Tomi Palsan tunnelmalliset kuvat

Moni on varmasti nähnyt rokkifestivaaleilla lyhyen partasuisen kaverin, joka päivystää kameroineen lavanedustoilla melkein jokaisen esiintyjän aikana. Hän on Tomi Palsa, livekeikkoihin erikoistunut valokuvaaja.

Forssasta kotoisin oleva ja nykyään tietääkseni Tampereella asuva Palsa on puolituttu mies, jonka kanssa taisin jutella ensimmäinen kerran Provinssirockissa 1997. Sittemmin olemme törmänneet useinkin. Lähivuosina etenkin Ruisrockissa.

Turkkusexissä Turun Messukeskuksessa hän on vuosia ollut virallinen tissien ja perseiden kuvaaja. Taisipa Palsa myös ottaa kamerallani kaverikuvan minusta ja Ron Jeremystä vuoden 2008 karkeloissa.

Palsan ensimmäinen julkaistu kuva ilmestyi vuonna 1991 Rumba-lehdessä. Siinä Rytmihäiriön laulaja Pate Vuorio karjuu mikrofoniin niin antaumuksella että kitarisat melkein näkyvät. Sittemmin hänen otoksiaan on nähty Rumbassa satapäin.

Vuonna 2009 Palsan valokuvia koottiin yksiin kansiin. Kirja nimeltä Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat on ollut hankintalistallani siitä saakka. Nyt vasta sain sen hommattua, kun Cdon.comista löytyi huokeaan hintaan.

Teos ei ole pelkkä valokuvakirja perinteisessä mielessä. Kuvien ohella puoliruokaa ovat Palsan rustaamat mielenkiintoiset selitykset kuvien syntyperistä. Teknisesti monet fotoista saattavat olla heikkoja, mutta tarkoitus on ollut välittää enemmän tunnelmaa kuin elvistellä taidoilla.

Kirjassa on monia todella hienoja otoksia. Näiden vastapainoksi on liuta vähän yhdentekeviä kuvia, mutta niihinkin löytyy perustelu miksi ovat kansien väliin päätyneet.

Valtaosa Palsan kuvista on mustavalkoisia. Vanhan liiton mies kertoo kuvanneensa ennen digiaikaa pitkälti mustavalkofilmille ja kehittäneensä kuvat itse pimiössä. Photoshoppailua hän ei ymmärrä. Asia, jossa olemme samoilla linjoilla. Valokuvaaja ja photoshoppaaja ovat kaksi eri asiaa.

Muistan kun Soundissa oli pieni artikkeli kirjasta sen ilmestymisen aikoihin. Itse päätoimittaja Timo Kanerva oli perehtynyt aiheeseen. Mies rusikoi painotuotetta kovin sanoin. Ihmettelinkin, onkohan tässä jotain henkilökohtaista takana. Taisin olla oikeassa. Palsa nimittäin ruotii Soundia erään kuvan yhteydessä, eikä kovin hellin lausein.

Keväällä 2003 arvoin turkulaisessa musiikkilehdessä ehkä hiukan tavanomaista tyyliäni hurjemmin sanankääntein erään suomalaisen tyttöbändin uutuuslevyn. Mielestäni heidän albuminsa oli heikompi kuin edeltäjänsä. Lisäksi kirjoitin, etten pidä eräästä tietystä kappaleesta.

Noin kuukautta myöhemmin eräs yhtyeen jäsen oli vähällä käydä kimppuuni Turun Klubilla. "Saatanan paska, kuinka sinä kehtaat" ja muuta, sihisi hän pää punaisena.

Kesällä samana vuonna törmäsin Ruisrockissa kahteen yhtyeen muusikkoon. Toinen tervehti tavanomaiseen kohteliaaseen tapaansa, toinen sen sijaan näytti keskisormea ja käski painumaan helvettiin.

