Näytetään tekstit, joissa on tunniste Costello Hautamäki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Costello Hautamäki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. syyskuuta 2023

Popedan Paten viimeinen pjäläys

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet yhtä Popedaa. Päässä on soinut yhtyeen kappaleet ja silmissä vilkkunut bändin konsertti 2. syyskuuta Tampereen Ratinan Stadionilla. Popedan vokalistin ja ainoan alkupäisjäsenen Pate Mustajärven taival tamperelaisorkesterin keulilla päättyi vajaan kolmenkymmenen tuhannen silmäparin eteen. 

67-vuotias Mustajärvi ei kuitenkaan vetäydy eläkkeelle. Hiljattain ilmestyi hänen uusi soolosinglensä Hei äijä. Kovasti Popedalta haiskahtavasta nimestä huolimatta kappale on enemmänkin iskelmää, jonka esittäjänä voisi olla vaikkapa Matti Esko. 

Oma Popeda-historiani ulottuu aivan 80-luvun alkuun. Muistan Suosikista koko sivun mustavalkoisen kuvan, jossa Pate irvistelee, näyttää kieltään ja vääntelee sormiaan. Juttu taisi liittyä singleen ja pikkuhittiin Mörri-Möykky, joka löytyi myös Suomi-ilmiö-kokoelma-albumilta, mutta ei Popedan studiolevyltä.  

Kustavissa naapurilla Kari Virtasella (RIP) oli Popedan 1981 keväällä ilmestynyt kolmas albumi Hullut koirat. Kansitaidetta myöten levy oli todella kovaa kamaa. Pidän sitä yhä orkesterin parhaimpana kiekkona, vaikka yleistä arvostusta se ei nautikaan. 

Ensimmäinen oma Popeda-älppärini oli 1982 Turun Kupittaan City Marketista ostettu Mustat enkelit. Levy esitteli samana vuonna bändiin liittyneen kitaristi Costello Hautamäen, josta myöhemmin tuli yhtyeen kantava voima Mustajärven ohella. 

Epätasaista Mustat enkelit-levyä on nykyään vähän vaivalloista kuunnella. Mukana on loistavia kappaleita kuten Kuulat sekaisin ja Jos joet olis, mutta joukossa on myös luokatonta paskaa niin kuin Hormoonihuulet. 

Hormoonihuulten tyyppistä huumoria Popeda on viljellyt vuosikymmenten saatossa vähän liikaakin. Siksi sitä pidetäänkin ns. oikeiden rokkarien keskuudessa junttibändinä, josta ei voi tykätä ainakaan julkisesti. Panemisesta ja ryyppäämisestä laulaminen on monien mielestä suorastaan jopa sairasta, vaikka ulkomaiset yhtyeet laulavat samoista teemoista eri kielellä. Tietääkseni nämä Popeda-vihaajat panevat ja ryyppäävät kyllä itsekin. 

Ensimmäisen kerran näin Popedan livenä Kalannin urheilutalolla talvella 1985. Tarkka päivämäärä on 1. helmikuuta. Tarkistin sen Popeda-historiikkikirjasta Ilikeesti kiitää, jossa on lueteltu yhtyeen keikat vuosilta 1980-2008. 

Tuolloin yhtye keikkaili tuoreen Harasoo-levyn jälkimainingeissa ja kokoonpano oli mielestäni sen kautta aikojen kovin. Paten lisäksi bändissä olivat kitaristit Arwo Mikkonen (joka kuoli vuotta myöhemmin soundcheckin jälkeen Tampereella) ja Costello Hautamäki, basisti Jyrki Melartin, rumpali Kari Holm ja kosketinsoittaja Safka Pekkonen

Sittemmin olen nähnyt Popedan lukemattomia kertoja, varmasti kymmeniä, mutta en ole pitänyt niistä mitään kirjaa kuten ystäväni Miika Hyttinen, jonka kanssa suuntasimme kohti Tamperetta syyskuun 2. päivänä. Hänellä Popeda-saldo yltää noin 150 keikkaan.

Tuossa yhtenä päivänä mietin missä kaikkialla olenkaan bändiin törmännyt. Mieleen juolahtivat muun muassa sellaiset festivaalit kuin Kauhajoen Nummirock 1991, Tuurin kyläkaupan Miljoonarock 2004 ja Vaasan Rockperry 2005. 

