Maaliskuisen lauantain musiikkivalinnat

Eilen tuli kuunneltua lp-levyjä, joita satunnaisesti vetelin hyllystä esille. Tai oikeastaan yksi oli varta vasten menossa levylautaselle, nimittäin pari viikkoa sitten hankkimani Pohjalla-kokoelma. Työkaverini toi sen Svart-levy-yhtiön kaupasta samalla kun nouti itselleen nipun tarjouslättyjä.

Kympin maksanut uusintapainos legendaarisesta Pohjalla-levystä on alunperin Love Records-levy-yhtiön vuonna 1978 julkaisema kokoelma suomalaisen uuden aallon ja punkin edustajia kuten Pelle Miljoona & N.U.S., Se ja Problems?.

En ollut muutamia irtobiisejä lukuunottamatta levyä ennen kuullut. Kiekon tunnetuin kappale lienee Pelle Miljoona & N.U.S.:in esittämä Väkivalta ja päihdeongelma, jonka kiihkeää paasausta kuulee vähän väliä vieläkin eri tuuteista. Kymmenen euron arvoiseksi hankinnaksi levy oli oikein kannattava ostos.

Täysin toisessa genressä on hiljattain edesmenneen Cavan Groganin luotsaama Crazy Cavan "N" The Rhythm Rockers Still Crazy-lp:llään.

Still Crazy oli ensimmäinen lp-levyni talvella 1981 yhdessä toisen tuohon aikaan pinnalla olleen rockabillyorkesterin Matchboxin Settin' The Woods On Fire-albumin kanssa.

80-luvun alussa oli Fazerin Musiikkikerho ja joku toinenkin vastaava postimyyntilevykerho, jotka olivat valtavan suosittuja. Liittymistarjouksena sai kaksi vapaavalintaista levyä edullisesti.

Pian postilaatikkoon alkoi putkahdella levy kerran kuukaudessa eli niin sanottu "kuukauden levy". Toki sen pystyi peruuttamaan, mutta harva muisti palauttaa kuponkia. Muistaakseni vuoden sisällä piti ostaa kolme täyshintaista levyä, jotta avaustarjouksen edun sai lunastettua.

Still Crazy oli alunperin julkaistu 70-luvun lopulla eri nimellä Cavanin kotimaassa Englannissa. Siellä se ei herättänyt juuri mitään huomiota, mutta bändistä tuli Suomessa hetkeksi megasuosittu lähinnä Suosikki-lehden ansiosta, jossa oli julisteita ja artikkeleja.

Yhtye teki viitisenkymmentä keikkaa maassamme vuosina 1981-82. Sitten rockabillybuumi lopahti kuin lehmän häntä ja orkesterin jäsenet palasivat ajamaan taksia kotimaanhansa.

Oman Still Crazyni vein aikoinaan antikvariaattiin siirtyessäni sujuvasti rockabillystä punkkiin ja uuteen aaltoon, josta sitten talvella 1983 hevirokkiin. Ostin Still Crazyn uudelleen vuosi sitten Turusta Hassisen kirpputorilta viidellä eurolla. Eipä se lainkaan hullummalta kuulosta vuosikymmenten jälkeen.

Costello Jones on yhtä kuin Costello Hautamäki, etenkin Popedan kitaristina tunnettu tampelelaismies. 25-vuotiaana vuonna 1988 häin sai mahdollisuuden tehdä soololevyn Poko Rekordsille ja hardrockaava albumi sai nimekseen A Little Bit Crazy.

Aikakauden Pokolle tyypillistä fonttia ja kansitaidetta edustava A Little Bit Crazy on periaatteessa aivan kelpo levy, mutta olisi luullut Costellolta irtoavan tarttuvampiakin biisejä. Kaveri oli kumminkin jo monta vuotta tehtaillut Popedalle oikein meneviä ralleja.

Vaikka levy juuri eilen kuuntelin, ei mielessä pyöri nyt muuta kuin A-puolen avausraita Eine Kleine Nacht Music, jonka Mozart sävelsi joskus vuosisatoja sitten. Vähän liikaa osastoa "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Levyllä Costellon kanssa soittavat sittemmin Eppu Normaaliin päätynyt ja siinä yhä oleva Sami Ruuskallio (basso) ja J. Karjalaisen bändeistä tuttu Janne Haavisto (rummut).