Palsan kirjaa lukiessani mietin, että mahtaako hänelle olla koskaan käynyt vastaavasti? Rokkikuvaaja ei nimittäin ole pahemmin säästellyt sanan säiläänsä Rumbaan kirjoittamissaan keikka- ja levyarvosteluissaan. Niitä hän alkoi rustaamaan kesällä 1996.

Palsan juttuja luki mielenkiinnolla, koska ne poikkesivat täysin valtavirrasta. Hän haukkui ja teilasi useimmat artistit aivan maanrakoon ja sukkelat sanankäänteet saivat ainakin minut pitämään miestä verbaalisena nerona. En tiedä kirjoittaako hän enää Rumbaan, koska en ole lehteä viime vuosina enää tilannut tai lukenut.

Kaikki eivät aina palautetta niele. Sellaisesta kirjassa on esimerkkitapaus. Porilainen Manboy -yhtye pillastui Palsan Rumbaan kirjoittamasta liveraportista oikein kunnolla. Sotakirveet on kumminkin haudattu aikoja sitten. Mukana on jopa Manboyn kitaristin Antti Majurin kommentti aiheesta kuvansa alla.

Palsa tuo kirjansa kuvateksteissäkin selvästi ilmi inhokkibändinsä. Myös lempilapsiaan tämä melkoisen laajan musiikkimaun omaava mies muistaa. Jopa siihen malliin, että minun oli pakko tutustua Youtubessa The Posiesiin, koska hän sitä niin kovasti kehui.

Kirjan alkusivuiltakin löytyvä Palsan haastattelu luettavissa http://dome.fi/musiikki/haastattelut/haastattelu-jarkko-martikaisen-20-kysymysta-rokkikuvaaja-tomi-palsalle

Miettisen LoveLies -kirja

Sukunimellään esiintyvä Kimmo Miettinen (s.-58) on suomalaiseen rockiin perehtyneille tuttu hahmo. 70-luvun lopulta vaikuttanut kaveri on tehnyt lukuisia lehtiä, joista tunnetuin on Rumba, perustanut levy-yhtiöitä varmasti enemmän kuin kukaan muu tässä maassa ja saanut eräänlaisen suomipunkin kummisedän tittelin.

Ennen vanhaan Miettisen juttuja oli mukava lukea Rumbasta. Nykyään lehti ei aiheuta juuri minkäänlaisia värähdyksiä, mutta toista oli 80-luvulla.

Rumbaa lukemalla olin selvillä esimerkiksi englantilaistesta glam- ja katurockbändistä The Dogs D'Amourista, joka teki levyn ja kiertueen Suomessa vuonna 1984. Muut julkaisut eivät siitä pahemmin kirjoittaneet. Yhtye tosin pääsi Ilta-Sanomien lööppeihin Suomen vierailunsa aikana.

Orkesterin toi Suomeen samainen Miettinen. Eräs bändin jäsen seurusteli kirjailijamme Lontoossa asuvan siskon kanssa. Oli kekseliästä tuoda yhtye keikalle Pohjolaan, jolloin tapasi samalla lankomiehenkin.

LoveLies kertoo bändin Suomen kiertueesta ja levynteosta karjaalaisessa studiossa. Muutaman viikon aikana sattuu ja tapahtuu kaikkea kummaa.

Miettinen ei tietenkään 25 vuotta myöhemmin voi enää täysin muistaa asioiden kulkua, joten faktaa ja fiktiota lienee sekoitettu jonkun verran. Lehtijutuista muistelisin asioiden menneen oikeastikin suurinpiirtein näin.

Jostain syystä suurin osa kirjan henkilöistä on nimetty uudelleen. The Dogs D'Amouriakaan mainita kertaakaan, vaan orkesteri tottelee nimeä LoveLies. Yhtyeen pääjehu Tyla on saanut nimekseen Parka. Levytuottaja on Abbott ja hänen bändinsä Volka. Ei ole vaikea päätellä, että hemmo on Costello Hautamäki ja orkesterinsa Popeda.