Rockperry oli siitä erikoinen, että basson varressa tuurasi Popedassa vuosina 1990-95 soittanut Markku Petander. Jyrki Melartin oli saanut myyräkuumeen ja estynyt lähtemään keikoille. 

Viking Grace-risteilylla joulukuussa 2015 kaksi kaveriani poistettiin yleisön joukosta, koska järjestysmiehet luokittelivat heidät turvallisuusuhaksi juhlaväen keskellä. En ole moista ennen, enkä sen jälkeen kuullut! Jopa itse Pate Mustajärvi oli huomannut episodin ja seuraavana päivänä paitamyyntikojulla kysellyt mitä oikein tapahtui. 

Tässä yhteydessä voisin myös kertoa, että Pate Mustajärvi on kerran lyönyt minua. Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten Tampereella Zarillo-nimisen ravintolan vessassa. Pate istui naapuripöydässä vetämässä kaljaa ja shotteja. Jossain vaiheessa hän oli vessassa samaan aikaan ja huomasi Black Sabbath-paitani, jossa oli Vol 4-albumin kansikuva. "Mää oon nähnyt ton bändin", sanoi laulaja ja latasi nyrkillä palleaani. Isku ei sattunut mitenkään hirveästi, mutta yllätyin moisesta. 

Mutta takaisin Tampereelle ja Ratinaan. Tai sitä ennen kuitenkin Nokialle, jossa Hyttisen kanssa majoituimme Hotelli Iisoppiin. 

Olen viimeksi käynyt Nokilla keväällä 1995. Tuolloin pääsin Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksen pääsykokeissa loppuvaiheeseen ja yövyin kansanopistotuttuni Veijo Tuomiston luona. En muistanut kaupungin asemakaavasta enää yhtikäs mitään, joten kaikki näytti uudelta. 

Iisoppi ei heti soittanut kelloja, mutta baari on tunnettu keikkapaikkakin. Nyt se vaikutti olevan parikymppisen nuorison suosiossa. Rakennuksen yläkerrasta löytyy vaatimattomia hotellihuoneita, joiden vakiovarusteena on korvatulpat. Henkilökunnan mukaan mökä saattaa aamulla kuulua puoli viiteenkin asti. 

Huoneessa korkkasin vodkapullon ja löysin televisiosta kanavan, joka näytti Popedan keikkataltiointia kesän 2014 Ruisrockista. Bändi kuulosta erittäin hyvältä. Vilkaisin ikkunasta ja manailin Hyttiselle säätä, joka oli totaalisen paska. Vettä tuli kuin saavista. 

Tampereelle olisi normaaliolosuhteissa lähdetty varmasti tunteja aikaisemmin, mutta nyt olimme hotellihuoneessa jumissa. Ei mitään mieltä lähteä kastumaan ennen kuin olisi aivan pakko. Jääköön stadionkonsertin lämmittelijät Martti Servo & Napander ja Vesterinen yhtyeineen. Kumpikaan ei muutenkaan kiinnostanut, ei varsinkaan sellaisella koiranilmalla. 

Kun sade taukosi, oli aika toimia. Nokialta kesti parinkymmentä minuuttia bussilla Tampereelle. Matkalla ohitimme Pispalan- ja Pyynikin kaupunginosat, joihin pitäisi joku kerta käydä varta vasten tutustumassa.

Tampereella ilma vaikutti lupaavalta. Baarissa yhdet juomat huiviin ja samalla päivän toinen julkkisbongaus. Ensimmäinen oli liikennevaloissa Nokialla kun iskelmälaulaja Markku Aro ohitti meidät katumaasturillaan. Nyt bodaaja Bull Mentula istui kavereineen samassa ravintolassa. Kovin oli Bull pienikokoinen mies livenä, vaikka kuvien perusteella luulin hänen olevan lähinnä ladonovi. 

Ratinan edustalla oli sakkia tuhansittain. Liityimme jonon jatkoksi. Aikamme ihmeteltyämme pääsimme sisälle ja Hyttinen suuntasi myyntikojulle hankkimaan ties kuinka monetta Popeda-paitaansa. 

