkschneider.

Suurelle yleisölle illan orkesterit eivät varmaankaan sanoneet yhtään mitään, mutta loppuunmyyty Gong oli toista mieltä. Kun saliin ahdetaan 450 ihmistä, on se silloin todella täynnä. Pääesiintyjä Dirkschneiderin aikana tilaa oli niin onnettoman vähän, että nyt tiedän millaista siellä kuuluisassa sillipurkissa on.

Raven on newcastlelainen vuonna 1974 perustettu heviyhtye, joka sai jonkimoista suosiota 80-luvun puolivälissä niin meillä kuin muuallakin. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen bändi ole pahemmin juuri ketään kiinnostanut, mutta yhtye on levyttänyt ja kiertänyt näihin päiviin saakka.

Ravenin mukanaolo kiertueella oli pelkkää plussaa. En meinaan ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt. Kumma kyllä se ei osunut edes kertaakaan vanhoja bändejä kierrättävälle Sweden Rock Festivalille 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin kävin siellä seitsemänä kesänä.

Ravenin huumoripuolesta en oikein ollut perillä, vaikka 80-luvun levykansissa olikin viitteitä jos jonkinlaisiin urheiluhommiin ja naamanvenytyksiin. Tulikin yllätyksenä, että lavalla heiluneet basistilaulaja John Gallagher ja kitaristiveljensä Mark Gallagher ilveilivät pahemmin kuin kanadalainen Anvil, jota yhtye muistutti muutenkin melkoisesti niin musiikkinsa kuin triokokoonpanonsakin puolesta.

Illan kello 19:45 aloittaneen Ravenin touhusta jäi päällimmäisenä mieleen hyväntuulisuus. Huumorilla höystetty pitkä kitarasoolokin sai ensin suunpielet virneeseen, mutta loppujen lopuksi vinguttelu oli taisikin olla harkittu ja ammattitaitoinen esitys.

Raven soitteli pääosin 80-luvun alun levyiltään tuttuja biisejä. Silloin tällöin lavalta kuului tuttujakin tutumpiakin sointuja, kun yhtye revitteli muun muassa UFOn Rock Bottomia ja Black Sabbathin Symptom Of the Universea pikku pätkät.

Keikan lopuksi John Gallagher kiitteli runsaslukuista yleisöä. Hän kehoitti porukkaa ostamaan paitoja ja muita tuotteita narikan vieressä olleesta myyntikioskista, "jotta he saavat syödä tänään". Lämmittelybändien tienestit eivät varmaan kovin kaksisia ole tällaisilla kiertueilla.

Harmi, ettei Raven kiinnostanut sen kummemmin yleisöä. Keikan aikana oli vielä mukavan väljää. "Katselin Youtubesta, enkä jaksa semmosta", kuittasi eräskin tuttu. Jos samalla lipulla pääsee muutamaksi tunniksi keikalle, niin miksei sitä sitten kannattaisi hyödyntää?

Ravenilla on yhteys saksalaisen Dirkschneiderin pääjehuun Udo Dirkschneideriin jo 80-luvun alusta. Udo oli Ravenin All For One -albumin (-83) toinen tuottaja yhdessä Michael Wagenerin kanssa. Jälkimmäinen on sittemmin säätänyt potikoita muun muassa kotimaiselle Lordille.

Dirkschneinerilla homman nimenä oli esittää laulajansa entisen orkesterin Acceptin kappaleita Back To Roots Pari II -teemalla. Tätä varten yhtyeen nimikin vaihdettiin U.D.O.:sta Dirkschneideriksi. Mielestäni aivan turha toimenpide. Jokainen alaa seuraava tietää kyllä kuka hän on, ja että Acceptin kappaleita on kuulunut aikojen alusta U.D.O.:nkin settiin.

Koska kyseessä oli jo toinen juurikiertue, oli biisilistakin pääosin vaihtunut. Nyt sitä hallitsivat Acceptin 90-luvulla tehtyjen kolmen albumin kappaleet. Monille nuo levyt ovat täyttä hepreaa. Itsekään en ole kuullut kiekoista kuin ensimmäisen, vuonna 1993 ilmestyneen Objection Overruledin. Kaksi muuta tuon aikakauden Acceptia, Deathrow ja Predator, ovat täysin vieraita.