A Little Bit Crazy on jäi jo ilmestyessään aika vähälle huomiolle, eikä siihen törmää nykyään kirpputorilaareissakaan.

Neljäs levylautaselle eilen päänyt albumi on amerikkalaisen Circus Of Powerin kakkoskiekko Vices vuodelta 1990.

Tatuoiduilta prätkäjätkiltä näyttänyt newyorkilaisryhmä julkaisi debyyttialbuminsa Circus Of Power vuonna 1988. Soundin ja Suosikin ylistäviä levyarvioita luettuani riensin välittömästi levykauppaan. Kiekko kolahtikin aivan kympillä ja pidän sitä yhä yhtenä parhaista 80-luvun hard rock- ja hevilevyistä.

Debyyttiä seurannut Vices ei yllä aivan samaan, mutta on kelpo levy sekin on. Veikkaan, että esikoiselle oli ladattu kaikki vuosien saatossa kertyneet tykkibiisit, joten ei ihmekään jos vastaavia iskusävelmiä ei heti löytynyt pöytälaatikon perältä. Mutta on Vices kumminkin keskitasoa parempi levy ja se kannattaa ostaa pois jos sattuu tulemaan kirppiksellä vastaan.

Nuoret sankarit 1978-1982

Viime aikoina olen luukuttanut autossa tiuhaan tahtiin Pelle Miljoonan kokoelmalevyä Nuoret sankarit 1978-1982. Kyseessä on on tupla-cd-levy, joka on julkaistu huhtikuussa 2011 ja sisältää 36 kappaletta yhtyeiltä Pelle Miljoona & N.U.S., 1980, Pelle Miljoona & 1980 ja Pelle Miljoona Oy.

Toisin kuin suuri yleisö saattaa luulla, ei Pelle Miljoona ole yhtye, vaan Petri Tiilen taiteilijanimi. Hänellä on yleensä ollut takanaan kokoonpano, joka tässä tapauksessa on joku noista yllä mainituista.  Ymmärrän toki, että asiaan perehtymättömälle on varmaan hieman vaikeaa erottaa mikä ero on Pelle Miljoona & 1980:ssa tai Pelle Miljoona Oy:ssä.

Pelle Miljoona eri orkestereineen kuuluu kiinteästi allekirjoittaneen vaihaisiin rockmusiikkimuistoihin. Suosikki- ja Help -lehtiä oli tuohon aikaan pilvin pimein melkein joka kodissa, joissa oli minua vanhempia lapsia. Lehdistä kelpasi ihmetellä esimerkiksi Bay City Rollersia skottiruuduissaan, tötteröpäistä Teddy And The Tigersin laulajaa tai Sex Pistolsin Johnny Rottenin irvistelyä. Ja Pelle Miljoonaa.

70-luvun lopulla kuuntelin sinistä c-kasettia, olisiko peräti ollut merkiltään Super Ferro. Kasettiin oli ilmeisesti äitini toimesta oli äänitetty jostain sen ajan radio-ohjelmasta materiaalia.

Mukana oli Levyraadissakin tuohon aikaan vakiovieraana olleen Tapani Ripatin höpötystä sekä ainakin Ypö-Viiden Mari pogoaa, Ratsian Lontoon skidit, Eppu Normaalin John Fogerty ja Pidetään ikävää sekä Pelle Miljoona & 1980:n raivoisa kappale TV. Siitä muistan yhä elävästi kohdat "Paskaa lentää aina" ja "Pane Charlien enkelii", jotka alle kymmenkesäisenä jäivät biisistä parhaiten mieleen.

Vaikka omistan useita Pellen kokoelmia ennestäänkin, oli Nuoret sankarit 1978-1982 pakko napata mukaan, kun näin sen kirpputorilla vaivaiseen kahden euron hintaan. Ainakin tiesi mitä tuleman pitää.