Edellisenä päivänä Raision Biltemasta ostamani sadeviitta vaikutti sen verran tukevalta, että siitä varmaan olisi jotain apua jos taivas taas repeäisi. Mitään kertakäyttöriepua en edes harkinnut.

Popeda aloitti vähän jälkeen puoli yhdeksän. Juontaja Simo Frangen höpötti tapansa mukaisesti jotain turhuuksia, jonka jälkeen lavan reunojen valtaville näytöille ilmestyi Iltatähti-ohjelmasta vuodelta 1978 peräisin oleva keikkataltiointi Särkänniemestä. Popeda esitti Mönkiäislaulun Tapani Ripatin kritisoidessa yhtyeen alkuaikojen meininkiä. 

Historiallisen filmin päätteeksi Popeda asteli lavalle vahvistettuna neljällä puhallinsoittajalla ja kahdella taustalaulajalla. Kuulemma torvensoittajat ovat olleet mukana jo vuosia, mikä oli minulle uusi tieto. Kuvittelin heidän olevan spesiaalivahvistus tämän kesän festivaalikeikoille. 

Avauksena kuultiin bändin kakkosalbumilta Raswaa koneeseen (1980) peräisin oleva nimikappale. Alku oli lupaava ja enteili yhtyeen soittavan enemmänkin vanhaa materiaalia. Onneksi Popeda muisti edes vähän kaltaisiani vanhoja faneja. 

Lava oli valtavan kokoinen. Sen reunoille tehdyille rampeille etenkin Costello Hautamäki ja poikansa, illan valoshownkin suunnitellut basisti Alex Hautamäki, ponkaisivat ajoittain. Taustalle heijastui Popeda-kuvia vuosien varrelta. Tulta ja ilotulitteita ei säästelty. 

Konsertin alkupuolelle oli ängetty bändin debyyttiälpeeltä vuodelta 1978 löytyvä tyhjänpäiväinen renkutus Oodi Tom Robinsonille. Kappaleen aikana lavalle heijastui sateenkaaren värejä ja nyrkkiin puristettuja käsiä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti tehdä selväksi, että Popeda hyväksyy seksuaalivähemmistöt. Robinson on tunnettu brittiläinen homolaulaja. 

Lupaavan alun jälkeen tapahtui se mitä pelkäsinkin - taivaalta alkoi hiljalleen ripotella vettä. Kun tätä jatkui jonkin aikaa, kaivoin repusta sadeviitan. Pimeässä sen pukeminen ei ollutkaan mitenkään helppoa. 

Viimeiset puolitoista tuntia satelikin sitten oikein kunnolla. Esterin perseestä olisi ehkä paras ilmaisu. Samalla fiilis laski kuin lehmän häntä. Kun lopulta kengätkin alkoivat kastua, ei mielialani siitä enää kohonnut, vaikka lavalla olisi tapahtunut mitä tahansa. 

Hammasta purren oli kuitenkin kestettävä kun kerran tänne asti oltiin tultu. Onneksi yhtye soitti muutamia harvinaisempiakin helmiä kuten Palle And The Boys, Soittomatkalla, Tää on se yö, Yö ja Pohjantähden alla. Erityismaininta Paten tyttären Jenni Mustajärven laulamalle Eläinten vallankumoukselle, jonka hän esitti varmoin ottein. Biisiä edelsi Paten muistopuhe Arwo Mikkoselle. 

Pate Mustajärven jäähyväiskonsertti Popedan laulajana oli näyttävä spektaakkeli, jollaista harvalla suomalaisella orkesterilla on ollut. Viime vuonna samassa paikassa järjestetty Hassisen Kone 40 vuotta-konsertti oli sekin upea ja kelin takia huomattavasti viihtyisämpi kuin tällainen sateessa seisoskelu.

Nähtäväksi jää ketä Costello Hautamäki valitsee uuteen bändiinsä ja millä nimellä se alkaa esiintyä. Onko se sitten Costello & Popeda vai mikä. Todennäköisesti mukana ovat hänen poikansa Alex ja Jimi, joka paukutti Ratinassa rumpuja Eläinten vallankumous-biisissä Lacu Lahtisen siirtyessä siksi aikaa pois patteriston takaa.  