Dirkschneider aloitti kello 21:15. 1990-luvun Accept -tuotannon paikoin jopa tylsää sahaamista ja jynkytystä kuunnelessani oikein kaipasin vanhempaa materiaalia. Onneksi sitäkin tuli tasaisena virtana. Pääosassa oli bändin 1986 ilmestynyt Russian Roulette, joka jäi nykyään 65-vuotiaan Udo Dirkschneiderin viimeiseksi levyksi Acceptin riveissä pitkään aikaan.

Yhtyeen kokoonpanossa oli Udon ohella kaksi tuttua hahmoa. Saksalaisbasisti Fitty Wienhold on pomputtanut nelikielistään laulajan vierellä jo parikymmentä vuotta. Toinen kitaristi, venäläinen Andrey Smirnov näytti hänkin kovin tutulta. Uudempia soittajia olivat rumpali, Udon poika, Sven Dirkschneider sekä neljä vuotta Udon kanssa soitelleen suomalaiskitaristi Kasperi Heikkisen hiljaittain korvannut brasilailainen Bill Hudson.

Illan yleisöjakauma oli oletetusti miesvoittoinen. Saattoipa 450:n hengen joukossa oli parisenkymmentä nätimmän sukupuolen edustajaakin. Perinteisesti Accept ja etenkin U.D.O. ovat miesten yhtyeitä, eikä soittajien joukossa ole kauniita poikia tukkahevibändien tapaan. Sukupuolijakauma saattaisi olla toinen, mikäli Udo Dirkschneider näyttäisi Jon Bon Jovilta, eikä lokalahtelaiselta hirvenmetsästäjältä.

Kukonpojan elkein lavalla liikkunut Bill Hudson olisi varmasti jossain toisessa orkesterissa kovakin pillumagneetti köyhän miehen Alexi Laiho -lookeineen ja maneereineen. Lahjakkaalta vaikuttaneen muusikon lienee kumminkaan turha odotella panoseuraa jonoksi asti Dirkschneiderin keikkojen päätteeksi.

Mukava lepohetki paikoin yksioikoisen jyystämisen väliin oli kahden balladin tuokio. Niistä ensimmäisenä kuultu, Acceptin vuoden 1981 albumilta Breaker tuttu Can't Stand The Night on erinomainen kappale. Heti perään esitetty Amamos La Vida Objection Overruled -levyltä sopi sekin hienosti iltaan.

Yleisön puolella ongelmana oli aivan järjetön tilanpuute. Puoli keikkaa jaksoin nojata sopivasti hollilla olleeseen pylvääseen. Kun lähellä ollut minuakin pitempi mies änkesi tappituntumalle, hiki valui kuin saunassa ja näkörajoitteisuus huononi biisi biisiltä, oli aika siirtyä väljemmille vesille. Luovutin tolppapaikkani turkulaiselle hevilaulajalle Taage Laiholle, joka sattui sopivasti olemaan takanani väentungoksessa.

Loppukeikan kuuntelin miksauspöydän seinän takana olevasta baarista. Sinne valui tasaisena virtana muitakin kohtalotovereita, joukossa paljon tuttuja. Mikäpä siinä oli kuulumisia vaihdellessa, kun salin puolelta tuli Accept -klassikoita tyyliin Princess Of the Dawn ja Fast As A Shark.

Raven -kuvat: Tony Lundberg
Dirkschneider -kuvat: Jari Kiviharju

Peer Günt Gongissa 12. marraskuuta

Kouvolalaislähtöinen hard rock -orkesteri Peer Günt juhlii parhaillaan 40-vuotista taivaltaan kiertueen merkeissä. Lauantaina 12. marraskuuta vuorossa oli Turun Gong.

Vuonna 2005 suurella kohulla hajonnut Peer Günt koottiin vuoden päästä uudestaan kitaristilaulaja Timo Nikin toimesta eri rytmiryhmän kera. Karuja kommentteja työpaikkansa menettämisestä ladellut rumpali Twist Twist Erkinharju ei ole varmaan vieläkään toipunut siitä, mutta yleisö tuntuu hyväksyneen homman ajat sitten. Löytyy toki niitäkin, jotka hylkäsivät yhtyeen kokoonpanon muututtua.

