Windy Rock Tuulentuvalla

FreetimeFun-yhdistys järjesti lauantaina 26. heinäkuuta Kustavin Tuulentuvalla Windy Rock-nimisen tapahtuman. Pikkufestari toi kuuden esiintyjän voimin mukavaa vaihtelua kunnan kesämenoihin.

Tuulentuvan mäelle sai lompsia ilman pääsymaksua. Suurelle yleisölle festivaalin orkesterit eivät välttämättä sanoneet juuri mitään, mutta illan mittaan porukkaa kertyi noin 250. Portilla päivysti vanha koulukaverini, joka tuskin laski ketään kahteen kertaan. 

Muutamassa bändissä soitti tuttuja naamoja. Ainakin Freebone Chickenin rumpali Pekka Wuori, Cranen kitaristi Jaska Kurki ja Self Made Rockersin Mikko Lesonen tulivat pihamaalla vastaan. Turkulainen studiovelho Danil Venho oli hänkin paikalla Cranen miksaajan ominaisuudessa. 

Windy Rockin musiikkitarjonta oli Amerikan rokkia erilaisin variaatioin. Illan aloittaneesta Marja-Leenasta en tosin osaa sanoa yhtään mitään, koska en hänen esitystään nähnyt. Ehkä siinäkin oli ripaus Amerikkaa. 

High Octane esitti Hurriganesin tuotantoa ja sen tunnetuksi tekemiä biisejä pätevin sovituksin. Orkesterissa vaikuttaa kolme Remu Aaltosen Last Call-bändin muusikkoa, joista tunnetuin lienee Kustavissa kesämökkeilevä entinen Popeda-rumpali Arska Rautajoki.

High Octanen laulaja ja festivaalijärjestäjä Pasi Patronen asuu ympärivuotisesti Kustavissa. Hänet nähtiin myöhemmin illalla myös Crossmood Roadin keulilla. 

Havana Blackista tuttu Hannu Leiden vieraili lavalla muutaman kappaleen verran. Crossmood Road esitti Leidenin kera muun muassa J.J. Calen kappaleen Call Me The Breeze, tosin monille tutummalla Lynyrd Skynyrd-sovituksella. 

Freebone Chickenin southern rock kuulosti pirun hyvältä. Esityksen jälkeen onkin pitänyt tutustua bändiin paremmin, mutta ehkä tässä syksymmällä ehtii. 

Turkulainen rokkipoppoo Crane oli uusinut kokoonpanoaan sitten viime näkemän ja nelikielistä pomputteli nyt naisbasisti. 

Niin ikään turkulainen Self Made Rockers oli juuri sopiva orkesteri päättämään Windy Rock. Yhtyeen rivakka punkin ja hard rockin sekainen musisointi sopi täydellisesti pimenevään kesäiltaan.

Tuulentuvan mäellä nähtiin myös julkkiksia. Takavuosien Big Brother-ohjelmasta tuttu Kaki Hautoniemi hääräsi hattarakojun takana. Stand up-koomikko ja moninkertainen voimannoston maailmanmestari Sami "XL Sami" Huhtala oli juontotehtävissä ja näkyipä Ouzon Ravintoloiden aterian kimpussa Salattujen elämien näyttelijä Elmeri Ylä-Rautiokin.

Kevätpippalot Mäntyniemessä

Lauantaina 20. huhtikuuta oli aika suunnata bussilla numero 54 Turun Hirvensalon Papinsaareen. 

Ammattiosastoni PAU:n Varsinais-Suomen osasto ry:n Kesäkoti Mäntyniemi vuokraa päärakennuksen salia huokeaan hintaan. Lompakko ei juurikaan kevene mikäli paikalla on vaikkapa kymmenen henkilöä. Tällä kertaa Mäntyniemeen ilmestyi peräti viisitoista seurapeleistä, juhlimisesta ja yhdessäolosta kiinnostunutta ihmistä. 

Päivän ohjelmistossa oli muun muassa fortunakilpailu, jossa allekirjoittanut sai huimat kymmenen pistettä. Viimeksi peräti yhden. Hiljattain isoisäksi tulleen Matti Viki Vikströmin Mäntyniemeen lahjoittaman biljardipöydän käyttöaste oli korkea. Iltapäivä huipentui hänen tuomaroimaan Obama-biljardikisaan.  