Näiden kolmenkymmenen kuuden kappaleen joukossa on lukemattomia klassikoita, joita ajan hammas ei ole nakertanut. Kun soimaan kajahtaa Nuoret sankarit, Viesti teille kovikset, Mulla menee lujaa, Pelkistettyä todellisuutta tai Tahdon rakastella sinua, ei skip-nappula ole ensimmäisenä mielessä.

Soundipoliittisesti kokoelmalevy on yllättävän hyvä. Debyyttiälpeessä Pelle Miljoona & N.U.S. oli vähän alkeellinen äänimaailma, joka erottuu tältäkin kiekolta, mutta noin ylipäänsä masteroija on tehnyt hyvää työtä. Niinpä Olen työtön, Mä vaan pogoon sekä Väkivalta ja päihdeogelma soljuvat hyvin muiden mukana.

Erityisen hyviltä ainakin autostereoissa kuulostavat Moottoritie on kuuma -albumilta mukaan poimitut kappaleet Olen kaunis, Moottoritie on kuuma, Juokse villi lapsi, Koska sydän sanoi niin ja Vapaus on suuri vankila.

Moottoritien ohella suosikkini Pellen albumeista on vuonna 1979 ilmestynyt Pelle Miljoona & 1980:n Viimeinen syksy. Se on lähes yhtä mestarillinen kuin seuraajansa Moottoritie on kuuma, joka jo tehtiinkin Pelle Miljoona Oy-bändillä.

Oy:n tunnetuimpaan ja Mootooritie-levyllä soittavaan kokoonpanoon kuuluivat Pellen itsensä lisäksi Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Takamäki, josta pian tulikin Sam Yaffa hänen ja McCoyn liityttyä Hanoi Rocksiin.

Pelle Miljoona Oy oli vuonna 1981 Suomen suosituimpia yhtyeitä. Valitettavasti se ei pystynyt pitämään musiikillista tasoaan yllä ja syksyllä -81 Länsi-Berliinissä Hansa by the Wall -studiossa nauhoitettu albumi Matkalla tuntemattomaan olikin karmea pettymys. Suosion alamäki jatkoi laskemistaan seuraavana vuonna ilmestyneen Radio Kebabin myötä.

Kummallista, ettei Matkalla tuntemattomaan -levylle ängetty samoihin aikoihin singleillä julkaistuja ja huomattavasti parempia kappaleita kuten Kuolemaantuomitun laulu tai Nämä päivät, nämä yöt. Ne puolestaan löytyvät 1982 ilmestyneeltä Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalta.

Alkuperäinen Pelle Miljoona Oy eli se, jossa mukana ovat Pellen lisäksi Tumppi, Taskinen, McCoy ja Yaffa, on lähdössä loppuvuodesta Suomen kiertueelle. Mikäli musiikillinen taso on yhtä kehnoa kuin se on tällä vuosikymmenellä silloin tällöin aktivoituneella yhtyeellä ollut, jätän tapahtuman suosiolla väliin.

Andy McCoyn kaameaa nykysoittoa voi kuulla tässä Tumppi Varosen 60-vuotispäivillä 7. syyskuuta 2016 kuvatussa videossa.

En lainkaan ihmettele jos syksyllä kuluttaja-asiamiehen työpöytä ruuhkautuu. Ellei ihmeitä tapahtu, moni Oy:n keikoille innoissaan lähtevä tulee vielä pettymään ja katkerasti.

Jimi Seron elämänkertakirja Mun tie

Tommi E. Virtasen ja päähenkilön itsensä, muusikko Jimi Seron, kirjoittama elämänkerta Mun tie ilmestyi 2012. Tilasin sen taannoin Adlibriksestä huokeaan, reilun kymmenen euron hintaan.

Kirjan alaotsikko Smackin, Ballsin ja kosteiden vuosien etc. näyttää vähän hölmöltä, sillä etc. olisi varmaan voutu korvata lyhenteellä jne. Suomessa kun kerran ollaan. Mutta ehkä se tekohetkellä tuntui olevan enemmän rock.

Kuulin Jimi Serosta ensimmäisen kerran vuonna 1984, kun nuortenlehti OK:ssa oli puolen sivun juttu helsinkiläisbändi Sound Storm Shockista. Hurjan näköiset meikkirokkarit tallentuivat myös c-kasetille Rockradion kautta. Bändiltä ei jäänyt perinnöksi lp-levyä, vain pari singleä.