Mieleen muistuu vanhan Güntin viimeinen keikka Turussa. Se oli samassa paikassa kuin viime viikon lauantain esiintyminenkin. Areenan nimi vaan oli tuolloin Klubi. Olin tilaisuudessa osallisena jo eläköityneen alteregoni DJ Thunderin ominaisuudessa ja soitin levyjä Mika Penttisen (DJ IC) kanssa.

Samalla kun Motörheadin Dancing On Your Grave tuttasi kaiuttimista, satuin käymään kusella takahuoneen vessassa. Keikan alkamista odotellut Twist Twist Erkinharju totesi, että "Dancing On Your Grave... Niinhän se on". Viimeistä kieruetta vietiin ja miehen fiilikset olivat ilmeisen synkät.

2006 olin samassa kiinteistössä todistamassa uuden kokoonpanon ensimmäistä keikkaa. Tuoreella rytmiryhmällä, joka oli ja on yhä Pete Pohjanniemi (basso) ja Sakke Koivula (rummut), saattoi olla suorituspaineita, mutta ne eivät mielestäni näkyneet tai kuuluneet. Kovimmatkin rokkipoliisit totesivat, että homma toimii.

Sittemmin olen nähnyt Güntin varmaan kymmenen kertaa niin festivaaleilla kuin klubeillakin. Viimeksi näin kävi heinäkuun lopulla Kaarinan Hovirinnan rannassa Rockin' Kaarina -tapahtumassa, jossa Günt aloitti illan. Pääesiintyjänä oli suuri ja mahtava Scorpions.

40-vuotisjuhlakiertueen tiimoilta moni uumoili, että lavalle varmaan nousevat myös yhtyeen entiset jäsenet Erkinharju ja basisti Tsöötz Kettula. Moinen ajatus kävi minunkin mielessä. Muistaakseni taannoisessa Soundin haastattelussa Nikki kertoi, ettei asia ole mahdollista hänen puoleltaan.

Gongin väenpaljoudessa oli ihmeen vähän tuttuja. 90-luvun alkupuolella turkulaishevibändi Wardancessa bassotellut Jussi Vanto oli partoineen aivan erinäköinen kuin viimeksi hänet tavatessani, kun taas monien Juho Juntusen Soundi -juttujen valokuvaajanakin kunnostautunut Jyrki Tuominen ei tunnu muuttuvan koskaan. Muutaman muunkin kanssa tuli kuulumiset vaihdettua.

Gong ei ole tilana koskaan miellyttänyt allekirjoittanutta, jonka johdosta siellä harvoin tulee käytyä. Merkilliset ja vaaralliset korokkeet ympäri kolmikerroksista baaria olisi varmaan remontin myötä voitu hoitaa pois päiviltä. Ja mikäli mielii käydä vaikka tupakalla, kertyy matkaa pihalle aivan järjettömästi sokkeloisen talon läpi.

Mitään ihmeempää juhlahumua en Peer Güntin keikassa huomannut, jos sellaista edes oli. Bändi soitti pitkälti samoja kappaleita kuin aina ennenkin ja meno oli kuin millä tahansa Günt -keikalla lähivuosina. Tuskin tarkoitus olikaan täytekakkuja heitellä tai muuttua mihinkään.

Yhtye aloitti eräällä tunnetuimmista biiseistään. Bad Boys Are Here teki pelin oitis selväksi ja tampasi yleisön mukaansa.

Omaa korvaani miellytti etenkin hidas bluespala Down By The Shadow, joka toi vaihtelua muuten rivakalla temmolla kulkeviin kappaleisiin. Myös encorena tulleet Red Chevy, Fat Girls ja Liquire & Drugs rymisteltiin hienosti. Ratkaisu soittaa viimeisenä vähän tuntemattompia biisejä oli hieman outo, mutta toimiva. Suurimmat hitit Backseat, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star ja Bartender kuultiin jo ennen. Moni orkesteri jättäisi ne viimeiseksi.

Hyvä keikka, jonne kannatti mennä, vaikka vielä päivällä vähän epäröin. Saapa nähdä juhliiko Peer Günt kymmenen vuoden kuluttua 50-vuotista taivaltaan. Todennäköisesti olen silloinkin paikalla.