Laadin Mäntyniemeä varten viidenkymmenen kysymyksen Manserokki-tietokilpailun. Idea siihen sikisi taannoisesta Tampereen Vapriikki-museokeskusvierailustani. Vikströmin vetämän visan keskiössä olivat tamperelaiset bändit ja artistit Popedasta, Juice Leskisen kautta Eppu Normaaliin. 

Lähettelin potentiaalisille kavereille tapahtumakutsuja hyvissä ajoin jo maaliskuun puolella. Tiputin listalta heidät, jotka eivät ole aiemminkaan osoittaneet kiinnostusta edes siinä määrin, että olisivat vaivautuneet vastaamaan. Samoin heidät, joita ei kolmella edelliselläkään kerralla ole saatu liikkeelle. Kummallista kun työvuoro osuukin aina samalle päivälle tai enon kaiman kihlajaiset ovat juuri silloin. 

Vaikka elettiin takatalvea, salin sai sen verran lämpimäksi, että tarkeni. Kehotin ottamaan reilusti vaatetta mukaan, koska maaliskuun alussa salivarausta tehdessäni ei moinen hyinen ilmasto käynyt mielessäkään. Ajattelin, että tässä vaiheessa kevättä olisi suunnilleen jo t-paitakeli ja pystyisi istuskelemaan ulkonakin. 

Edellisen kerran vastaavaa kokoontuminen Mäntyniemessä oli viime lokakuun 21. päivä. Siitä tarkemmin linkissä https://kaislatuuli.blogspot.com/2023/10/syyskemut-mantyniemessa.html

Manserock-näyttelyssä

Aika kuluu nopeasti. Ehti vierähtää neljä viikkoa, ennen kuin sain toimeksi kirjoittaa helmikuisesta vierailustani Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin. Pääkohteena oli Manserock-näyttely.

Huomasin mainoksen, jossa kerrottiin bussireissun Vapriikkiin toteutuvan mikäli osallistujia on vähintään kymmenen. Sen vertaa ei ikävä kyllä ilmaantunut, mutta homma kuitenkin toteutui. Tosin pienemmällä tila-autolla. Iso kiitos firmalle, joka viitsi lähteä kuljettamaan niinkin pientä porukkaa.

Alkuvuodesta paljon julkisuudessa paistatellut Manserock-näyttely oli käymisen arvoinen. Vapriikin kellaritiloissa laajalle levittäytyvä tamperelaisen rokin esittely oli monipuolinen ja hienosti koottu.

Vapriikki oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu. Entinen tehdasrakennus Tammerkosken partaalla on kokenut renessanssin museokeskuksen muodossa. Talossa on useita pysyviä näyttelyitä, joista kiersin Postimuseon ja Luonnontieteellisen museon tilat. Myös Vuoden luontokuvat 2023 tuli katseltua läpi. 

Manserock-nimi juontaa kesään 1975, jolloin Juice Leskinen Coitus Int. ja Alwari Tuohitorvi lähtivät yhteiselle kiertueelle. Kiertueen nimi oli Manserock. 

Manserockin kulta-aikaa oli 1980-luku, jolloin huippusuosioon kohosivat Tampereen Ikurista ponnistanut Popeda ja naapurikunnasta Ylöjärveltä tullut Eppu Normaali. Myös Juice Leskinen eri bändikokoonpanoineen oli erittäin suosittu. 

Näyttely on toteutettu alan asiantuntijoiden kanssa. Ainakin Eppu Normaalin kitaristin ja tamperelaislevy-yhtiö Poko Rekordsissa työskennelleen Juha Torvisen mielipiteitä on kuunneltu. Torvinen on ehtinyt olla niin televisiossa kuin iltapäivälehdissäkin aiheen tiimoilta.

Ison osan näyttelystä on saanut Torvisen orkesteri. Juicella ja Popedallakaan ei ole neliöistä pulaa. Kaikki potentiaaliset manserokkarit Kasevasta Tabula Rasan kautta Ilonaan on huomioitu. 

Poko Rekords ja levykauppa Epe's kuuluvat nekin kiinteästi manserokkiin. Samoin musiikkilehti Soundi, jonka entisestä konkaritoimittajasta Juho Juntusesta olisi saanut olla laajempi oma osionsa. Mies kun on tehnyt satoja levynkansia, sarjakuvia, valokuvannut ja ollut keskeinen hahmo vuosikymmeniä. 

Popedan Paten viimeinen pjäläys

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet yhtä Popedaa. Päässä on soinut yhtyeen kappaleet ja silmissä vilkkunut bändin konsertti 2. syyskuuta Tampereen Ratinan Stadionilla. Popedan vokalistin ja ainoan alkupäisjäsenen Pate Mustajärven taival tamperelaisorkesterin keulilla päättyi vajaan kolmenkymmenen tuhannen silmäparin eteen. 

