Suomen suosituimpiin metalliyhtyeisiin kuuluva Battle Beast esiintyi Turun Logomossa torstaina 20. marraskuuta.
Helsingissä vuonna 2008 perustettu Battle Beast on julkaissut seitsemän studioalbumia, joista neljä on ollut kotimaan listaykkösiä. Tuorein pitkäsoitto Steelbound ilmestyi lokakuussa.
Ahkerasti ympäri maailmaan reissaava yhtye on parhaillaan Euroopan kiertueella. Tiedä sitten kuka on tökkinyt nuppineuloja karttaan, kun välillä käydään kotimaassa ja heti perään painellaan Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin. Konsertteja tuntuu olevan lähes päivittäin ja niitä voi myös katsella suorina lähetyksinä Youtubesta.
Viime maanantaina Slovakian Bratislavassa Battle Beast joutui lopettamaan konserttinsa kahden kappaleen jälkeen, kun yleisössä ollut mies sai sairauskohtauksen ja menehtyi elvytysyrityksistä huolimatta.
Logomossa tästä ei vielä ollut tietoakaan. Arki-illasta huolimatta konserttia saapui seuraamaan yli tuhat ihmistä.
Turkuun oli juuri satanut ensilumi, jonka olomuoto oli paksua floskaa. Parkkipaikan löysin muutaman sadan metrin päästä sivukadulta puutalojen keskeltä. Lätäköitä väistellen Logomoon kesti kävellä viitisen minuuttia.
Yli tuhannen ihmisen joukosta bongasin vain muutaman tutun, hekin tulivat vastaan valoisassa aulassa narikoiden lähellä. Pimeässä konserttisalissa ei juuri muuta näkynytkään kuin lava.
Battle Beastin lämmittelijänä oli ruotsalainen Dynazty. Orkesteri on vieraillut ahkerasti Suomessa ja olen törmännyt siihen vähän väliä festivaaliohjelmistoja tutkiessani.
Jostain syystä oletin bändin edustavan glam metallia Mötley Crüen tyyliin ja soittajien olevan kajalilla naamansa tuhrineita kauniita poikia. Musiikki oli kuitenkin Mötiköitä rankempaa, eivätkä muusikotkaan olleet mitään siloposkia.
Dynazty sai turkulaisyleisöltä hyvän vastaanoton. Pitäänee tutustua bändiin tarkemmin jahka ehtii.
Battle Beast on ollut suosikkiyhtyeitäni jo useita vuosia. Kappaleet ovat levystä toiseen pääosin erinomaisia ja laulaja Noora Louhimo aivan mahtava. Parempaa ja energisempää keulakuvaa on vaikea kuvitella.
Rumpali Pyry Vikin valtavan patteriston vierustoilla oli pienemmät kannut, joita kummastelin keikan alkua odotellessa. Pian selvisi, että yhtyeellä oli lisävahvistuksena kaksi lyömäsoittajaa, jotka osallistuivat noin puoleen kappaleista.
Yhtyeen muut jäsenet ovat basisti Eero Sipilä, kitaristi Juuso Soinio, kosketinsoittaja Janne Björkroth ja kitaristi Joona Björkroth.
Puolisentoista tuntia kestäneen konsertin aikana kuultiin useita kappaleita tuoreelta Steelbound-albumilta. Omalta suosikiltani, vuonna 2017 ilmestyneeltä Bringer Of Painilta tuli siltäkin muutama esitys, jolloin jalan vipatusta ei voinut estää mikään.
Aivan jokainen Battle Beast-biisi ei minullekaan sentään kolahda. Esimerkkinä konsertissakin kuultu TwilightCabaret. Siinä bändi yhdistelee heviä ja latinorytmejä. Voin kuitenkin kuvitella, että monille se on suoranainen mestariteos.
