The Grammers uudenvuoden keikalla

Uusi vuosi alkoi rokkaavissa merkeissä. Säkylästä vuosituhannen vaihteessa ponnistanut ja jo vuosia pääosin Turussa päämajaansa pitänyt The Grammers esiintyi uudenvuoden aattona ilmaiskeikalla kaupungin keskustassa.

Alunperin en ollut lähdössä minnekään juhlimaan vuoden vaihtumista. Lähibaareistani toinen oli loppunmyyty jollekin nuorisoporukalle, joka tanssahteli laivan kannella jumputtavan musiikin tahdissa. Siis ulkona.

Viereinen kuppila oli puolestaan tilapäinen pop-up-baari, josta oli revitty kaikki kalusteetkin irti muuton melskeessä. Samalla se oli viimeisen ehtoon auki. Löysin itseni lopulta Turun keskustasta.

The Grammers on ollut lukuisilla näkemilläni keikoilla aina takuuvarma orkesteri. Peräti seitsemänmiehiseksi paisunut ryhmä oli aattona Humalistonkadun Toby & Fellaksessakin tiukassa iskussa.

Reilusti vuoden vaihtumisen jälkeen alkanut soitto ei houkutellut baariin järin suuria massoja, vaikka yläkertaan Gongiin menossa ollut nuoriso jäikin välillä pällistelemään miten rokkia esitetään. Tiedä sitten mitä he omalla puolella kuuntelivat, mutta saletisti eivät ainakaan yhtä hyvää musiikkia kuin The Grammers.

En ollut aiemmin nähnyt bändiä nykykokoonpanossa. Ihan pikku lavalle ei seitsemän äijää helpolla mahdu, joten Toby & Fellaksessa kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler soittelikin hieman muusta ryhmästä erillään.

The Grammersin yhteissoitto on äärimmäisen tiukkaa. Myös soundit olivat pirun hyvät, eikä äänentaso sattunut edes minun kuulovaurioisiin korviini.

The Grammersilla on järjetön määrä hienoja ja tarttuvia biisejä. Esimerkiksi keikallakin tulleet Journey, 16 Years, U.S. of A., Silver Of Zion ja Another Lick Another Line. Mikäli maailma olisi bändille vähääkään oikeudenmukainen, soisivat nämä biisit vaikkapa Radio Cityllä iänikuisten welcometothejunglien ja highwaytohellien sijaan.

En ollut ennen keikkaa kuullut yhtyeen uutta, syksyllä ilmestynyttä järjestyksessään seitsemättä pitkäsoittoa Dream In A Minor Keytä. Videonakin julkaistu Take It Or Leave It on toki tarttuvuudessaan aivan huippu, mutta muuten kappaleet vaativat enemmän kuuntelukertoja.

Keikan loputtua ostin myyntipöydältä uutuusalbumin lp-muodossa. Pakettiin kuului myös cd-levy, jota olen lähiaikoina kuunnellut autossa.

Kiekon alkupäästä tulee vähän mieleen amerikkalaiset vanhan polven yhtyeet kuten Kansas. Olenkin nyt osin valmis allekirjoittamaan syksyiset levyarviot, joissa puhuttiin jotain aikuisrokista.

Levyn loppupuoli puolestaan on kuin Uriah Heepiä eri vuosikymmeniltä. Heepin Mick Box olisi varmasti tyytyväinen, jos hänen johtamalleen veteraaniyhtyeelle tarjottaisiin yhtä hienoja biisejä kuin esimerkiksi Sundown Man tai Seven Out Of Seven ovat. Albumin päättävä majesteettinen Long Gone kohoaa yhdeksi bändin merkkiteoksista.

The Grammersin tasoon ei pysty kovin moni bändi. Se on räppi- ja muun epämusiikkisaasteen keskellä kuin raikas tuulahdus takavuosilta, jolloin rokki oli rokkia, eikä mitään helvetin piipitystä ja nykimistä.

The Grammers Papa Joessa 25. heinäkuuta

Olen jo pitkään pitänyt The Grammersia yhtenä parhaimmista, ellen jopa parhaimpana, suomalaisena rokkibändinä. Orkesteri esiintyi turkulaisen ravintolalaiva Papa Joen kannella torstaina 25. heinäkuuta.

Säkylästä Turun seudulle muuttaneet kaverit ovat soitelleet yhdessä jo pitkään. Yhtye voitti Rockin Suomen mestaruuskisat vuonna 2002, mutta saavutusta moni tuskin enää muistaa.

The Grammersin yhteissoitto on niin vahvaa, että harvemmin moiseen törmääkään. Sovitukset ovat mielestäni nerokkaita, eivätkä lainat 70-luvun rokista haittaa pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin. Yhtyeen musiikissa voi kuulla viitteitä AC/DC:sta, Thin Lizzystä, Bad Companysta, Uriah Heepistä, Deep Purplesta ja monista muista.