67-vuotias Mustajärvi ei kuitenkaan vetäydy eläkkeelle. Hiljattain ilmestyi hänen uusi soolosinglensä Hei äijä. Kovasti Popedalta haiskahtavasta nimestä huolimatta kappale on enemmänkin iskelmää, jonka esittäjänä voisi olla vaikkapa Matti Esko. 

Oma Popeda-historiani ulottuu aivan 80-luvun alkuun. Muistan Suosikista koko sivun mustavalkoisen kuvan, jossa Pate irvistelee, näyttää kieltään ja vääntelee sormiaan. Juttu taisi liittyä singleen ja pikkuhittiin Mörri-Möykky, joka löytyi myös Suomi-ilmiö-kokoelma-albumilta, mutta ei Popedan studiolevyltä.  

Kustavissa naapurilla Kari Virtasella (RIP) oli Popedan 1981 keväällä ilmestynyt kolmas albumi Hullut koirat. Kansitaidetta myöten levy oli todella kovaa kamaa. Pidän sitä yhä orkesterin parhaimpana kiekkona, vaikka yleistä arvostusta se ei nautikaan. 

Ensimmäinen oma Popeda-älppärini oli 1982 Turun Kupittaan City Marketista ostettu Mustat enkelit. Levy esitteli samana vuonna bändiin liittyneen kitaristi Costello Hautamäen, josta myöhemmin tuli yhtyeen kantava voima Mustajärven ohella. 

Epätasaista Mustat enkelit-levyä on nykyään vähän vaivalloista kuunnella. Mukana on loistavia kappaleita kuten Kuulat sekaisin ja Jos joet olis, mutta joukossa on myös luokatonta paskaa niin kuin Hormoonihuulet. 

Hormoonihuulten tyyppistä huumoria Popeda on viljellyt vuosikymmenten saatossa vähän liikaakin. Siksi sitä pidetäänkin ns. oikeiden rokkarien keskuudessa junttibändinä, josta ei voi tykätä ainakaan julkisesti. Panemisesta ja ryyppäämisestä laulaminen on monien mielestä suorastaan jopa sairasta, vaikka ulkomaiset yhtyeet laulavat samoista teemoista eri kielellä. Tietääkseni nämä Popeda-vihaajat panevat ja ryyppäävät kyllä itsekin. 

Ensimmäisen kerran näin Popedan livenä Kalannin urheilutalolla talvella 1985. Tarkka päivämäärä on 1. helmikuuta. Tarkistin sen Popeda-historiikkikirjasta Ilikeesti kiitää, jossa on lueteltu yhtyeen keikat vuosilta 1980-2008. 

Tuolloin yhtye keikkaili tuoreen Harasoo-levyn jälkimainingeissa ja kokoonpano oli mielestäni sen kautta aikojen kovin. Paten lisäksi bändissä olivat kitaristit Arwo Mikkonen (joka kuoli vuotta myöhemmin soundcheckin jälkeen Tampereella) ja Costello Hautamäki, basisti Jyrki Melartin, rumpali Kari Holm ja kosketinsoittaja Safka Pekkonen. 

Sittemmin olen nähnyt Popedan lukemattomia kertoja, varmasti kymmeniä, mutta en ole pitänyt niistä mitään kirjaa kuten ystäväni Miika Hyttinen, jonka kanssa suuntasimme kohti Tamperetta syyskuun 2. päivänä. Hänellä Popeda-saldo yltää noin 150 keikkaan.

Tuossa yhtenä päivänä mietin missä kaikkialla olenkaan bändiin törmännyt. Mieleen juolahtivat muun muassa sellaiset festivaalit kuin Kauhajoen Nummirock 1991, Tuurin kyläkaupan Miljoonarock 2004 ja Vaasan Rockperry 2005. 

Rockperry oli siitä erikoinen, että basson varressa tuurasi Popedassa vuosina 1990-95 soittanut Markku Petander. Jyrki Melartin oli saanut myyräkuumeen ja estynyt lähtemään keikoille. 

Viking Grace-risteilylla joulukuussa 2015 kaksi kaveriani poistettiin yleisön joukosta, koska järjestysmiehet luokittelivat heidät turvallisuusuhaksi juhlaväen keskellä. En ole moista ennen, enkä sen jälkeen kuullut! Jopa itse Pate Mustajärvi oli huomannut episodin ja seuraavana päivänä paitamyyntikojulla kysellyt mitä oikein tapahtui. 