Sodasta kertova The Long Road samaiselta Steelbound-levyltä puolestaan edustaa normaalia tanakampaa linjaa. Se tuo mieleen ruotsalaisen Sabatonin, jonka kanssa BB on kiertänyt maailmalla.
Valoshow, pyrotekniikka ja soundit olivat täysin kansainvälistä tasoa. Yhdessä välissä kuultiin kaksi valtavaa pamausta, jolloin edessäni seissyt heppu pelästyi niin, että hyppäsi ilmaan. Noorakin köhi lavalla pahimpia ruudinjämiä kurkustaan, kunnes kiekaisi seuraavan kappaleen aloituksen.
Jos Battle Beastin esiintymisestä hakee jotain miinuspuolia, ovat ne turhan pitkät välihöpinät. Kun laulajan pitää välillä käydä verhon takana ehostamassa pukuaan ja kostuttamassa kurkkuaan, pääsee basisti Sipilä ääneen. Kaveri innostuu usein tarinoimaan kuin Runeberg, eikä jutustelulle ole tulla loppua.
Nooran palatessa lavalle, hän ei välttämättä spiikkaa heti seuraavaa biisiä, vaan jatkaa juttelua siitä mihin Sipilä jäi. Pahimmassa tapauksessa he pälpättävät yhdessä vielä tovin, kunnes odottava kappale vihdoin polkaistaan käyntiin.
Mutta mitäpä pienistä. Yhtyeen biisit ja ammattitaito ovat niin kovaa luokkaa, että moni muu orkesteri jää lehdelle soittelemaan.
Työpaikalla tuli marraskuussa juttua tulevista konserteista. Eräs kanssa-ahertaja kertoi menevänsä ErjaLyytisen joulukonserttiin Turun Sigyn-saliin. Pian minullekin tarjottiin lippua samaan tilaisuuteen, enkä kauaa asiaa pohtinut. Erja Lyytinen oli näkemättä livenä, Sigyn-salissakaan en ollut koskaan käynyt.
Olin pitänyt maailmallakin suurta arvostusta niittänyttä Lyytistä vähän turhan kliinisenä naistenlehtisuosikkina. Tilanne muuttui vasta vajaa vuosi sitten, jolloin ystäväni Pekka Peku Vähäsarja asetti cd-soittimen syövereihin Lyytisen tuoreimman studioalbumin Waiting For The Daylightin. Levy on todella hyvä.
Erja Lyytinen & Frieds Blue Christmas-kiertue on vuosittainen traditio, jossa arvostetun kitaristin kanssa lavan jakavat kaksi vierailevaa muusikkoa. Tänä vuonna mukana olivat Noora Louhimo ja Pekko Käppi.
Räntäsateen saattelemana Sigyn-salin saapui huomattavasti iäkkäämpää väkeä kuin kuvittelin. Viisikymppisenä olin porukan nuorimmasta päästä. Eräs kävelysauvapappa oli varmasti yli 90-vuotias. Sivistyneitä punaviinin siemailijoita riitti, mutta kännikaloja ei ollut kuin yksi. Hänetkin poistettiin väliajan jälkeen poliisien toimesta.
Sigyn-sali on vanha tehdas, josta on tehty ravintola- ja konserttipaikka. Se osoittautui ainakin tähän tilaisuuteen sopivaksi, joskin neljä ensimmäistä penkkiriviä olivat aivan lattiatasolla. Viidenneltä riviltä varmaan jo jotain näkikin, koska siitä alkoi nouseva katsomo.
Ilta alkoi Erja Lyytisen versiolla Leonard Cohenin Hallelujah-klassikosta. Hieman ihmetytti näin vaisu avaus, mutta kappale oli kuulemma juuri ollut Masked Singer-ohjelmassa, johon Erja osallistui. Itse en sarjaa seuraa, koska minua ei kiinnosta tippaakaan mitä joku leijonaksi pukeutunut julkkis lavalla touhuaa.