The Dogs D'Amourin Suomessa nauhoittettu ja vain täällä julkaistu lp-levy The State We're In on mielestäni yhtyeen paras levytys ainakin kappalemateriaalinsa osalta.

90-luvulla se kohosi arvoon arvaamattomaan, kun tuota aikoinaan levykauppa Epesissä yhdeksällä markalla myytyä kiekkoa suorastaan hamuttiin Englantiin. Bändi nimittäin nousi kotimaansa listoille 80-luvun lopulla ja nautti suosiota pitkälle 90-luvulle.

Muistaakseni myin 90-luvun puolivälissä kaksi kappaletta The State We're In -lp:tä eräälle levydiilerille. Toisesta taisin saada 200 markkaa, joka oli silloin iso rahamäärä. Diileri tienasi levyistä varmasti huomattavasti enemmän brittimarkkinoilla.

Rockhistoriaa tunteville LoveLies (Like 2011) on mielenkiintoista luettavaa. Asioiden todellisesta laidasta mitään tietämättömille se mennee läpi romaanina, jossa ryypätään, sikaillaan, pannaan ja soitetaan rokkia 80-luvun puolivälin Suomessa - jos sellainen meininki sattuu kiinnostamaan. Hienoa ajankuvaa molemmille lukijakunnille.

The Dogs D'Amourista enemmän http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Dogs_D'Amour

Timo Saarniemen näyttely

Timo Saarniemi (1942-2005) oli turkulainen äidinkielenopettaja, joka nahkahousineen ja kameralaukkuineen oli tuttu näky erilaisissa kulttuuri- ja urheilutilaisuuksissa.

Espoon Kaitaan lukiossa päivätöissä käynyt Saarniemi kiersi vapaa-ajallaan läpi muun muassa rockfestivaaleja- ja konsertteja, ottaen tapahtumista valtavan määrän valokuvia. Niistä hän kokosi mustavalkoisia monistenippuja, joihin kirjoitti tussilla kuvatekstit. Monisteita hän jakeli eri paikkoihin ihmisten ihmeteltäviksi. Pääsinpä minäkin kerran omaan vihkoseen, jossa oli Saarniemen minusta ottamia kuvia vuosien varrelta.

Tutustuin Saarniemeen keväällä 1995 Imaamin keinutuolissa, joka oli opiskelijoiden suosima kaljakuppila Turun Hämeenkadulla. Olin aikaisemmin kuullut miehestä juttuja ja tiesin hänet ulkonäöltä, mutta tuolloin satuimme istumaan samassa pöydässä. Sittemmin törmäsimme useinkin.

Kesällä 1996 tein Saarniemestä parikymmenminuuttisen dokumenttielokuvan, jonka kuvasin s-vhs-kameralla. Nyttemmin tuo hieman kömpelöltä tuntuva leffa on omalta osaltaan ollut luomassa Saarniemestä muodostunutta myyttiä.

"Tulevaisuuden kulttikamaa", totesi keikyäläinen Juha Hietanen kun filmin hänelle sen tekoaikoihin näytin. Sitä se todellakin on, joten vhs-kopio pitäisikin saada dvd-muotoon ja siten laajemmankin väkijoukon nähtäville.

edit: dokkari nyt Youtubessa http://www.youtube.com/watch?v=SqCt6sf3WeY

Rockantropologi Timo Saarniemi -dokumenttini on 2000-luvulla esitetty TVO:lla Turussa tilaisuudessa, jonka nimeä tai tarkkaa ajankohtaa enää muista.

Timo 1970-luvulla.


Timo Saarniemen asunto oli vanhassa puutalossa Turun Portsan kaupunginosassa. Kämppä oli tupaten täynnä arkistomateriaalia vuosien varrelta. Mies oli säilyttänyt elämänsä varrelta jopa jokaisen kuitin ja lipunkannan. Talossa oli valtavat määrät paperia eri muodossa.