Sound Storm Shockin laulaja Johnny Lee Michaels (os. Jouni Turpeinen) oli 80-luvun lopulla tunnettu hahmo. Kaveri pyöritti The Androids ja myöhemmin Revenge -nimisiä bändejä. Vuonna 1987 hän osallistui Suomen euroviisukarsintaan Dingosta tutun Neumannin säveltämällä Kesätuuli -kappaleella. Michaels sijoittui kilpailussa toiseksi ja maailmalle lähettettiin Virve Rosti Sadalla salamallaan.

Sound Storm Schockin jälkeen Jimi Sero yritti pinnalle tuolloin vielä tuiki tuntemattoman Veeti Kallion kanssa Neighbourhood Bratsissa. Ura jäi demoasteelle. Vain Rumba-lehti bändin noteerasi bändin edes jotenkin.

Kun Johnny Lee Michaels meikkasi euroviisukarsintaa varten, oli Sero Suomen ykkösrokkibändissä Smackissa pomputtamassa nelikielistä. Helsinkiläiseen Smackiin hän liittyi 1986 keväällä ja ehti soittaa kahdella studioalbumilla ja yhdellä livelevyllä ennen kuin yhtye hajosi aivan 80-luvun lopulla.

Smack Lontoossa 1986.

Smackin kanssa Sero pääsi Lontooseen levytysmatkalle ja Kaliforniaan keikkailemaan. Bändin 1987 tehty visiitti Los Angelesiin olikin hyvin pitkäkantoinen koko porukalle. Smackista tuli kulttinimi ison veden takana.

Viime viikolla entinen Guns N' Roses -kitaristi Slash konsertoi Helsingin jäähallissa ja kertoi Helsingin Sanomille kuinka oli "aikoinaan kuunnellut pelkkää Smackia kokonaisen vuoden". Yhtye oli toisen suomalaisen, Hanoi Rocksin, ohella hänen suuri vaikuttajansa.

Myös 90-luvun alussa supersuosittu Nirvana soitteli alkuaikoijen keikoillaan Smackin kappaletta Run Rabbit Run. Suomalaisbändin levyjä ei oltu virallisesti edes julkaistu Amerikassa. Neuvosto-Suomesta pääsi yllättävän pitkälle, vaikka nykyajan tietoyhteiskunnan kasvatit eivät aikakautta ymmärräkään.

Smackin olisi kannattannut jäädä Kaliforniaan uraa luomaan, eikä palata keikoille Suomeen. Rahaa kumminkin vuoltiin kassikaupalla Köyliön Lallintalon ja Husulan Kasinon kaltaisista paikoista. Mutta Losista käsin bändi olisi voinut kohota maailmanmaineeseen. 

Osa Smackin jäsenistä lähti Amerikkaan 1989, kun bändi oli jo käytännössä hajonnut. Homma kuivui kasaan Amerikan raitilla ja Smack kuopattiin.

Kitaristi Rane Raitsikka asui maassa yli 20 vuotta. Hän kävi sinä aikana vain kerran Suomessa. Satuin todistamaan sitä juhannuksena 1992 Nummirockissa, jolloin Rane oli maassamme keikalla amerikkalaisen Loaded -yhtyeen jäsenenä.

Rajusta huumeongelmasta kärsinnyt Raitsikka muutti takaisin Suomeen viitisen vuotta sitten. Hän soittaa useissa eri kokoonpanoissa, joista tänä kesänä festivaaleilla nähdään ainakin Atomirotta. 

Smackin toinen kitaristi Manchuria asuu siellä yhä Amerikassa ja toimii muistaakseni atk-alalla. 

Jimi Sero ja Claude 1987. 

Smackin laulaja Claude kuoli 30-vuotiaana vuonna 1966. Sydänvikaisen kaverin hurjat elämäntavat veivät hänet nuorena hautaan. Smackin jälkeen ja Amerikan reissuiltaan palattuaan Claude lauloi Fishfaces -yhtyeessä.