Lavalla illan emännän lisäksi oli rumpali, basisti ja kosketinsoittaja. Viimeksi mainittu ilmeni KasperMårtensoniksi, jonka joku saattaa muistaa Amorphis-yhtyeen alkuperäisenä kosketinvelhona.
Ikävä kyllä ehdin unohtaa rumpalin ja basistin nimet. Alataajuusmiehen soitto oli todella svengaavaa, eikä rumpalissakaan ollut valittamista.
Suurelle yleisölle yhä tuntematonta Noora Louhimoa olen fanittanut jo vuosia. Battle Beast-metalliyhtyeen keulakuva on mielestäni Suomen paras naislaulaja, jolta taittuu muutkin musiikkityylit kuin hevirokki. Muuntautumiskykyinen nainen oli Sigyn-salissakin illan kirkkain tähti ainakin minulle.
Pekko Käppiä luulin nimen perusteella räppäriksi. Kummastutti miten Lyytisen porukoissa voi olla joku lökäpöksyinen puhelaulaja. Käppi paljastui kuitenkin jouhikkoa soittavaksi etnomuusikoksi.
En usko muidenkaan salilaisten tienneen Käpistä tuon taivaallista. Kun Lyytinen kuulutti miehen lavalle, vaappui parimetrinen hujoppi takahuoneen perukoilta mikrofonin eteen. Ilmeisesti huono ryhti kuuluu hänen lavaesiintymiseensä. Oli siinä ja siinä, ettei luolamiesmäinen muusikko kaatunut hapuillessaan mikkiä hiusmerensä alta.
Jouhikko ei ole soittimista tavanomaisin, mutta Käpin käsittelyssä siitä tuli hieman sähkökitaraa muistuttavaa vingutusta. Lyytisen kanssa he jakoivat parissa kappaleessa soolo-osuudet, eikä aina voinut varmaksi sanoa kumpi minkäkin äänen päästi.
Illan päälle kuultiin Lyytisen omaa reipasta bluesrokkia, ainakin yksi Pekko Käpin kappale sekä kolmen artistin kesken esitettyjä laululauluja kuten Chuck Berryn Run Rudolf Run ja Sladen Merry ChristmasEverybody. Tuttuina ralleina ne jäivät parhaiten mieleen.
Illan upein esitys oli kolmen solistin voimin esitetty Erja Lyytisen tekemä kappale Joulun yksinäinen. Viime vuonna singlenä ilmestynyt laulu on omistettu yksinäisille ja vähäosaisille.
Pariin otteeseen koronan takia siirretty Battle Beastin konsertti Turun Logomossa järjestyi lopulta itsenäisyyspäivää edeltäneenä sunnuntaina 5. päivä joulukuuta.
Battle Beast on suomalainen heavy metal-yhtye, joka nauttii suurta suosiota niin meillä kuin muualla. Bändin kolme viimeisintä albumia ovat olleet Suomessa listaykkösiä ja saman todennäköisesti kokee tammikuussa julkaistava Circus Of Doom-uutuuskiekkokin.
Battle Beast on vahvasti henkilöitynyt laulaja Noora Louhimoon. Muu ryhmä on jäänyt taka-alalle ilmeisesti tietoisesti, sillä Louhimo esiintyy monissa BB-aiheisessa kuvissa yksin. Se on mielestäni pelkästään hyvä asia, koska yhtyeen miesjäsenten habitus kaipaisi välillä stylistiä. Ollaanhan sitä sentään maailmanluokan hevibändissä, eikä ammattikoulun tupakkapaikalla.
Lippuja konserttiin oli myynnissä vielä muutama päivä aiemmin, jolloin minä hain omani Turun LänsikeskuksenPrismasta. Eipä Logomo tainnut olla loppuunmyyty h-hetken lähestyessäkään, vaan kaikkialla oli sopivan väljää ihmispaljoudesta huolimatta.
