Manserock-näyttelyssä

Aika kuluu nopeasti. Ehti vierähtää neljä viikkoa, ennen kuin sain toimeksi kirjoittaa helmikuisesta vierailustani Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin. Pääkohteena oli Manserock-näyttely.

Huomasin mainoksen, jossa kerrottiin bussireissun Vapriikkiin toteutuvan mikäli osallistujia on vähintään kymmenen. Sen vertaa ei ikävä kyllä ilmaantunut, mutta homma kuitenkin toteutui. Tosin pienemmällä tila-autolla. Iso kiitos firmalle, joka viitsi lähteä kuljettamaan niinkin pientä porukkaa.

Alkuvuodesta paljon julkisuudessa paistatellut Manserock-näyttely oli käymisen arvoinen. Vapriikin kellaritiloissa laajalle levittäytyvä tamperelaisen rokin esittely oli monipuolinen ja hienosti koottu.

Vapriikki oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu. Entinen tehdasrakennus Tammerkosken partaalla on kokenut renessanssin museokeskuksen muodossa. Talossa on useita pysyviä näyttelyitä, joista kiersin Postimuseon ja Luonnontieteellisen museon tilat. Myös Vuoden luontokuvat 2023 tuli katseltua läpi. 

Manserock-nimi juontaa kesään 1975, jolloin Juice Leskinen Coitus Int. ja Alwari Tuohitorvi lähtivät yhteiselle kiertueelle. Kiertueen nimi oli Manserock. 

Manserockin kulta-aikaa oli 1980-luku, jolloin huippusuosioon kohosivat Tampereen Ikurista ponnistanut Popeda ja naapurikunnasta Ylöjärveltä tullut Eppu Normaali. Myös Juice Leskinen eri bändikokoonpanoineen oli erittäin suosittu. 

Näyttely on toteutettu alan asiantuntijoiden kanssa. Ainakin Eppu Normaalin kitaristin ja tamperelaislevy-yhtiö Poko Rekordsissa työskennelleen Juha Torvisen mielipiteitä on kuunneltu. Torvinen on ehtinyt olla niin televisiossa kuin iltapäivälehdissäkin aiheen tiimoilta.

Ison osan näyttelystä on saanut Torvisen orkesteri. Juicella ja Popedallakaan ei ole neliöistä pulaa. Kaikki potentiaaliset manserokkarit Kasevasta Tabula Rasan kautta Ilonaan on huomioitu. 

Poko Rekords ja levykauppa Epe's kuuluvat nekin kiinteästi manserokkiin. Samoin musiikkilehti Soundi, jonka entisestä konkaritoimittajasta Juho Juntusesta olisi saanut olla laajempi oma osionsa. Mies kun on tehnyt satoja levynkansia, sarjakuvia, valokuvannut ja ollut keskeinen hahmo vuosikymmeniä. 

Mika Sundqvist – Suomirockin sekatyömies

Kun tartuin Bazarin syksyllä 2018 julkaisemaan ja juvalaisen keikkajärjestäjä-tietokirjailija Vesa Kontiaisen kirjoittamaan järkälemäiseen, peräti 624-sivuiseen Mika Sundqvist - Suomirockin sekatyömies-kirjaan, en voinut kuvitellakaan luku-urakan kestävän viikkotolkulla.

Kyse ei ollut siitä, että aihe olisi ollut vastenmielinen. Aivan päinvastoin. Kesti vaan helkutin kauan kahlata kirja kannesta kanteen. Luin lähinnä iltaisin ennen unten maille menoa.

Kihniöläisen Mika Sundqvistin tuntevat tavallaan kaikki suomalaiset. Jos eivät heti nimeltä, niin ainakin välillisesti hänen yhteistyökumppaniensa kautta. Mies on ollut niin monessa mukana, että häneltä on tuskin voinut välttyä, jos on hiukankin radiota ja musiikkia kuunnellut.

Sundqvist oli alunperin rivisoittaja iskelmäartistien taustabändeissä 1960-luvulla, seuraavalla vuosikymmenellä soitinmyyjä Tampereella ja rocktähti Alwari Tuohitorvessa, jossa hän pomputti bassoa.