Smackin soittajien kiintymys päihteisiin oli tiedossa jo 80-luvulla. Yhtyeen nimi tarkoittaa jenkkislangissa heroiinia, mutta bändi itse kertoi sen olevan ruoskan sivalluksesta tuleva ääni. Orkesterin viritellessä aikoinaan ulkomaiden valloitusta, oli Andy McCoy varoittanut huonolta haiskahtavasta nimestä. Niinpä nimi vaihdettiin hetkeksi Salvationiksi, Lontoossa nauhoitetun levyn mukaan.

Smackin jälkeen Sero liittyi Ballsiin, joka oli ja on kaiketi yhä toimiva suomalainen bluesrockorkesteri. Sen tunnetuin jäsen on laulaja Marjo Leinonen. 

Kaiken tuon tiesin Jimi Serosta ennen kirjan lukemista. Sitä en tiennyt, että mies on painiskellut teinistä asti vakavan alkoholiongelman kanssa. Enkä sitä, että hänellä on neljä tytärtä. Tai sitä, että polkupyöräily on hänelle rakas harrastus. Hän on myös selviytynyt syövästä.

Balls on ollut allekirjoittaneelle kautta aikain melko yhdentekevä orkesteri. Seron mukaan se on suunnilleen maailman paras yhtye. Koko ikänsä tietämättään "svengiä" etsinyt basisti väheksyy omia soittotaitojaan, mutta löysi lopulta Ballsissa svengin. Smack ei kuulemma svengannut.

Minulle Sero on kumminkin yhä sama asia kuin Smackin basisti. Tykkäsin bändistä todella paljon 80-luvulla ja tykkään yhä. Näin sen monta kertaa keikallakin muun muassa Kirikalliolla Ihodessa kuin VPK-talolla Turussa.

Problems?

Näin Jimi Seron esiintymässä talvella 2011 Port Arthur -baarissa Turussa. Lavalla oli Tumppi Varosen johtama Problems?, jossa kitaristina oli tuolloin hiljattain Suomeen palannut Rane Raitsikka. Kokoonpano soitti myös saman vuoden kesällä Down By The Laiturissa samana iltana kuin uudelleen koottu Pelle Miljoona Oy, jossa Pellen ja Tumpin lisäksi olivat Ari Taskinen, Sami Yaffa ja Andy McCoy. 

Tätä kirjoittaessani kuuntelen The Doorsin Morrison Hotel -levyä vuodelta 1970. Juuri nyt soimaan lähti Maggie McGill -kappale. Smack esitti sitä keikoillaan ja se päätyi myös yhtyeen livelevylle Live Desire vuonna 1986.

Spidersin Follow Me Follow -lp

Spiders oli oululaisyhtye, joka teki 80-luvun taitteessa kaksi albumia Kräk -levymerkille. Kotiseutunsa ulkopuolella orkesteri tuli laajemmin tunnetuksi voittamalla Rockin Suomen mestaruuskisoissa keskityylin sarjan vuonna 1979.

Yhtyeessä vaikuttivat Timo Rusanen (kitara, laulu), Esko Lassila (kitara, laulu), Jari Paulamäki (basso) ja Jussi Haapalainen (rummut). Spiders levytti kaksi albumia, jotka eivät ole merkittävästi jääneet suomalaisen rockin historiaan.

Ostin bändin debyyttialbumin Speedin' vuonna 1981 Turun Kupittaan Citymarketin alelaarista muutamalla markalla. Harmi kyllä, levy jatkoi pian matkaansa eteenpäin. Olisi sen tietysti voinut säilyttääkin, sillä pääosin lainabiisejä sisältäneeltä kiekolta löytyi muistaakseni ainakin yksi todella hyvä kappale, I'm Afraid to Go Home. En tiedä kenen originaali versio on, mutta tekijöiksi on merkitty herrat Geld ja Udell.

Tämä blogijuttu perustuu siihen, että ostin juuri Hassisen levykirppikseltä Spidersin kakkosalbumin, 1980 ilmestyneen Follow Me Followin. Yhtä hyvin sen olisi voinut jättää ostamattakin, sillä aika oli kullannut muistot bändin suhteen. En ollut kuullut levyä aikaisemmin ja kuvittelin sen olevan vähän tanakampaa tavaraa.

Follow Me Followin tuottanut Riku Mattila ei ilmeisesti ole saanut oululaisnuorukaisiin juuri minkäänlaista otetta. Levy on lähes kautta linjan munatonta köyhän miehen Ronski Gangia ja Hurriganesia. Vaikka studiossa ei varmaankaan montaa vuorokautta vietetty, luulisi silti, että rokkibändi vetäisi hiukan rankemmin.

Follow Me Followissa on vaatimaton, mutta komea kansi. Sen takana on kuvataiteilija Riipinen, jonka paras luomiskausi oli 70-luvun lopulta 80-luvun puoliväliin. Kaveri rustasi kansia lähinnä Johanna -levy-yhtiön bändeille kuten Pelle Miljoonalle. 

Spidersin kaverit ovat jääneet unholaan basisti Jari Paulamäkeä lukuunottamatta. Ehkä tuottaja Mattila muisti hänet levytyssessioista, sillä muutamaa vuotta myöhemmin tämä 1964 syntynyt veikkonen vaikutti yhdessä Mattilan kanssa Kauko Röyhkä & Nartussa. Sittemmin Paulamäki on soitellut muun muassa Ballsissa ja Michael Monroen bändissä.

Muutama kuukausi takaperin löysin Youtubesta mainion Spiders -rallin. Kappale ei jostain syystä ole orkesterin kummallakaan pitkäsoitolla. Etenkin kakkosalbumille tällainen meininki olisi tuonut kaivattua puhtia.

Imamin keinutuolin muistodokumentti

Mikko Jakosen vuonna 1999 ohjaama, mutta kymmenisen vuotta myöhemmin julkaistu dokumenttielokuva turkulaisbaari Imamin keinutuolin viimeisistä vaiheista on nyt näkyvissä videopalvelu Youtubessa yhtenäisenä pätkänä. Aikaisemmin lähes 50 minuutin mittainen tuotos näkyi muutamassa eri osassa, mikä häiritsi katselunautintoa.

Imamin keinutuoli oli vuosinna 1990-1999 Turussa Hämeenkadulla toiminut opiskelijoiden suosima kapakka. Pelkistetyn sisituksensa ja metallisten tuoliensa takia siellä oli muistaakseni valtava kaiku. Isot ikkunat suoraan kadulle eivät peittäneet mitään, vaan ohikulkijat saattoivat nähdä suoraan sinut ja kaverisi kumoamassa maljaa.

Itse en kuulunut Imamin kanta-asiakkaisiin, mutta toisinaan siellä tuli käytyä. Etenkin, jos YO-talojen tai Ikituurin (nykyinen Caribia) suunnalla oli bändikeikkoja.

Imamissa kävi paljon nykyisiä Turun kulttuurielämän vaikuttajia. Tulevan kirjailijan Riku Korhosen kanssa muistan jutelleeni kesällä 1993, jolloin aiheenamme oli grunge-musiikki. Hän oli silloin kova genren diggari, kun minä taas en lainkaan.

Imamissa istui toisinaan oikeita rokkitähtiäkin. Kerran erään nurkan olivat valloittaneet Pelle Miljoona & Rockers. Pelle lisäksi Tumppi Varonen ja tuolloin kitaristina toiminut peremminkin Havana Blackista tuttu Markku Crazy Heiskanen polttelivat tupakkaa ja joivat olutta.

Silloinen opiskelukaverini Tomppa bongasi seurueen ja halusi välttämättä Pelle Miljoonan nimikirjoituksen farkkuliivinsä selkään. Ihmetys oli kova, kun hän myöhemmin huomasi Pellen tilalla lukevankin Pöllö.

Imamin keinutuolin muistodokumentissa vilahtaa tuttuja hahmoja. Xysmassa soittanut ja videolla Spectre Quartetin riveissä vaikuttava Kalle Taivainen on äänessä. Vuonna 2005 edesmennyt äidinkielen opettaja ja rockantropologi Timo Saarniemikin saa hänkin suunvuoron.

Korroosio ja Rattlers Raision torilla

"Korroosion kotiinpaluuna" mainostettu keikka lauantaina 10. elokuuta Raision torilla oli mukava päivätapahtuma.