Popedan uudesta laulajasta on ollut kiivasta arvuuttelua etenkin iltapäivälehdissä. Paten saappaisiin on ehdotettu niin Jenni Mustajärveä, JP Leppäluotoa, Tero Vesteristä kuin Paten siskonpoikaa Jussi Aaltosta. Hän olisikin sopiva mies siihen, koska on aiemminkin tuurannut enoaan tämän ollessa kiinnostuneempi pullosta kuin bändistä. 

Livekuvat: Heikki Savolainen

Koko settilista linkissä https://www.setlist.fm/setlist/popeda/2023/ratinan-stadion-tampere-finland-4ba2b3fa.html














sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Maaliskuisen lauantain musiikkivalinnat

Eilen tuli kuunneltua lp-levyjä, joita satunnaisesti vetelin hyllystä esille. Tai oikeastaan yksi oli varta vasten menossa levylautaselle, nimittäin pari viikkoa sitten hankkimani Pohjalla-kokoelma. Työkaverini toi sen Svart-levy-yhtiön kaupasta samalla kun nouti itselleen nipun tarjouslättyjä.

Kympin maksanut uusintapainos legendaarisesta Pohjalla-levystä on alunperin Love Records-levy-yhtiön vuonna 1978 julkaisema kokoelma suomalaisen uuden aallon ja punkin edustajia kuten Pelle Miljoona & N.U.S., Se ja Problems?.

En ollut muutamia irtobiisejä lukuunottamatta levyä ennen kuullut. Kiekon tunnetuin kappale lienee Pelle Miljoona & N.U.S.:in esittämä Väkivalta ja päihdeongelma, jonka kiihkeää paasausta kuulee vähän väliä vieläkin eri tuuteista. Kymmenen euron arvoiseksi hankinnaksi levy oli oikein kannattava ostos.


Täysin toisessa genressä on hiljattain edesmenneen Cavan Groganin luotsaama Crazy Cavan "N" The Rhythm Rockers Still Crazy-lp:llään.

Still Crazy oli ensimmäinen lp-levyni talvella 1981 yhdessä toisen tuohon aikaan pinnalla olleen rockabillyorkesterin Matchboxin Settin' The Woods On Fire-albumin kanssa.

80-luvun alussa oli Fazerin Musiikkikerho ja joku toinenkin vastaava postimyyntilevykerho, jotka olivat valtavan suosittuja. Liittymistarjouksena sai kaksi vapaavalintaista levyä edullisesti.

Pian postilaatikkoon alkoi putkahdella levy kerran kuukaudessa eli niin sanottu "kuukauden levy". Toki sen pystyi peruuttamaan, mutta harva muisti palauttaa kuponkia. Muistaakseni vuoden sisällä piti ostaa kolme täyshintaista levyä, jotta avaustarjouksen edun sai lunastettua.

Still Crazy oli alunperin julkaistu 70-luvun lopulla eri nimellä Cavanin kotimaassa Englannissa. Siellä se ei herättänyt juuri mitään huomiota, mutta bändistä tuli Suomessa hetkeksi megasuosittu lähinnä Suosikki-lehden ansiosta, jossa oli julisteita ja artikkeleja.

Yhtye teki viitisenkymmentä keikkaa maassamme vuosina 1981-82. Sitten rockabillybuumi lopahti kuin lehmän häntä ja orkesterin jäsenet palasivat ajamaan taksia kotimaanhansa.

Oman Still Crazyni vein aikoinaan antikvariaattiin siirtyessäni sujuvasti rockabillystä punkkiin ja uuteen aaltoon, josta sitten talvella 1983 hevirokkiin. Ostin Still Crazyn uudelleen vuosi sitten Turusta Hassisen kirpputorilta viidellä eurolla. Eipä se lainkaan hullummalta kuulosta vuosikymmenten jälkeen.


Costello Jones on yhtä kuin Costello Hautamäki, etenkin Popedan kitaristina tunnettu tampelelaismies. 25-vuotiaana vuonna 1988 häin sai mahdollisuuden tehdä soololevyn Poko Rekordsille ja hardrockaava albumi sai nimekseen A Little Bit Crazy.

Aikakauden Pokolle tyypillistä fonttia ja kansitaidetta edustava A Little Bit Crazy on periaatteessa aivan kelpo levy, mutta olisi luullut Costellolta irtoavan tarttuvampiakin biisejä. Kaveri oli kumminkin jo monta vuotta tehtaillut Popedalle oikein meneviä ralleja.