Vuonna 1980 ilmestyneen toisen soololevynsä Moottoripyörä on moottoripyörä nimikappaleesta tuli megahitti. Noin muuten mallikkaasta kantrihenkisestä laulusta tulee ainakin minulle kiusallinen korvamato välittömästi mikäli sen jossain kuulen.

70-luvun lopulla alkanut musiikkistudiotoiminta on artistiuran ohella toinen, jota kirjassa pääasiassa käsitellään. Siinä riittääkin sarkaa, sillä Sundqvistin MSL-Studiolla on tahkottu kultalevyjä Popedan, Hassisen koneen, Yön ja Eppu Normaalin muodossa.

Äänityshommien ohella Sundqvist on toiminut monien yhtyeiden tuottajana, sanoittajana ja jopa soittajana. Esimerkiksi Popedan jättihitissä Pitkä kuuma kesä kuullaan hänen bassotteluaan, koska bändin oma basisti oli äänitysvaiheessa sammuneena, eikä täten ollut kykeneväinen tarttumaan instrumenttiinsa.

Kaksi vuotta sitten 70 vuotta täyttänyt Mika Sundqvist jos joku ansaitsi elämänkertakirjan. Mieheltä irtoaa hauskoja tarinoita kuin apteekin hyllyltä, eikä Kontiaisen seikkaperäinen kirjoitustyyli jätä varmasti mitään välistä.

Osa kirjan jutuista on tuttuja Kontiaisen aikaisemmista julkaisuista. Popedan Ilikeesti kiitää ja Poko Rekordsin historiikki Aitoa suomirockia sisältävät jonkun verran pällekkäisyyksiä, mutta aivan ymmärrettävästi.

On sääli, etteivät monet osaa arvostaa miestä, joka on tehnyt vuosikymmeniä työtä suomalaisen musiikin eteen. "Siinä nyt ei voi kovin paljon muisteltavaa olla", totesi eräs kaveri taannoin kebabravintolan pöydässä, kun kerroin aloittaneeni lukemaan Sundqvistin muistelmia.

Alwari Tuohitorven kokoelmalevy

Olen viimeaikoina innostunut ostelemaan lp- ja cd-levyjä siihen malliin, ettei meinaa kaikkia edes ehtiä kuuntelemaan. Yksi tuoremmista hankinnoista on Alwari Tuohitorven kokoelmalevy Rokkitorvesta tuohivirsuihin - 36 valittua laulua.

80-luvun alussa alkanut musiikkiharrastus on välillä enemmän esillä, välillä huomattavasti vähemmän. Toisinaan on pitkiä kausia, jolloin levysoittimessa ei ole edes pohjavirta päällä moneen viikkoon. Levyhankinnatkin ovat harventuneet kovasti, mutta silloin tällöin tulee innostuttua.

Tietokoneen ääressä istuessa pidän melkein aina Youtubea päällä. Etenkin nyt kun viimeiset puolitoista, kaksi vuotta sitä kautta on voinut kuunnella kokonaisia albumeja ja livekeikkoja.

Juuri nyt Youtubessa soi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin Night Moves vuodelta 1976. Samaa aikakautta edustaa tamperelainen Alwari Tuohitorvi. Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä se oli suosittu orkesteri.

Alwari Tuohitorvi perustettiin Ähtärissä vuonna 1968. Bändi soitteli aluksi Jukka Kuoppamäen taustalla. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vaikutti Tampereella vuosina 1974-79. Mukana olivat Jukka Rautiainen (kitara, laulu), Mika Sundqvist (basso, laulu), Seppo "Kala" Alajoki (kitara, laulu) ja Rape Pikanen (rummut). Hänet korvasi debyyttialbumin jälkeen Seppo Tammilehto.

Alwari oli suosittu keikkabändi ja Suosikin Karvapäägalleriassa yhtye notkui aivan Hurriganesin perässä. Aluksi sen musiikissa oli progressiivisia vaikutteita, mutta pian biisit vaihtuivat ajalle suosituksi purkaksi ja jytäksi ulkomaisten esikuvien kuten Sladen vaikutuksella.