Papa Joen keikka oli tismalleen samana päivänä kuin vuotta aikaisemminkin. Down By The Laiturin aikaan sovitettu esiintyminen on nerokas veto ravintolalaivan henkilökunnalta.

Kovalla volyymilla esiintynyt yhtye keräsi uteliaita lähirannat täyteen. Heitä ei varmaan pahemmin kiinnostanut samaan aikaan festivaalialueella esiintynyt Jonne Aaron tai Anssi Kela. Sen sijaan kunnon rokki pysäytti.

The Grammers aloitti keikkansa jonkin verran kello 20 jälkeen. Viime kerrasta poiketen nyt oli vain yksi setti. Keikan alkuun bändi latasi heti kovimpia biisejään; Million, Kerosene ja Black Horse. Tällaisista ralleista melkein mikä tahansa muu orkesteri voisi olla kateellinen. Jonkun amerikanpellen levyttäminä ne todennäköisesti olisivat suuria hittejä.

The Grammersin vahvuutena tiukan yhteissoiton ja loistavien biisien lisäksi pidän laulaja Hannu Vainionpäätä. Hän on ehdottomasti Suomen parhaimpia vokalisteja. Nyt miehen esiintymistä rajoitti putoamisen vaara vessakatoksen päältä, mutta normaalilavalla hän heiluu kuin heinämies.

Bändiin tutustumattomien kannattaisi jo hiljalleen surffata vaikka The Grammersin kotisivuille tai hankkia heidän levyjään. Niitäkin kun on ilmestynyt jo viisi kappaletta.

The Grammers Papa Joessa

Alunperin säkyläläinen The Grammers voitti kymmenkunta vuotta sitten Rockin SM-kisat. Titteli ei tuonut mukanaan mainetta ja mammonaa, mutta bändin nimi jäi asianharrastajille mieleen.

Turkulaistunut orkesteri on nyt vuosien jälkeen todella kovassa iskussa. Down by the Laituri -viikolle sijoittunut keikka ravintolalaiva Papa Joessa oli koko festivaalin parasta antia, vaikkei tapahtuma varsinaisesti edes kuulunut viralliseen ohjelmistoon. Papa Joe on kumminkin aidatulla ranta-alueella lähellä DBTL:n pääalueen porttia.

Hannu Vainionpää venyttää äänihuuliaan.

Tapasin sattumalta alkuillasta turkulaisen, baareissa viihtyvän pitkänlinjan rocktaiteilijan. Hän kummasteli nykyistä rap- ja hip hop -meininkiä. Valitteli, ettei kunnon rokkia näe enää misssän. Jollei tämä elämäntapaintiaani olisi ollut niin heikossa hapessa, olisin pyytänyt häntä mukaan Papa Joeen. Siinä nimittäin oli rokkia koko viikon tarpeiksi.

Grammersin aloitusajaksi merkitty 20:00 oli juuri sopiva. Bändin roudatessa kamojaan lavalle laivan keulaan, alkoi ilma yllättäen näyttää synkältä. Siihen asti aurinko porotti ja oli hieno kesäkeli.

Sade kuitenkin päätti alkaa vasta keikan loputtua. Sikäli sopivasti tulikin, että viimeisen biisin ja ukkoskuuron välillä oli noin minuutti. Sääli vaan bändin soittovehkeitä jos pahasti kastuivat. Toivottavasti ainakin kitarat saatiin pelastettua.

Yhtyeen setti oli kooste tähänastisen tuotannon parhaista paloista. Loppupuolella tuli muutama vieraampi kappale, jotka varmaan nekin olisivat tutuimpina menneet paremmin muiden joukossa. Muuten keikka oli yhtä ilotulitusta.

Grammersilla alkaa olla valtava määrä toinen toisiaan hienompia ralleja. Sellaiset biisit kuten Black Horse, Another Lick Another Time, Mama Save Me, 16 Years, Million, Silver of Zion, Kerosene tai No Remeender ovat täysin vertailukelpoisia minkä tahansa maailmanluokan bändin tuotostenkin kanssa. Siihen nähden Grammersin soisi saavan paljon suurempaa suosiota.

Papa Joen keulassa olevalla lavalla ei ole pahemmin tilaa heilua, mutta kuusimiehinen Grammers näytti mahtuvan sinne vaivatta. Rumpali Jussi Vuolaa en nähnyt kertaakaan, mutta ainakin kitaristi Hannu Huitulla ja laulaja Hannu Vainionpäällä oli sen verran tilaa, että showmeininki oli taattu.

Jos tykkää vaikka Thin Lizzystä, Deep Purplesta, AC/DC:sta, Uriah Heepistä, Hurriganesista, Havana Blackista tai retrorockista ylipäätään, pitäisi The Grammersin olla aivan ehdoton valinta.