Vaikka levy juuri eilen kuuntelin, ei mielessä pyöri nyt muuta kuin A-puolen avausraita Eine Kleine Nacht Music, jonka Mozart sävelsi joskus vuosisatoja sitten. Vähän liikaa osastoa "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Levyllä Costellon kanssa soittavat sittemmin Eppu Normaaliin päätynyt ja siinä yhä oleva Sami Ruuskallio (basso) ja J. Karjalaisen bändeistä tuttu Janne Haavisto (rummut).

A Little Bit Crazy on jäi jo ilmestyessään aika vähälle huomiolle, eikä siihen törmää nykyään kirpputorilaareissakaan.


Neljäs levylautaselle eilen päänyt albumi on amerikkalaisen Circus Of Powerin kakkoskiekko Vices vuodelta 1990.

Tatuoiduilta prätkäjätkiltä näyttänyt newyorkilaisryhmä julkaisi debyyttialbuminsa Circus Of Power vuonna 1988. Soundin ja Suosikin ylistäviä levyarvioita luettuani riensin välittömästi levykauppaan. Kiekko kolahtikin aivan kympillä ja pidän sitä yhä yhtenä parhaista 80-luvun hard rock- ja hevilevyistä.

Debyyttiä seurannut Vices ei yllä aivan samaan, mutta on kelpo levy sekin on. Veikkaan, että esikoiselle oli ladattu kaikki vuosien saatossa kertyneet tykkibiisit, joten ei ihmekään jos vastaavia iskusävelmiä ei heti löytynyt pöytälaatikon perältä. Mutta on Vices kumminkin keskitasoa parempi levy ja se kannattaa ostaa pois jos sattuu tulemaan kirppiksellä vastaan.








torstai 6. elokuuta 2015

Popeda Naantalissa 27. heinäkuuta


70-luvun lopulla Tampereen Ikurissa perustettu suomirockin ikoni Popeda soitti keikan maanantaina 27. heinäkuuta Naantalin Kaivohuoneella.

Vaikka kyseessä oli arkikeikka ja heti viikonlopun perään, oli Kaivohuoneella tupa täynnä. Naantalissa vietettiin parhaillaan perinteistä Unikeonpäivää, joten ilmeisesti oletettiin, että sakkia on kumminkin liikkeellä. Ja niin myös oli; Kaivohuoneella näkyi kaikenlaista menijää veneilijöistä eläkeläisten kautta teinityttöihin. Yleisöjakauma oli todella laaja.

Ainakin viimeiset 25 vuotta olen nähnyt Popedan ulkona festivaalikeikoilla. Sisäesiintymisestä on aikaa valtavasti, lukuunottamatta viime joulukuussa Silja Linen laivakeikkaa, jossa Popeda rymisteli Paula Koivuniemen jälkeen Itämeren aalloilla.

Kaivohuone oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Olen tiennyt rakennuksen jo kymmeniä vuosia, mutten ainakaan muistaakseni ole siellä koskaan käynyt. Todennäköisesti tämänkertainen ei jää viimeiseksi visiitikseni, sillä paikka oli varsin mukava.

Bändi vetäisi sellaisen hittikavalkadin, että oksat pois. Matkalla Alabamaan, Sukset, Kellot lyö, Eläinten vallankumous, Repe ja Lissu, Kersantti Karolina, Da da, Palle and the Boys, Tahdotko mut tosiaan ja monia muita tuttuja biisejä.

Popedan keikoilla on ilmeisesti nykyään tapana vaihtaa kokoonpanoa kesken esityksen. Tällä kertaa se tapahtui niin, että lavalle jäivät kitaristi Costello Hautamäki ja rumpali Lacu Lahtinen. Loput ukkelit poistuivat takahuoneeseen. Bassoon tarttui nuori kolppi, jonka tunnistin Costellon jälkikasvuksi. Hänet  esiteltiin hetken kuluttua, mutta moni yleisössä oli monttu auki mitä hemmettiä tämä oikein on.