"Täällä vallitsee akateeminen kaaos", hän totesi kun kirjahyllystä alkoi itsestään lonsota tavaraa lattialle.

Timo Saarniemi oli kiistelty persoona. Monet tuttuni eivät oikein tykänneet kun mies saattoi kameroineen vaania vähän piilossa ja ottaa kuvan kohteestaan ikään kuin salaa. Toisaalta taas voisi luulla, että Saarnienen kuvaraportteihin päätyminen oli monille jopa kunniakin. Riippui varmaan vähän siitäkin mitä Timo oli kuvatekstiksi laatinut.

Vielä sairasvuoteeltaan hän ehti lähettää yleisönosastokirjoituksen Rumba -lehteen, joka jäikin tietääkseni Timon viimeiseksi julkaistuksi kirjoitukseksi. Yleisönosastokirjoituksissa hänellä olikin epävirallinen Suomen ennätys - vuonna 1996 julkaistuja tekstejä oli jo reilusti yli tuhat kappaletta. Rumban lisäksi miehen mielipiteitä saattoi nähdä esimerkiksi Turun Sanomissa ja Helsingin Sanomissa.

Matkustin kerran Saarniemen kanssa samassa aamujunassa Turusta Helsinkiin. Hän meni joka arkipäivä töihin espoolaislukioon junalla Turusta käsin. Vaunu oli tupaten täynnä ja istuin Timon vieressä. Matkan aikana hän tutki viikonlopun aikana kertyneitä yleisönosastokirjoituksiaan, joita oli puolisen tusinaa.

"Kun muutaman kirjoittaa, niin kyllä niistä yleensä ainakin yksi julkaistaan", hän totesi ja asetteli kirjoituskoneella naputeltuja A4-papereita kirjekuoriin.

Timo 60-vuotismerkkipäivänään (luullakseni)


Vaikka Timo Saarniemi tunsi valtavan määrän ihmisiä, oli hän yksinäinen susi, jolla ei tietääkseni omasta halustaan ollut kovin läheisiä ystäviä. Jim Morrisonia ihaillut mies oli omien sanojensa mukaan "stranger in the night, yön muukalainen, jollaisena haluan myös pysyä". Niin siinä lopulta kävikin, kun Saarniemi kesällä 2005 yllättäen kuoli keuhkoveritulppaan Paimion sairaalassa.

Ikävää, että Saarniemi lähti noin nuorena. Tulevana kesänä hän täyttäisi 70-vuotta. Mies eli kuitenkin täyden elämän, eikä ehtinyt nähdä pelkäämäänsä "harmaiden hiusten charmia". Ikääntymistä vanhukseksi, kuten minä sen käsitin.


Timo Saarniemen muistokirjoitus Helsingin Sanomista
http://muistot.hs.fi/muistokirjoitus/1296/timo-saarniemi

Saarniemen valtavasta jäämistöstä on yliopistomies Lauri Keskisen toimesta koottu näyttely. Hän on tutkinut Saarniemen paperivuoria jo jonkun aikaa. Onpa miehestä kuulemma tekeillä gradukin Turun yliopistossa.

Kävin katsomassa "Impressiot ovat minun" -näyttelyn. Odotin laajempaa otantaa Saarniemen tuotannosta. Monet näyttelyyn valitut kuvat ja raporttisivut eivät olleet mielestäni ominta Saarniemeä, mutta varmaan näyttelyn kokoajalla on ollut omat syynsä valita näytille juuri ne.

Alla olevat kuvat ovat näyttelystä, joka on hankalasti piiloitettu Sirkkalan kampuksen Artinium -rakennuksen ensimmmäiseen kerrokseen osoitteeseen Kaivokatu 12, Turku. Sisäänläynti tietenkin Sirkkalankadun puolelta.


Kuvat isommaksi klikkaamalla.

Timo Saarniemi Wikipediassa http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Saarniemi