Tässä yhteydessä voisin myös kertoa, että Pate Mustajärvi on kerran lyönyt minua. Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten Tampereella Zarillo-nimisen ravintolan vessassa. Pate istui naapuripöydässä vetämässä kaljaa ja shotteja. Jossain vaiheessa hän oli vessassa samaan aikaan ja huomasi Black Sabbath-paitani, jossa oli Vol 4-albumin kansikuva. "Mää oon nähnyt ton bändin", sanoi laulaja ja latasi nyrkillä palleaani. Isku ei sattunut mitenkään hirveästi, mutta yllätyin moisesta. 

Mutta takaisin Tampereelle ja Ratinaan. Tai sitä ennen kuitenkin Nokialle, jossa Hyttisen kanssa majoituimme Hotelli Iisoppiin. 

Olen viimeksi käynyt Nokilla keväällä 1995. Tuolloin pääsin Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksen pääsykokeissa loppuvaiheeseen ja yövyin kansanopistotuttuni Veijo Tuomiston luona. En muistanut kaupungin asemakaavasta enää yhtikäs mitään, joten kaikki näytti uudelta. 

Iisoppi ei heti soittanut kelloja, mutta baari on tunnettu keikkapaikkakin. Nyt se vaikutti olevan parikymppisen nuorison suosiossa. Rakennuksen yläkerrasta löytyy vaatimattomia hotellihuoneita, joiden vakiovarusteena on korvatulpat. Henkilökunnan mukaan mökä saattaa aamulla kuulua puoli viiteenkin asti. 

Huoneessa korkkasin vodkapullon ja löysin televisiosta kanavan, joka näytti Popedan keikkataltiointia kesän 2014 Ruisrockista. Bändi kuulosta erittäin hyvältä. Vilkaisin ikkunasta ja manailin Hyttiselle säätä, joka oli totaalisen paska. Vettä tuli kuin saavista. 

Tampereelle olisi normaaliolosuhteissa lähdetty varmasti tunteja aikaisemmin, mutta nyt olimme hotellihuoneessa jumissa. Ei mitään mieltä lähteä kastumaan ennen kuin olisi aivan pakko. Jääköön stadionkonsertin lämmittelijät Martti Servo & Napander ja Vesterinen yhtyeineen. Kumpikaan ei muutenkaan kiinnostanut, ei varsinkaan sellaisella koiranilmalla. 

Kun sade taukosi, oli aika toimia. Nokialta kesti parinkymmentä minuuttia bussilla Tampereelle. Matkalla ohitimme Pispalan- ja Pyynikin kaupunginosat, joihin pitäisi joku kerta käydä varta vasten tutustumassa.

Tampereella ilma vaikutti lupaavalta. Baarissa yhdet juomat huiviin ja samalla päivän toinen julkkisbongaus. Ensimmäinen oli liikennevaloissa Nokialla kun iskelmälaulaja Markku Aro ohitti meidät katumaasturillaan. Nyt bodaaja Bull Mentula istui kavereineen samassa ravintolassa. Kovin oli Bull pienikokoinen mies livenä, vaikka kuvien perusteella luulin hänen olevan lähinnä ladonovi. 

Ratinan edustalla oli sakkia tuhansittain. Liityimme jonon jatkoksi. Aikamme ihmeteltyämme pääsimme sisälle ja Hyttinen suuntasi myyntikojulle hankkimaan ties kuinka monetta Popeda-paitaansa. 

Edellisenä päivänä Raision Biltemasta ostamani sadeviitta vaikutti sen verran tukevalta, että siitä varmaan olisi jotain apua jos taivas taas repeäisi. Mitään kertakäyttöriepua en edes harkinnut.

Popeda aloitti vähän jälkeen puoli yhdeksän. Juontaja Simo Frangen höpötti tapansa mukaisesti jotain turhuuksia, jonka jälkeen lavan reunojen valtaville näytöille ilmestyi Iltatähti-ohjelmasta vuodelta 1978 peräisin oleva keikkataltiointi Särkänniemestä. Popeda esitti Mönkiäislaulun Tapani Ripatin kritisoidessa yhtyeen alkuaikojen meininkiä. 

Historiallisen filmin päätteeksi Popeda asteli lavalle vahvistettuna neljällä puhallinsoittajalla ja kahdella taustalaulajalla. Kuulemma torvensoittajat ovat olleet mukana jo vuosia, mikä oli minulle uusi tieto. Kuvittelin heidän olevan spesiaalivahvistus tämän kesän festivaalikeikoille. 