Popedan legendaarinen keulahahmo, laulaja Pate Mustajärvi lopetti tai ainakin vähensi tenuttamista radikaalisti kymmenisen vuotta sitten. Tällä keikalla hän oli mielestäni jonkun verran porossa, sillä välipuheet olivat paikoin hyvinkin merkillisiä. Aina Pate ei ehtinyt kertosäkeisiinkään heti mukaan, mutta mitäpä pienistä.

Puolitoista tuntia kestänyt keikka alkoi 23.30, vaikka sen olisi suonut arkena starttaavan ainakin tuntia aikaisemmin. Siitä huolimatta vesiselvänä koettu Popedan keikka-ilta oli varsin hyvä.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Aikuinen nainen matkalla Alabamaan

Pari viikkoa sitten minulta tiedusteltiin kiinnostusta lähteä Aikuinen nainen matkalla Alabamaan -laivaristeilylle Silja Linen Baltic Prinncessille. No, mikä ettei. Lähtö sattui olemaan sopivasti perjantai-ilta ja satama Turussa

Tämä jääneekin toistaiseksi viimeiseksi vapaaksi perjantai-illakseni työvuorojeni muuttuessa. Tammikuusta alkaen ei enää paljon risteillä, eikä tehdä juuri muutakaan kuin nostellaan paketteja postikeskuksessa illat pitkät.

Aikuinen nainen matkalla Alabamaan -nimellä mainostettu laivareissu maksoi matkanjohtajallemme 70 euroa hytti, kun järjestelyissä mukana ollut Matkavekka rokotti risteilystä 79 euroa per henkilö! Siihen tosin kuului kai sentään ruokailu mukaan. 

Kuten risteilyn tittelistä voi päätellä, oli esiintyjinä supersuositut Paula Koivuniemi ja Popeda. Molemmat olen nähnyt lähivuosina useinkin, Popedan ensimmäisen kerran jo 80-luvun puolivälissä. 

Mieleen on jäänyt eräs keikka kolmenkymmenen vuoden takaa Kalannin urheilutalolta, jossa laulaja Pate Mustajärvi alkoi strippaamaan. Lopulta mies jätti pelkät kalsarit jalkaan ja veti loppukeikan siten. Vaikea kuvitella, että sama performanssi olisi tapahtunut nyt Baltic Princessin lavalla. 

Paulakaan ei stripannut Itämeren aalloilla. Ei ainakaan lavalla. Nuorekkaan oloinen laulajatar tuntuu vetoavan ikäistään huomattavasti nuorempaan yleisöön. Rokkivetoinen taustabändi pesee helposti monet oikeat rockyhtyeet mennen tullen. Ikivihreät hitit kolahtavat hyvin minullekin.

Ennen Paula Koivuniemen esiintymistä heitti Popedan kitaristi ja pääbiisintekijä Costello Hautamäki trubaduurikeikan laivan pubissa. Paikka oli aivan ylikansoitettu, eikä moiseen ruuhkaan olisi varmasti enää montaa ihmistä sopinut. 


Costello pubikeikalla (Kuva: Miika Hyttinen)


Popedan astellessa lavalle reilusti yön pikkutunteina, oli sakki jo niin kaasussa, että meininkiä valvottiin normaalia tarkemmin. Jopa Popedan soittajat olivat huomanneet lavalta käsin, kuinka tuttuja faneja poistettiin yleisön joukosta kuulemma vedoten turvallisuusriskiin. Tietysti Popeda -hittien parissa vellova ihmismassa ja täyteen myyty laiva voivat olla jonkunlainen uhka, mutta tällainen tuntuu merkilliseltä toiminnalta. Ensin maksetaan suuret setelit että pääsee laivalle, sitten keikkanautinto keskeytetään.

Onneksi en itse ollut alhaalla yleisön joukossa. Kohtaloni olisi varmasti ollut joutua mielivaltaisesti poistetuksi pelkästään ison kokoni takia. Seurasin keikkaa ylhäältä orrelta, jossa en muista olleen ongelmia. Eräs neropatti ei tosin meinannut millään väistää, kun yritin ottaa kuvia bändistä. Hän olikin ainut mieleen jäänyt huonosti käyttäytyvä ihminen koko reissulla.




Laivalla oli kovanluokan Popeda-faneja iso liuta, joista hieman yllättäen suuri osa oli naisia. Monilta löytyi valtavan kokoisia Popeda-tatuointeja. Ennen vanhaan bändiä pidettiin lähinnä ammattikoululaispoikien suosikkina, jotka teiniviikset väpättäen luukuttivat yhtyeen tuotantoa Toyota Corolloissaan pitkin kyläraittia kruisaillessaan. Näin ei taida enää olla.



(Kuva: Jarkko Vartija)

Baltic Princess on laivana vallan mainio ja yökerhon esiintymistila sopii näemmä rokkibändillekin varsin hyvin. Tämänkaltaisia risteilyjä voisi olla enemmänkin.



 (Kuva: Jarkko Vartija)


tiistai 22. lokakuuta 2013

Miettisen LoveLies -kirja

Sukunimellään esiintyvä Kimmo Miettinen (s.-58) on suomalaiseen rockiin perehtyneille tuttu hahmo. 70-luvun lopulta vaikuttanut kaveri on tehnyt lukuisia lehtiä, joista tunnetuin on Rumba, perustanut levy-yhtiöitä varmasti enemmän kuin kukaan muu tässä maassa ja saanut eräänlaisen suomipunkin kummisedän tittelin.


Ennen vanhaan Miettisen juttuja oli mukava lukea Rumbasta. Nykyään lehti ei aiheuta juuri minkäänlaisia värähdyksiä, mutta toista oli 80-luvulla.

Rumbaa lukemalla olin selvillä esimerkiksi englantilaistesta glam- ja katurockbändistä The Dogs D'Amourista, joka teki levyn ja kiertueen Suomessa vuonna 1984. Muut julkaisut eivät siitä pahemmin kirjoittaneet. Yhtye tosin pääsi Ilta-Sanomien lööppeihin Suomen vierailunsa aikana.

Orkesterin toi Suomeen samainen Miettinen. Eräs bändin jäsen seurusteli kirjailijamme Lontoossa asuvan siskon kanssa. Oli kekseliästä tuoda yhtye keikalle Pohjolaan, jolloin tapasi samalla lankomiehenkin.

LoveLies kertoo bändin Suomen kiertueesta ja levynteosta karjaalaisessa studiossa. Muutaman viikon aikana sattuu ja tapahtuu kaikkea kummaa.

Miettinen ei tietenkään 25 vuotta myöhemmin voi enää täysin muistaa asioiden kulkua, joten faktaa ja fiktiota lienee sekoitettu jonkun verran. Lehtijutuista muistelisin asioiden menneen oikeastikin suurinpiirtein näin.


Jostain syystä suurin osa kirjan henkilöistä on nimetty uudelleen. The Dogs D'Amouriakaan mainita kertaakaan, vaan orkesteri tottelee nimeä LoveLies. Yhtyeen pääjehu Tyla on saanut nimekseen Parka. Levytuottaja on Abbott ja hänen bändinsä Volka. Ei ole vaikea päätellä, että hemmo on Costello Hautamäki ja orkesterinsa Popeda.

The Dogs D'Amourin Suomessa nauhoittettu ja vain täällä julkaistu lp-levy The State We're In on mielestäni yhtyeen paras levytys ainakin kappalemateriaalinsa osalta.

90-luvulla se kohosi arvoon arvaamattomaan, kun tuota aikoinaan levykauppa Epesissä yhdeksällä markalla myytyä kiekkoa suorastaan hamuttiin Englantiin. Bändi nimittäin nousi kotimaansa listoille 80-luvun lopulla ja nautti suosiota pitkälle 90-luvulle.

Muistaakseni myin 90-luvun puolivälissä kaksi kappaletta The State We're In -lp:tä eräälle levydiilerille. Toisesta taisin saada 200 markkaa, joka oli silloin iso rahamäärä. Diileri tienasi levyistä varmasti huomattavasti enemmän brittimarkkinoilla.


Rockhistoriaa tunteville LoveLies (Like 2011) on mielenkiintoista luettavaa. Asioiden todellisesta laidasta mitään tietämättömille se mennee läpi romaanina, jossa ryypätään, sikaillaan, pannaan ja soitetaan rokkia 80-luvun puolivälin Suomessa - jos sellainen meininki sattuu kiinnostamaan. Hienoa ajankuvaa molemmille lukijakunnille.

The Dogs D'Amourista enemmän http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Dogs_D'Amour