Lämmittelybändinä oli helsinkiläisnuorukaisista koostuva Arion. Yhtye on saanut kovasti kehuja esimerkiksi Soundi-lehdessä, mutta minulla aiheeseen perehtyminen on jäänyt parin satunnaisen musiikkivideon varaan.
Luulin, että Arion olisi suunnilleen Stratovariuksen ja Sonata Arctican tyyppistä koko kansan radioystävällistä heviä, mutta meno olikin huomattavasti aggressiivisempaa. Monesta kappaleesta tuli mieleen pari astetta rankempi Helloween.
Bändin kaverit osoittautuivat mainioiksi showmiehiksi. Tukanheilutukset ja muu liikehdintä ei mennyt överiksi, vaan näytti oikein tehokkaalta. Komeaäänisen laulaja Lassi Vääräsen välispiikit ja yleisönlaulatukset sen sijaan olivat siinä rajoilla. En kaivannut yhtään enempää "Logomo,nyt kädet ylös!"-tyyppisiä juttuja.
Arion meni vielä salin puolella seisoskellessa, mutta pääesiintyjän ajaksi menin katsomoon. Sieltä olikin varsin hyvät näkymät lavalle. Samalla penkkirivillä ei ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, mutta muuten kyllä näytti perseitä olevan penkeissä.
Battle Beast aloitti Unbroken-kappaleella. Heti alkumetreillä valtaisa pyrotekniikka lävähti päälle. Oli lieskaa ylös ja sivulle, savua ja pommeja. En muista aiemmin näin isoa totetutusta nähneenikään edes ulkomaisten meganimien konserteissa.
Tulipatsaiden lehahtaessa tuntui lämpaalto katsomoon saakka. Eturivissä ja lavalla oli varmasti kuumat oltavat. Showmeiningeissä ei todellakaan säästelty.
Noora Louhimo on erinomainen laulaja ja esiintyjä. Hänen intoa täynnä olevaa menoa seuratessa ei varmasti aika käy pitkäksi, vaikka musiikki ei miellyttäisikään.
Battle Beastin viidentoista kappaleen setissä oli yllättävän aikaisessa vaiheessa suvantokohta, jossa hidasteltiin Endless Summer- ja I Wish-kappaleiden mukana. Ei niitä olisi tarvinnut sentään peräkkäin esittää.
Muuten kappaleet olivat takuuvarmaa tykitystä. Familiar Hell, Bastard Son Of Odin, Eye Of The Storm, Out Of Control ja monet muut kappaleet tekivät illasta onnistuneen.
En oikein ole päässyt sisälle BB:n konserttien huumoriosuuteen, jossa rumpali Pyry Vikki työntää kosketinsoittaja Janne Björkrothin liikutettavaa soitinarsenaalia ympäri lavaa ja Björkroth pimputtelee samalla olutta juoden. Mutta kai se puree suureen osaan yleisöä.
Livekuvat jäivät tällä kertaa ottamatta, koska luulin päteviä kuvia ottavan kaverini ilmestyvän paikalle. Näin ei kumminkaan käynyt, joten on tyyminen promokuviin.
Kuuden vuoden tauon järjestetty Sauna Open Air kokosi lauantaina 13. heinäkuuta TampereenRatinanniemeen varttuneempaa, perinteisestä hevistä ja hard rockista kiinnostunutta porukkaa.
Suomalaisen laskutavan mukaan järjestäjä RH-Entertainment Oy ilmoitti perjantaina alkaneen festivaalin yhteiskävijämääräksi 14 000. Oma arvioni jälkimmäisen päivän juhlijoista on noin kahdeksan tuhatta.
Ratinanniemi on konserttipaikkana parempi kuin Eteläpuisto, jossa Sauna ennen vanhaan järjestettiin. Kävin siellä vuosina 2009-2011, enkä tämän kokemuksen jälkeen kaipaa ollenkaan entistä paikkaa.