Avauksena kuultiin bändin kakkosalbumilta Raswaa koneeseen (1980) peräisin oleva nimikappale. Alku oli lupaava ja enteili yhtyeen soittavan enemmänkin vanhaa materiaalia. Onneksi Popeda muisti edes vähän kaltaisiani vanhoja faneja. 

Lava oli valtavan kokoinen. Sen reunoille tehdyille rampeille etenkin Costello Hautamäki ja poikansa, illan valoshownkin suunnitellut basisti Alex Hautamäki, ponkaisivat ajoittain. Taustalle heijastui Popeda-kuvia vuosien varrelta. Tulta ja ilotulitteita ei säästelty. 

Konsertin alkupuolelle oli ängetty bändin debyyttiälpeeltä vuodelta 1978 löytyvä tyhjänpäiväinen renkutus Oodi Tom Robinsonille. Kappaleen aikana lavalle heijastui sateenkaaren värejä ja nyrkkiin puristettuja käsiä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti tehdä selväksi, että Popeda hyväksyy seksuaalivähemmistöt. Robinson on tunnettu brittiläinen homolaulaja. 

Lupaavan alun jälkeen tapahtui se mitä pelkäsinkin - taivaalta alkoi hiljalleen ripotella vettä. Kun tätä jatkui jonkin aikaa, kaivoin repusta sadeviitan. Pimeässä sen pukeminen ei ollutkaan mitenkään helppoa. 

Viimeiset puolitoista tuntia satelikin sitten oikein kunnolla. Esterin perseestä olisi ehkä paras ilmaisu. Samalla fiilis laski kuin lehmän häntä. Kun lopulta kengätkin alkoivat kastua, ei mielialani siitä enää kohonnut, vaikka lavalla olisi tapahtunut mitä tahansa. 

Hammasta purren oli kuitenkin kestettävä kun kerran tänne asti oltiin tultu. Onneksi yhtye soitti muutamia harvinaisempiakin helmiä kuten Palle And The Boys, Soittomatkalla, Tää on se yö, Yö ja Pohjantähden alla. Erityismaininta Paten tyttären Jenni Mustajärven laulamalle Eläinten vallankumoukselle, jonka hän esitti varmoin ottein. Biisiä edelsi Paten muistopuhe Arwo Mikkoselle. 

Pate Mustajärven jäähyväiskonsertti Popedan laulajana oli näyttävä spektaakkeli, jollaista harvalla suomalaisella orkesterilla on ollut. Viime vuonna samassa paikassa järjestetty Hassisen Kone 40 vuotta-konsertti oli sekin upea ja kelin takia huomattavasti viihtyisämpi kuin tällainen sateessa seisoskelu.

Nähtäväksi jää ketä Costello Hautamäki valitsee uuteen bändiinsä ja millä nimellä se alkaa esiintyä. Onko se sitten Costello & Popeda vai mikä. Todennäköisesti mukana ovat hänen poikansa Alex ja Jimi, joka paukutti Ratinassa rumpuja Eläinten vallankumous-biisissä Lacu Lahtisen siirtyessä siksi aikaa pois patteriston takaa.  

Popedan uudesta laulajasta on ollut kiivasta arvuuttelua etenkin iltapäivälehdissä. Paten saappaisiin on ehdotettu niin Jenni Mustajärveä, JP Leppäluotoa, Tero Vesteristä kuin Paten siskonpoikaa Jussi Aaltosta. Hän olisikin sopiva mies siihen, koska on aiemminkin tuurannut enoaan tämän ollessa kiinnostuneempi pullosta kuin bändistä. 

Livekuvat: Heikki Savolainen

Koko settilista linkissä https://www.setlist.fm/setlist/popeda/2023/ratinan-stadion-tampere-finland-4ba2b3fa.html

Cover Fest 23 Uittamolla

Viime viikon lauantaina rokattiin Turun Uittamon Paviljongissa neljän coverbändin voimin. Ulkolavalle nousivat porilainen Aces DC, turkulaiset Jailbreak ja Luuvitonen sekä nurmijärveläinen Bad Apples.

Kun joskus keväällä huomasin keikkamainoksen, oli aivan selvää, että tuonnehan on mentävä. Päivämäärä vaikutti juuri sopivalta kesän kynnyksellä. Vuosi takaperin Luuvitosen keikka Uittamolla oli oikein onnistunut ja paikka vaikutti hyvältä. 

Niin hullulta kuin kuulostaakin, oli tuo vuoden takainen debyyttini Uittamon Paviljongissa. Alue on toki ulkopuolelta tuttu, mutta en ollut aiemmin käynyt aitojen sisällä mitään orkesteria katsomassa. Pääasiassa siellä järjestetään iskelmä- ja tanssi-iltamia, jotka eivät varsinaisesti ole alaani.

Normaalista poiketen Cover Festin lava olikin pihamaalla tanssilavan ulkopuolella. Onnistunut ratkaisu ainakin siinä mielessä, ettei tarvinnut rampata hakemaan juotavaa rakennuksen ulkopuolella sijaitsevista anniskelupisteistä.

Lavan vierustalla ollut anniskeluvaunu oli tosin siitä merkillinen, että sieltä puuttuivat hintatiedot. Kun kyselin myyjätytöltä missä juomien hinnat mahtavat lukea, päästi hän vienon hymyn ja ihmetteli kysymystäni. Tilauksen tehtynäni selvisi, että oluttuoppi 0,4 litraa maksoi 6,90 euroa. 

Tietääkseni on lainvastaista olla ilmoittamatta hintoja. Portin vieressä olevassa juomapisteessä sentään oli tussilla kirjoitettu A4:lle sekä oluen että lonkeron hinnat. 

Iltapäivällä alkaneen tilaisuuden ensimmäinen yhtye oli AC/DC-tribuutti Porista, Aces DC. Hölmöllä nimiväännöksellä varustettu bändi oli ennakkoluuloistani huolimatta varsin mainio. Laulaja näytti lätsä päässä aivan Brian Johnsonilta ja äijän liikkeetkin oli opeteltu tarkkaan aussibändin musiikkivideoita vahtaamalla. Sama homma toisella kitaristilla, joka oli melkoinen Angus Young-klooni. 

Seuraavana vuorossa oli jo yli kymmenen vuotta keikkaillut, pääosin 80-luvun heviä soittava turkulainen Jailbreak. Repertuaariin kuuluu muun muassa Twisted Sisterin, Black Sabbathin ja WASPin tuotantoa. 

Yhtyeessä vaikuttaa sen tason konkareita, että homma sujuu takuuvarmasti. En ole koskaan Jailbreakin keikalla ollessani kaivannut kahta kitaraa, koska Jari Salonen hoitaa homman tyylikkäästi yhdelläkin kuusikielisellä. Myös laulaja Ansu Aaltolehto osaa asiansa paremmin kuin joku karvainen äijä, jollainen monen bändin keulilla yleensä näkyy. 

Jailbreakin settilista on varman päälle rakennettu. Ymmärrän toki, ettei valtaosa yleisöstä tunne esimerkiksi Helixiä, Krokusta tai MSG:tä, mutta varmasti niidenkin tuotannosta löytyisi hyvää materiaalia. 

Luuvitonen on keikkaillut ahkerasti ainakin Turun seudulla jo vuosia. Yhtye esittää taidokkaasti Yön, Klamydian ja Popedan tuotantoa. Esiintymisiin on panostettu, löytyy savua ja joskus jopa puhallinosastokin. Vierailevina tähtinä on nähty muun muassa entinen Yö-kitaristi Daffy Terävä.

Uittamolla Luuvitonen tarjosi kunnon shown, jossa luotettiin takuuvarmoihin radiohitteihin. Niitä yleisö osaa hoilata mukana vaikka unissaan. Yhtyeen laulaja Vince Viki Söderlund on hyvä esiintyjä ja saa porukan helposti mukaansa. 

Päivän päättänyt Bad Apples tulee Nurmijärveltä. Orkesteri oli minulle tuntematon, eivätkä odotukset olleet järin korkealla. Mutta kun ensimmäinen biisi lähti ja laulajamimmi sai suunsa auki, niin jumalauta! Meno oli suorastaan sairaan kova.

Viisihenkinen yhtye esitti Guns N' Rosesin hittejä. Paradise City, You Could Be Mine, Don't Cry ja muut helmet kuulostivat pimenevässä illassa hemmetin hyvältä. Kitaristikin näytti aivan esikuvaltaan Slashilta. 

Vaikka Cover Fest olikin pitkä rupeama alkaen jo kello 16:30, kului aika yllättävän nopeasti. Todennäköisesti osallistun ensi vuonnakin, mikäli tapahtuma vaan järjestetään. Ajankohtahan oli erinomainen.