Ilta-Sanomien toimituksessa näyttää olevan kovia Ganes-faneja. Yhteistuumin he päättivät kunnioittaa suomirockin suurnimeä tämän julkaisun kautta.
"Hurriganes on vuonna 1971 perustettu suomalainen rockyhtye, joka on ollut toiminnassa vuosina 1971-1984 ja uudelleen vuonna 1988. Vuodesta 1998 yhtyeen solisti ja rumpali Henry "Remu" Aaltonen on esiintynyt vaihtelevien kokoonpanojen kanssa nimellä Remu & Hurriganes. Tässä yhtyeessä ei Aaltosen lisäksi soita muita alkuperäisen Hurriganesin jäseniä. Hurriganes oli suosituimmillaan vuosina 1974–1980.
Perustajajäsenet olivat rumpali ja laulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti Hugo Christer "Cisse" Häkkinen ja kitaristi Ilkka "Ile" Kallio. Kallion erottua yhtyeestä keväällä 1972 hänen tilalleen kitaristiksi liittyi Pekka "Albert" Järvinen, ja näin muodostui yhtyeen toinen peruskokoonpano." (Wikipedia)
Suhtauduin aluksi melko skeptisesti koko liitteeseen. Arvelin sen olevan tarkoitettu nopeasti selattavaksi paperinipuksi, jonka voi samantien heittää roskiin. Mutta, mutta... liitehän on vallan mainio. Kirjoittajat ovat pääosin selvillä aiheestaan ja lehdessä haastatellut ihmiset liittyvät kaikki Hurriganesin uraan. Mukana on yllättäviäkin henkilöitä kuten Kari Peitsamo, joka kertoo kuinka Remu antoi hänelle takin juuri ennen Porvoon keikkaa vuonna 2004. Peitsamo teki siitä innostuneena kappaleen Remu gave me a jacket, jonka ensiesitys oli puoli tuntia biisin valmistumisen jälkeen.
Muita harvemmin Hurriganes -yhteyksissä kuultuja ihmisiä ovat radiotoimittaja Jake Nyman, toimittaja Mikko Montonen, kosketinsoittaja Kassu Halonen, farkkukauppias Matti Majava ja Pelle Miljoona. Pelle päätyi vuonna 1973 ilmestyneen Ganes -debyyttilevy Rock'n'Roll All Night Longin sisäkannen kuvaankin, joka on otettu yhtyeen Haminan keikalta.
Mielenkiintoisinta antia haastatteluissa edustavat kuitenkin Lontoossa jo 40 vuotta asunut toimittaja-valokuvaaja Ilpo Musto, jonka juttuja minäkin luin aikoinaan paljon Suosikista. Musto kertoo realistisesti Hurriganesin epäonnistuneesta Englannin valloitusreissusta - toisin kuin Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen aikanaan. Hänen mukaansahan koko maailma odotti koska Hurriganes tulee kylään.
Hämäläisellä on muuten komeat lapikkaat Muston ottamassa kuvassa. Mies mahtoi olla eksoottinen näky 70-luvun lopun Lontoossa.
Muston jutulle vetää vertoja kitaristi Ile Kallion haastattelu. Kolmesti Hurriganesissa soittaneella miehellä on jalat maassa ja hänen ajatuksiaan on mukava lukea. 70-luvun supertähti ei anna liian kiiltävää kuvaa bändistä. Tarpeettomasti Albert Järvisen varjoon jäänyt Kallio soitti varsin pätevästi Ganes-levyillä, eikä vertailut Järviseen ole mielestäni tarpeellisia. Bändin musiikkikin muuttui heti Järvisen lähdettyä 1975. Se myös muuttui hänen tultuaan takaisin orkesteriin vuonna 1979.
Love Recordsin levypomo Atte Blomin ja tuottaja Richard "Mister X" Stanleyn haastattelut ovat myös realistisia. Stanley kertoo Jyrki Hämäläisen ja Suosikin olleen paljolti Hurriganesin supersuosion takana. 35 vuotta sitten media oli niin erilainen kuin 2000-luvulla, että silloin kyllä meni juttu kuin juttu läpi, koska sitä ei voitu tarkistaa esimerkiksi Googlesta.
Vaikka Hurriganesin Englannin valloitus olikin hölynpölyä, oli bändi oikeasti suosittu Ruotsissa. Ruotsi on niin lähellä Suomea, ettei pelkkä liioittelu olisi mennyt läpi. Olen itsekin tavannut lukuisia ruotsalaisia rokkifaneja, jotka ovat hehkuttaneet Hurriganesia kun ovat kuulleet minun olevan Suomesta. Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsissa näitä heppuja saattaa sattumalta tavata. Eräs mies hehkutti Cisse Häkkisen nimeä kuin suurtakin tähteä ja kehui 1977 ilmestynyttä kokoelmalevyä Sixteen Golden Greats.
Ilta-Sanomien liitteessä toimittaja Petri Lahti käy läpi Ganesin discografian. Lyhyesti esitellyt levyt ovat näköjään Lahden mielestä suurin piirtein sellaisia kuin minäkin ne koen. Hurriganesin ensimmäistä levyä en ole ikinä ymmärtänyt. Crazy Days (-75) on mielestäni hieno levy. Roadrunnerin jälkeen se varmaan oli aikalaiskuunteljoille pettymys, mutta viitisen vuotta myöhemmin asiaan paneutuneena se ei minulle sitä ole.
Täysin surkeita levyjä yhtyeellä ei olekaan, vaikka Jailbird (-79) onkin aika vaisu. Viimeiseksi jääneet Seven Days, Seven Nights (-83) ja Hurrygames (-84) eivät ole koskaan levyhyllyssäni olleet, mutta tiedän joitain hyviä irtobiisejä noilta levyiltä.
Comeback-kiekko Live At Metropol (-88) on muistaakseni täyttä jätettä. Aikoinaan se oli minulla kasetille nauhoitettuna. Ostin levyn muutamalla eurolla kesällä 2002, kun kotibileissä levyjään kaupitellut turkulaismies sitä minulle tyrkitti. Levy on siitä lähtien ollut asunnonhaltijan hallussa, koska en muistanut tuolloin ottaa levyä mukaani. No, jos tässä joku päivä.
Hurriganesin aliarvostetuin, mutta samalla yksi parhaimmista levyistä, on 1978 ilmestynyt Hanger. Tuntuu hiukan kummalta, että se sivuutetaan melkein aina bändistä puhuttaessa. Hanger on tulvillaan hienoja ja tartuvia rokkibiisejä. Burn jopa lähentelee heviä. Ile Kallio laulaa kaksi biisiä, vaikka pääasiassa äänessä ovatkin Cisse Häkkisen ja Remu Aaltonen.
Valitettavasti herra Aaltonen pitää yhä Hurriganesia hengissä. Siitä ei Ilta-Sanomien liitteessä juurikaan kirjoiteta. Ei kerrota millaista sontaa Remu jaksaa tarjota Remu & Hurriganes -keikoilla. Viime vuosina näkemäni muutama keikka on aina ollut kammottavaa kuunneltavaa. Vaikkei Hurriganes näköjään koskaan ollut dvd:ltäkään katseltuna kovin kummoinen livebändi, on yhtyeen nimellä kiertäminen todella mautonta. Vai mitä sanotte tästä Youtubesta löytyneestä pätkästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti