The Grammersin uutuuslevy Journey

Armottoman kovana live-esiintyjänä tunnetun turkulaistuneen säkyläläisorkesterin The Grammersin kuudes pitkäsoitto Journey ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti se jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, 2011 ilmestynyt Electra Magic. Ollen kuitenkin yhä etenevässä määrin retro- ja 70-lukuhenkinen.

The Grammersin kokoonpano on ollut sama vuodesta 2009, jolloin yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler. Orkesterin muut jäsenet ovat Hannu Vainionpää (laulu), Ville Vesalainen (kitara), Hannu Huitu (kitara), Saku Kujala (basso) ja Jussi Vuola (rummut).

Classic- ja retrorockin taitajana The Grammers on todella pätevä. 70-luvun hard rock, purkka ja jytä on tarkkaan kuunneltu. Rockmusiikki perustuu pitkälti kierrätykseen ja tällä bändillä se on todellakin hallussa.

Journeyllä on mukana aikaisempaa enemmän kevyempiä biisejä, joista tulee mieleen artisteja kuten Rod Stewart ja Elton John. Tätä ei kuitenkaan pidä kavahtaa, koska nämäkin ukkelit ovat olleet aikoinaan huomattavasti enemmän rokkia kuin viime vuosikymmeninä.

Kosketinsoittaja Pfalerin osuus tuntuu kasvaneen sitten Electra Magicin. Pianot ja hammondit on miksattu enemmän esille tai ovat ainakin minun korvissani lisääntyneet. Sävellysten muuttuessa hard rockista enemmän perinteiseen 70-luvun rokkiin, on asia varsin perusteltu.

Levyn parasta on mielestäni Sign Of The War. Kappaleesta olisi itse Ken Hensleykin ylpeä. Uriah Heepin mieleen tuova rankkapoljentoinen rypistys poikkeaa aikalailla levyn yleislinjasta. Olisin mielelläni kuullut vastaavia hevimpiä biisejä enemmänkin.

Singlenä jo aiemmin julkaistu, hankalaan asuun kirjoitettu U.S. of A. antoi viitteitä The Grammersin  kevyemmästä puolesta. Ennen vanhaan Elton John olisi saanut tästä takuuvarman hittibiisin. Tosin ehkä hieman eri sanoituksilla.

Nimikappale Journey on oiva avausbiisi. Se muistuttaa levyn annista ehkä eniten perinteistä The Grammers -kappaletta. Tarttuvassa rallissa on nerokas taputuskohta, jonka keksijälle täytyy antaa iso käsi.

Flight To Mars tuo mieleen 70-luvun alkupuoliskon Rod Stewartin ja The Faces -bändinsä. Elton John tosin kummittelee mukana. Kappale on todella hyvä.

Glitter & Glow on silkkaa 70-luvun glam rockia. Kappale alkaa aivan erityyppisenä, mutta loppua kohden se jytää kuin Slade parhaina päivinään. Kerrassaan loistava toteutus.

V.R. Labelin julkaisemalta, Severi Peuran, The Grammersin rumpalin Jussi Vuolan ja bändin itsensä tuottamalta albumilta olisin ehkä vaihtanut kappalejärjestyksen toisenlaiseksi. Mutta mitäpä pienistä, muuten oikein hyvä albumi!

The Grammers Papa Joessa

Alunperin säkyläläinen The Grammers voitti kymmenkunta vuotta sitten Rockin SM-kisat. Titteli ei tuonut mukanaan mainetta ja mammonaa, mutta bändin nimi jäi asianharrastajille mieleen.

Turkulaistunut orkesteri on nyt vuosien jälkeen todella kovassa iskussa. Down by the Laituri -viikolle sijoittunut keikka ravintolalaiva Papa Joessa oli koko festivaalin parasta antia, vaikkei tapahtuma varsinaisesti edes kuulunut viralliseen ohjelmistoon. Papa Joe on kumminkin aidatulla ranta-alueella lähellä DBTL:n pääalueen porttia.

Hannu Vainionpää venyttää äänihuuliaan.

Tapasin sattumalta alkuillasta turkulaisen, baareissa viihtyvän pitkänlinjan rocktaiteilijan. Hän kummasteli nykyistä rap- ja hip hop -meininkiä. Valitteli, ettei kunnon rokkia näe enää misssän. Jollei tämä elämäntapaintiaani olisi ollut niin heikossa hapessa, olisin pyytänyt häntä mukaan Papa Joeen. Siinä nimittäin oli rokkia koko viikon tarpeiksi.

Grammersin aloitusajaksi merkitty 20:00 oli juuri sopiva. Bändin roudatessa kamojaan lavalle laivan keulaan, alkoi ilma yllättäen näyttää synkältä. Siihen asti aurinko porotti ja oli hieno kesäkeli.

Sade kuitenkin päätti alkaa vasta keikan loputtua. Sikäli sopivasti tulikin, että viimeisen biisin ja ukkoskuuron välillä oli noin minuutti. Sääli vaan bändin soittovehkeitä jos pahasti kastuivat. Toivottavasti ainakin kitarat saatiin pelastettua.

Yhtyeen setti oli kooste tähänastisen tuotannon parhaista paloista. Loppupuolella tuli muutama vieraampi kappale, jotka varmaan nekin olisivat tutuimpina menneet paremmin muiden joukossa. Muuten keikka oli yhtä ilotulitusta.

Grammersilla alkaa olla valtava määrä toinen toisiaan hienompia ralleja. Sellaiset biisit kuten Black Horse, Another Lick Another Time, Mama Save Me, 16 Years, Million, Silver of Zion, Kerosene tai No Remeender ovat täysin vertailukelpoisia minkä tahansa maailmanluokan bändin tuotostenkin kanssa. Siihen nähden Grammersin soisi saavan paljon suurempaa suosiota.

Papa Joen keulassa olevalla lavalla ei ole pahemmin tilaa heilua, mutta kuusimiehinen Grammers näytti mahtuvan sinne vaivatta. Rumpali Jussi Vuolaa en nähnyt kertaakaan, mutta ainakin kitaristi Hannu Huitulla ja laulaja Hannu Vainionpäällä oli sen verran tilaa, että showmeininki oli taattu.

Jos tykkää vaikka Thin Lizzystä, Deep Purplesta, AC/DC:sta, Uriah Heepistä, Hurriganesista, Havana Blackista tai retrorockista ylipäätään, pitäisi The Grammersin olla aivan ehdoton valinta.