Ratinanniemi on sopivan lähellä Tampereen ydinkeskustaa ja sattui olemaan todella lähellä Sokos Hotel Ilvestä, jossa majoituin turkulaisen musiikkiaktivisti Tony Lundbergin kanssa. Samassa talossa sattui olevan paljon tuttuja sekä myös bändejä aina amerikkalaisesta W.A.S.P.:ista kemiläiseen Sonata Arcticaan.
Festivaalialueella oli vain yksi lava. Moinen järjestely ei ainakaan minua haitannut. Päinvastoin hyvä vaan, ettei jatkuvalla syötöllä tullut musiikkia joka ilmansuunnasta.
Roudaus tapahtui kumminkin melko nopeasti, enkä usko kenenkään kuolleen musiikkin tilapäiseen puutteeseen. Rummut näemmä koottiin verhon takana ja työnnettiin kiskoja pitkin lavalle. Perin kätevää.
Bajamajat olivat syrjässä mäennyppylän takana lavan sivulla. Se olikin kiskurihintaisten alkoholijuomien ohella ainoa valittamisen aihe. Oli meinaan armoton taival lähteä heittämään kepilliset toiselle puolelle aluetta. Toisaalta sitten taas bajamajoja oli sen verran monta, etten ainakaan minä joutunut kertaakaan jonottamaan.
Myyntipisteissä oli merkillinen kahden euron panttisysteemi. Luulisi, että eurokin riittäisi. Täten 0,33 litran lonkero maksoi peräti kymmenen euroa. Puolen litran oluttökin hintaa en edes muista, mutta olisiko ollut pantin kanssa kaksitoista euroa. Melkoista kiskontaa. Syksyllä Bulgariassa syön buffetista ja juon alkoholia vaikka koko päivän samaan hintaan.
Festivaaliväen keski-ikä pyöri viidenkympin molemmin puolin. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa syntyneitä oli varmasti suurin osa. Syynä moiseen olivat pääesiintyjät Whitesnake ja Europe, joiden julisteet koristivat tämän porukan seiniä 80-luvun loppupuolella.
Päivän mittaan tapasin kymmenittäin kavereita ja tuttuja. Erityisen paljon Ratinanniemessä tuntui olevan Elmu ry:n Sweden Rock Festival-kyytiläisiä. Matkasin samaisessa bussissa Etelä-Ruotsiin festareille vuosina 2002-2008. Valitettavasti muutama tärkeä henkilö vuosien varrelta jäi näkemättä, mutta kaikkea ei voi saada.
Oli ärsyttävää lukea eräästä julkaisusta kuinka "Whitesnake jaEurope kokosivat metallikansan yhteen". Minkä helvetin metallikansan? Minulle metalli edustaa Children Of Bodomia, Behemothia, Meshuggahia tai muuta örinä- ja Tuska Festivaali-osastoa, ei suinkaan Whitesnakea tai Europea. Kuuntelen heavy- ja hard rockia, kuten nähdäkseni suurin osa Tampereella tapaamistani juhlijoistakin.
Lauantain ensimmäinen orkesteri oli vaasalainen One Desire. Teinihevibändi Sturm Und Drangin tuhkasta noussut kokoonpano jäi etäiseksi, sillä seurasin keikkaa Hotelli Ilveksen kahdeksannentoista kerroksen ikkunasta. Kuului se toki sinnekin.
Brother Firetribe asteli lavalle vanhan Urheiluruutu-tunnuskappaleen Tuhannen markan setelin saattelemana. Moni ei ehkä tunnista sitä Leevi And The Leavingsin esittämäksi, sillä GöstaSundqvistin laulun sijasta pääosassa on syntetisaattori.
Veli Paloheimon "tennishevi" puri hyvin yleisöön. Bändillä on Better Of Worsen ja Heart Full Of Firen kaltaisia hittejä ja tarttuvia ralleja aikamoinen liuta. Sikäli onkin sääli, ettei projektiluontoisesta kokoonpanosta ole tullut tämän suositumpaa. Mukana on yleensä ollut kitaristi Emppu VuorinenNightwishistä, mutta nyt hänen tilallaan nähtiin nuori sälli, jonka nimen jo unohdin.