Ilmaiskeikan soittoajat olivat hyvin aikaisia. Ensimmäinen orkesteri aloitti jo kello 11 aamupäivällä. Nuorten miesten Yleislakko -niminen punkbändi on minulle täysin vieras, enkä tunne ketään muutakaan, joka yhtyeestä jotain tietäisi. Lauantaisen keikan jälkeen toivottavasti joku on hiukan viisaampi asian suhteen. Minä en, koska en ollut tuolloin vielä paikalla.

Turussa samaan menopeliin ahtautuivat lisäkseni turkulainen musiikkifriikki Manu Flykt ja nuorempana punkkia ja uutta aaltoa kovastikin diggaillut Esa Laatta Laaksonen. Saavuimme Raision torille juuri kun Rattlers aloitteli settiään.

Rattlers on 80-luvun taitteessa Raisiossa toiminut uuden aallon yhtye. En tunnistanut ketään bändin jäsentä ulkonäöltä, mutta Manun ja Laatan sekä musiikkiasiantuntija Mika Pena Penttisen tietojen mukaan bändin myöhempiin vaiheisiin kuuluvat muun muassa Fabrics, Rin Tin Tin ja Pepe Le Moko. Kaikki 80-luvulla Turun seudulla toimineita orkestereja.

En tunne Rattlersin tuotantoa kuin yhden biisin verran. Kyseinen kappale löytyy samannimiseltä Vaahtopäät -kokoelmalevyltä, joka ilmestyi muistaakseni 1980. Levyllä esiintyi Turun seudun bändejä, mutta mukana oli myös tamperelainen Popeda Kädet irti -kappaleellan. Ainakin Sig ja Tommi Läntisen 80-luvun alun yhtye Fabrics olivat levyllä edustettuina.

Tilasin Vaahtopäät -kasetin joskus Epesin postimyynnistä. Kuuntelin sitä paljon 80-luvun alussa, mutta sitten tuli heavy rock ja vei mennessään sekä minut että kasetin. Kokoelmalevystä on tehty jokunen vuosi sitten cd-versio, joka pitäisi joskus hankkia.

Rattlers on viimeksi soittanut kimpassa toukokuussa 2009 Raisrockissa Raisiossa. Laulaja Rinko Ruonala muisteli heidän olleen lavalla viimeksi 2006, mutta todistettavasti näin ei ole - ellei hän sitten tarkoittanut kokoonpanoa, jossa rumpalina oli Jasu Mäntylä. Rattlersin keikan pari ensimmäistä biisiä rummutti jokapaikanhöylä Markku Mäikkä Tuomi.

Rinko Ruonala esiintyi keikan alussa merkillinen hattu päässään, mutta tapahtumien edetessä se lensi jonnekin kaiutinpinon taakse. Mies vaikutti hyvältä keulakuvalta, vaikka laululahjoiltaan mikään Pavarotti olekaan.

Koska Rattlersin kappaleet eivät olleet minulle tuttuja, en pystynyt innostumaan orkesterin esityksestä sen kummemmin. Hyvä meno yhtyeellä tuntui joka tapauksessa olevan. Viimeisenä kuultu Pelle Miljoona -laina Lähdetään kiitämään kulki todella rullaavasti.

Yleisökato oli vielä Rattlersin aikana melkoinen. Ihmettelinkin kovasti, eikö tällainen tapahtuma kiinnosta suurta yleisöä, vaikka konserttia on puffattu joka lehdessä samalla viikolla. Kuulemma omalla autolla ei kannattaisi tulla paikalle, sillä koko keskustasta on kuin täyteen ammuttu, eikä parkkipaikkoja löytyisi kirveelläkään. Tilaahan oli vaikka rekkaautoille.

Juuri ennen Korroosion aloitusta ilmestyi paikalle yhtäkkiä varmaan pari tuhatta ihmistä. Raisio ei jäänytkään nukkumaan suurten poikiensa esiintyessä kaupungin paraatipaikalla!

