Erja Lyytinen & Friends Sigyn-salissa

Työpaikalla tuli marraskuussa juttua tulevista konserteista. Eräs kanssa-ahertaja kertoi menevänsä Erja Lyytisen joulukonserttiin Turun Sigyn-saliin. Pian minullekin tarjottiin lippua samaan tilaisuuteen, enkä kauaa asiaa pohtinut. Erja Lyytinen oli näkemättä livenä, Sigyn-salissakaan en ollut koskaan käynyt. 

Olin pitänyt maailmallakin suurta arvostusta niittänyttä Lyytistä vähän turhan kliinisenä naistenlehtisuosikkina. Tilanne muuttui vasta vajaa vuosi sitten, jolloin ystäväni Pekka Peku Vähäsarja asetti cd-soittimen syövereihin Lyytisen tuoreimman studioalbumin Waiting For The Daylightin. Levy on todella hyvä. 

Erja Lyytinen & Frieds Blue Christmas-kiertue on vuosittainen traditio, jossa arvostetun kitaristin kanssa lavan jakavat kaksi vierailevaa muusikkoa. Tänä vuonna mukana olivat Noora Louhimo ja Pekko Käppi. 

Räntäsateen saattelemana Sigyn-salin saapui huomattavasti iäkkäämpää väkeä kuin kuvittelin. Viisikymppisenä olin porukan nuorimmasta päästä. Eräs kävelysauvapappa oli varmasti yli 90-vuotias. Sivistyneitä punaviinin siemailijoita riitti, mutta kännikaloja ei ollut kuin yksi. Hänetkin poistettiin väliajan jälkeen poliisien toimesta. 

Sigyn-sali on vanha tehdas, josta on tehty ravintola- ja konserttipaikka. Se osoittautui ainakin tähän tilaisuuteen sopivaksi, joskin neljä ensimmäistä penkkiriviä olivat aivan lattiatasolla. Viidenneltä riviltä varmaan jo jotain näkikin, koska siitä alkoi nouseva katsomo. 

Ilta alkoi Erja Lyytisen versiolla Leonard Cohenin Hallelujah-klassikosta. Hieman ihmetytti näin vaisu avaus, mutta kappale oli kuulemma juuri ollut Masked Singer-ohjelmassa, johon Erja osallistui. Itse en sarjaa seuraa, koska minua ei kiinnosta tippaakaan mitä joku leijonaksi pukeutunut julkkis lavalla touhuaa. 

Lavalla illan emännän lisäksi oli rumpali, basisti ja kosketinsoittaja. Viimeksi mainittu ilmeni Kasper Mårtensoniksi, jonka joku saattaa muistaa Amorphis-yhtyeen alkuperäisenä kosketinvelhona. 

Ikävä kyllä ehdin unohtaa rumpalin ja basistin nimet. Alataajuusmiehen soitto oli todella svengaavaa, eikä rumpalissakaan ollut valittamista. 

Suurelle yleisölle yhä tuntematonta Noora Louhimoa olen fanittanut jo vuosia. Battle Beast-metalliyhtyeen keulakuva on mielestäni Suomen paras naislaulaja, jolta taittuu muutkin musiikkityylit kuin hevirokki. Muuntautumiskykyinen nainen oli Sigyn-salissakin illan kirkkain tähti ainakin minulle. 

Pekko Käppiä luulin nimen perusteella räppäriksi. Kummastutti miten Lyytisen porukoissa voi olla joku lökäpöksyinen puhelaulaja. Käppi paljastui kuitenkin jouhikkoa soittavaksi etnomuusikoksi.

En usko muidenkaan salilaisten tienneen Käpistä tuon taivaallista. Kun Lyytinen kuulutti miehen lavalle, vaappui parimetrinen hujoppi takahuoneen perukoilta mikrofonin eteen. Ilmeisesti huono ryhti kuuluu hänen lavaesiintymiseensä. Oli siinä ja siinä, ettei luolamiesmäinen muusikko kaatunut hapuillessaan mikkiä hiusmerensä alta. 

Jouhikko ei ole soittimista tavanomaisin, mutta Käpin käsittelyssä siitä tuli hieman sähkökitaraa muistuttavaa vingutusta. Lyytisen kanssa he jakoivat parissa kappaleessa soolo-osuudet, eikä aina voinut varmaksi sanoa kumpi minkäkin äänen päästi. 

Illan päälle kuultiin Lyytisen omaa reipasta bluesrokkia, ainakin yksi Pekko Käpin kappale sekä kolmen artistin kesken esitettyjä laululauluja kuten Chuck Berryn Run Rudolf Run ja Sladen Merry Christmas Everybody. Tuttuina ralleina ne jäivät parhaiten mieleen.

Illan upein esitys oli kolmen solistin voimin esitetty Erja Lyytisen tekemä kappale Joulun yksinäinen. Viime vuonna singlenä ilmestynyt laulu on omistettu yksinäisille ja vähäosaisille.