Brittiläinen Skindred ei ollut tuttu minulle tai kenellekään kaverilleni. Sauna-esiintyjmisen jälkeen bändiä tuskin kukaan jää kaipaamaan. Pomppumetalliräppi nykivillä kitarariffeillä ei saanut ainakaan minua innostumaan millään lailla.
Skindred oli käsittämätön valinta festivaalille, jonka linjana on lähinnä 80-luvun perushevi ja hard rock. Tilalle olisi voinut ottaa kotimaasta The 69 Eyesin, Los Bastardos Finlandesin tai vaikka Horsepowerin, sillä Tampereen omat pojat ovat aktoivoinuneet vuosien tauolta.
Battle Beastin keikkaa odottelin kovasti. Se kun on muutaman viime vuoden aikana ollut kiinnostavin suomalaisorkesteri, eikä vähiten loistavan laulajansa Noora Louhimon ansiosta. Parempaa laulajaa ja esiityjää saa hakea.
Nooran lavapreesens on vähän yliammuttu, mutta haitanneeko tuo kun laulu kerran kulkee kuin enkelillä. Sen sijaan stailaajaa kaipaisivat bändin pojat. Hehän ovat suoraan kuin Jyväskylän ammattikoulun autopuolelta vuodelta 1989. Merkillisiä teiniviiksiä ja spandexkalsareita, vaikka kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava hevibändi. Sonata Arctican on ollut peruskauraa vähän joka suomifestivaaleilla jo ainakin kymmenen vuotta. Olen nähnyt yhtyeen lukemattomia kertoja. Tällä erää Sonata sai soida taustamusiikkina koivikon kalja-alueelle, jossa rupattelin tuttujen kanssa.
Ruotsalainen Europe on Abban ja Roxetten ohella maansa kuuluisimpia yhtyeitä. Laulaja JoeyTempestin kynäilemät hitit varmasti muistaa jokainen vähääkään musiikkia seurannut.
Vuonna 2004 tapahtuneen uuden aktivoitumisensa jälkeen Europe on julkaissut levyjä tasaisin väliajoin. Musiikki on muuttunut 80-luvun melodisesta hard rockista bluesrockin suuntaan. Esimerkiksi 2012 ilmestynyttä Bag Of Bones-levyä tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi, jonka jättihitti vuodelta 1986 on The Final Countdown.
En tarkkaan tiedä kuinka paljon vanhoja kasarihittejä Europe on keikoillaan tavannut soitella, mutta tuntuu, että Tampereella määrä saattoi olla normaalia suurempi. The Final Countdown, Carrie, Cherokee, Rock he Night, Superstitious sekä suurelle yleisölle vähän tuntemattomammat Scream OfAnger, Ready Or Not ja Sign Of The Times peittosivat heittämällä yhtyeen uudemman tuotannon.
Minun kirjoissani Europe oli päivän paras esiintyjä, vaikka illan viimeistellyt Whitesnake oli sekin vallan loistava.
1978 ensimmäisen albuminsa Trouble julkaissut brittiläinen Whitesnake on laulajansa David Coverdalen johdolla kokenut megasuosion 80-luvun lopulla ja jyrkän alamäen seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvulla vanhakantainen hevi ja hard rock nousi jälleen suosioon ja Whitesnake on ollut vuosia peruskauraa valtavirran radiokanavillakin.
Loppuunkalutut Here I Go Again, Still Of The Night ja imelä, Tina Turnerille alunperin kirjoittettu IsThis Love olivat pakkopullaa minulle. Sellaiset biisit kuin Slow & Easy, Love Ain't No Stranger ja Ain't No Love In The Heart Of The City puolestaan olivat todellista mannaa korville.