Korroosion tunnetuin jäsen Joel Hallikainen tepasteli lavalle kahden sambatytön jälkeen. Tytöt keikuttivat sulkaisia peppujaan rumpuvoittoisen biisin aikana, jonka jälkeen Hallikainen höpötti mukavia. Hän kuulutti jokaisen bändityypin erikseen lavalle ja näin keikka pääsi vauhtiin.

Keikka tosin tyssäsi heti ensimmäisen kappaleen jälkeen, koska kitaristi Krabbalta meni hevikeppi Jackson rikki. Korroosion tapaiseen bändiin todella yllättävä soitinvalinta korvattiin Fender Telecasterilla ja näin vielä Hallikaistakin isompi äijä pääsi revittämään sooloja.

Korroosion keikkaan kuuluu humoristinen ote. Onneksi se ei ollut niin pitkälle vietyä kuin Down By The Laiturissa pari viikkoa aikaisemmin. Silloin turha jaarittelu biisien tuppasi jo häiritsemään. Nyt pääosassa oli musiikki.

Ensimmäisen biisien aikana kitaristeja oli lavalla peräti neljä. Muutenkin magakokoonpanossa esiintyvä orkesteri on takuulla miksaajan painajainen.

Neljäs kirvesmies paljastui Raision kaupunginjohtajaksi. Nuorelta klopilta näyttänyt kaveri ei vastaa mitenkään mielikuvaa kaupunginjohtajasta, koska yleensä sellainen on kuusikymppinen, paksu ja kaljupäinen äijä.

Raision kaupunginjohtajalla oli munaa mennä Korroosion kanssa lavalle, vaikka tuskin hän tarkkaan tiesi mitä tuleman pitää. Keikan aikana hänet humoristisesti kruunattiin Korroosion kunniajäseneksi ja kaveriparka joutui toistamaan laulaja Jarmo Hauhtosen lausumat värssyt polvillaan lavan reunalla. Harva kaupunginjohtaja kykenisi vastaavaan tempaukseen.

Vaikka Korroosio ei aikoinaan tehnyt kuin pari singleä ja yhden pitkäsoiton (Kyllä tytöt ymmärtää, 1982), löytyy yhtyeeltä rutkasti hienoja biisejä. Se et ole sinä, TV:n uhri ja klassikoksi jo aikoja sitten muodostunut Hei hei hei pari mainitakseni. Yhtyeen uunituoreelta levyltäkin kuultiin kappaleita, joiden perusteella pitäisi hankkia kyseinen äänite hyllyyn.

Raision torin punk-konsertti oli miellyttävä tapahtuma. Tällaisia pitäisi olla enemmänkin. Kun Salon torilla on joka kesätorstai livemusiikkia, miksei Raisioon voisi kehitellä samantapaista systeemiä edes silloin tällöin? Paikka ainakin osoittautui konserttikäyttöön vallan mainioksi.

Raisio-ekskursiomme päätti ruokailu kebabpizzeria Victoryn herkuista notkuvien puffetantimien parissa. Ehdottomasti käymisen arvoinen ravintola, jossa saa alle kymmenellä eurolla syödä ja juoda niin paljon kuin pystyy.

Lopuksi etsimme vielä Raision Alkoa. Se oli kuulemma lähiakoina muuttanut uuteen osoitteeseen. Mallaskulma -pubin terassilla ihmiset yrittivät selvittää missä se nykyään sijaitseekaan, mutta kukaan ei osannut kertoa. Lopulta viereisessä pöydässä olutta hörppinyt Korroosio-laulaja Hauhtonen siirsi tuoppinsa syrjään ja avasi sanaisen arkkunsa. Johan löytyi oikea osoite.

Andy McCoy & Dave Lindholm ADHD Hard Drive Tour

Andyn ja Daven yhteiskiertue ei lupaillut hyvää. Youtubesta katsomani pari pätkää olivat kauheaa sontaa. Vahvasti päihtynyt McCoy huuteli yleisölle solvauksia ja yritti pysyä pystyssä baarijakkaralla. Siinä sivussa hän raakkui mikrofoniin jotain epämääräistä ja rämpytti kitaraansa. Ryhdikkäämpi Lindholm oli luotettaampi kuten yleensäkin.

"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.

Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)

Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.

"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".

Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)

Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.

En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.

Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.

Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.

Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.

McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.

Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.