Whitesnaken rumpalina hääri vuonna 1974 legendaarisessa California Jam-konsertissa David Coverdalen todennäköisesti ensimmäisen kerran tavannut ja tuolloin Black Oak Arkansasin riveissä vaikuttanut Tommy Aldridge. California Jamin pääesiintyjänä oli Deep Purple, jossa nuori Coverdale lauloi.
Whitesnakessa alunperin 80-luvun lopulla soittanutta Aldridgeä olen pitänyt kovana kannuttaja siitä lähtien kun kuulin hänen soittoaan ensimmäisen kerran. Tuo tapahtui talvella 1983, jolloin ostin OzzyOsbournen livetuplan Speak Of The Devil.
Hämmästyttävää on, että Speak Of The Devilin takakannen kuvassa Aldridge näyttää täysin samalta kuin nykyään. Hänellä oli sama pehko ja kurttuinen naama jo kolmekymppisenä. Hattua täytyy nostaa, että muutaman vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä mies jaksaa soittaa keikan läpi kuin tyhjää vaan.
Whitesnaken kitaristit Reb Beach ja tuoreempi kiinnitys Joel Hoekstra revittelivät ammattilaisten tavoin. Jälkimmäinen muistutti ulkoisesti kovasti John Sykesiä, joka oli bändin riveissä 80-luvulla.
David Coverdalen äänestä on keskusteltu jo vuosia. Se kun on monen mielestä nykyään aivan surkea. En näkisi asiaa noinkaan, mutta konsertin loppupäässä hänen kurkustaan alkoi tulla melkoista kähinää. Still Of The Night oli jopa reippaan kännini läpi aika kamalaa kuultavaa. Mutta pian seitsemänkymppiselle laulajalle se suotakoon.
Sauna Open Air oli sen verran onnistunut tapahtuma ainakin lauantaipäivän osalta, että todennäköisesti palaamme asiaan ensi kesänä.
Hevimetallin perusbändeihin kuuluva saksalainen Accept on viime vuosina kunnostatutunut ahkerana Suomen kävijänä. Uutuusalbumi Blind Rage ponnahti täällä jopa listaykköseksi, vaikka siihen ei nykylevymyynnillä enää paljoa tarvita.
Yhtye heitti neljä keikkaa eri puolella maata. Seinäjoki, Tornio, Tampere ja Helsinki. Tornio ja Tampere olivat loppuunmyytyjä.
Aluksi hieman kummastelin Tornion keikkaa, mutta hienoa kun jengiä riittää sinnekin noin paljon. Tosin suurin osa lienee tullut Oulun suunnalta ja pohjoisemmasta Lapista. Toranda -niminen keikkapaikka sijaitsee aivan Suomen ja Ruotsin rajalla, joten luulisi Ruotsin puolellakin konserttia mainostetun.
Koska Turussa ei keikkoja juurikaan järjestetä, piti Acceptia lähteä katsomaan Tampereelle. Pikkubussissa oli mukana parikymmentä alan miestä- ja naista. Autossa oli omien poppivehkeiden ohella kannettavat laitteet, joista sai toivoa musiikkia. Sitä tulikin muun muassa bändien kuten UFOn, Q5:n ja TNT:n muodossa.
Vaikka lähtö Turusta tapahtui melko ajoissa, kävi kuten arvelinkin eli illan ensimmäistä orkesteria ei ehtinyt näkemään lainkaan. Kyseessä oli australialainen Damnations Day. En ollut koskaan bändistä kuullutkaan, eikä varmaan moni muukaan. Ehkä yhtye kumminkin sai pari uutta fania Suomesta.
Saavuimme paikalle juuri Battle Beastin aloittaessa. Kovassa nosteessa oleva suomalaisorkesteri vaihtoi taannoin laulajaansa. Edellisessäkään ei mielestäni ollut mitään vikaa, mutta nyt bändillä sellainen mimmi keulilla, että oksat pois. Noora Louhimo nimittäin on hyvä laulaja ja lavaesiintyjä.
Battle Beast sopikin vallan mainiosti illan esiintyjäksi. Yhtyeen musiikki on kuin Acceptin, Judas Priestin, W.A.S.P.:in ja muiden 80-luvun sankarien sekoitusta.
Battle Beastin Pakkahuoneella: - Let It Roar - Out On The Streets - Iron Hand - Kingdom - Black Ninja - Enter The Metal World - Out Of Control
Pakkahuoneelle oli tulossa todella monta kaveria, joten osasin varautua jäämään usein suustani kiinni. Valitettavasti kaikkia tuttuja en kumminkaan nähnyt. Vietin aikaani valtavan kokoisella anniskelualueella, jossa ei ollut pahemmin tungosta. Eipä tullut mieleenkään mennä tönittäväksi lähemmäs lavaa.
Acceptin settilistassa oli noin puolet uusia kappaleita, jotka ovat nykyvokalisti Mark Tornillon ajalta. Kolmella viimeisellä levyllä laulava new yorkilainen sähkömies on ukko paikallaan. Tuskinpa monelle tuli illan aikana Acceptin entistä kiljukaulaa Udo Dirkscheineriä ikävä.
Harva ikämiesbändi on näin vetreässä vedossa ja jaksaa vedellä usein muuten niin totista heviä hymyssä suin. Acceptin äijät, etenkin kitaristi Wolf Hoffman ja basisti Peter Baltes jaksavat. Bändin kulta-aikoina 80-luvulla mukana olleet miehet eivät todellakaan osoita hyytymisen merkkejä.
80-luvulla parilla Accept -levyllä mukana ollut totisempi kitaristi Herman Frank (Accept, Sinner, Victory) pysytteli vähän omissa oloissaan. Bändin juniori, rumpali Stefan Schwartzmann (Accept, U.D.O., RunningWild, Krokus, Helloween) omaa hänkin showmiehen elkeitä.
Luonnollisesti Acceptin vanhat tykkibiisit kiinnostivat enemmän kuin uudet sinänsä hyvin luonnikkaat kappaleet. Keikalla kuultiin hieman yllättäviäkin vetoja kuten Ahead Of The Pack albumilta Restless AndWild (1982) ja Starlight vuoden 1981 Breakerilta. Läpimurtolevy Balls To The Wallin (-83) kappaleet Losers And Winners ja London Leatherboys esitettiin peräkanaa keikan alkupuoliskolla ("Kappale kertoo homoraiskauksesta puistossa", mainittiin jälkimmäisestä biisistä aikoinaan eräässä lehtijutussa).
Acceptin tunnetuimmat kappaleet Princess Of The Dawn, Fast As A Shark, Metal Heart ja Balls To TheWall saivat odotetusti suurimmat huutomyrskyt aikaiseksi.
Hieno keikka, kannatti lähteä!
Accept Pakkahuoneella: - Stampede - Stalingrad - Hellfire - 200 Years - Losers And Winners - London Leatherboys - Starlight - Dying Breed - Final Journey - Shadow Soldiers - From The Ashes We Rise - Restless And Wild - Ahaed Of The Pack - No Shelter - Princess Of The Dawn - Dark Side Of My Heart - Pandemic - Fast As A Shark - Metal Heart - Teutonic Terror - Balls To The Wall
Kiitos vielä Jykke-kuskillemme ja matkanjärjestäjille. Kyllä uudella autolla kelpasi matkustaa, vaikka jalkatilat olivatkin olemattomat.
Kuulemma joku myöhemmin valitteli, että paluumatkalla oli kusi- ja tupakkitaukoja vähän liiankin kanssa. Saattoipa ollakin, mutta tuskinpa raittiusseuralaistenkaan autossa olisi ollut mukavaa kärvistellä.