1976 bändin nimi lyhyennettiin Alwari T:ksi ja laulukieli vaihtui suomesta englanniksi. Kolmisen vuotta jatkettuaan yhtye päätti vielä kerran koittaa suomeksi, mutta suosion hiivuttua lähes täysin se luovutti ja hajosi. 2000-luvulla bändi on esiintynyt satunnaisesti silloin tällöin.

Alwarien jäsenistä tunnetuin on Mika Sundqvist. Mies on menestyksekkäästi pyörittänyt omaa studiotaan jo 35 vuotta. Monet Poko Rekordsin alkuaikojen ja 80-luvun levytykset on tehty hänen huomassaan. Eppu Normaali ja Popeda varsinkin olivat vakioasiakkaita.

Koko kansan tutuksi Sundqvist nousi 80-luvun alussa Moottoripyörä on moottoripyörä -kappaleellaan. Jatkoa seurasi 1982 Syksyn sävel -voitolla Hormoonihiiret. Miestä kiidätettiin keikoilla pari vuotta ympäri maata, mutta hän päätti keskittyä studiovelhon uraansa.

Vähemmän tunnettua lienee, että Sundqvist on tehnyt Moottoripyörä -hitistään uusintaversion nimellä Pimperopillu on pimperopillu. Se ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin alkuperäinen.

Oma Alwari Tuohitorvi -historiani on suhteellisen lyhyt, muttei kuitenkaan olematon. 80-luvun alussa innostuin jossain määrin Piikkiön serkkuni Sateenkaaren taa -älppäristä. Tuo Alwarien ensimmäinen albumi soi silloin sen verran usein soittimessani, että muistin vielä sen kappaleita noin 33 vuoden jälkeenkin. Ainakin Miss Tekstiili ja Rokataan vaan ovat jääneet kaaliin noilta ajoilta.

Alwari T:n glamrockia sisältäneet Light Me (-76) ja Silver Ball (-78) ovat jääneet tätä kokoelmaa ennen muistaakseni aivan pimentoon. Ihan päteviä ralleja nekin tuntuvat sisältävän, vaikka 70-luvun soundit ja tuotanto ovat jälleen heikkoja. Jostain syystä Suomessa onnistuttiin pilaamaan melkein kaikki tuon ajan levyt, vaikka itse biisit ovatkin pääosin kelpo materiaalia. Eipä ihme, että esimerkiksi Ronski Gangin sanotaan olleen kova livebändi, mutta levyllä he eivät onnistuneet.

Alwari Tuohitorven tunnetuin kappale lienee ärsyttävän tehokkaasti mieleen jäävä Älä iske Tuijaa. Se löytyy Asia on ananas -lp:ltä vuodelta 1975. Muistan sen 70-luvulta vähän samoin kuin vaikka Juicen Jyrki Boyn.

Alwarin kokoelmalevystä kannatti maksaa viitisen euroa ja tehdä pikku nostalgiamatka vuosikymmenten taakse.

Yellow - Keltakuume

"Keltakuume eli englanninkieliseltä nimeltään Yellow Fever on turkulaisen Yellow-yhtyeen ainoaksi jäänyt studioalbumi vuodelta 1975. Sen julkaisi levy-yhtiö Finnlevy LP-levynä SFLP 9561 ja musiikkikasettina FDE 210.

Albumin on äänittänyt Antti Joki Finnlevy-Studioilla ja nimellisenä tuottajana on ollut Vexi Salmi. Studioaikaa tarvittiin vain neljä päivää. Kannen on suunnitellut Toivo Niiranen. Kansikuvassa näkyvässä ristissä on yhtyeen jäsenten nimet: Melvin, Hanski, Helge, Romi.

CD-muodossa levyn on julkaissut uudelleen vuonna 2010 Rocket Records luettelotunnuksella ROK-062. CD-levyn valmistaja on Optimal Media Production. Cd-layoutin on suunnitellut ja esittelytekstin laatinut Juha Rantala. Masteroinnin on alkuperäisestä masternauhasta tehnyt Risto Ylihärsilä. Äänite on tuotettu yhteistyössä Warner Music Finland Oy:n kanssa." (Wikipedia)

Allekirjoittaneelle yksi kuluvan vuoden tapauksista äänilevysaralla on ollut turkulaisyhtye Yellowin uusintapainos-cd Keltakuume.

Yellow ei ollut minulle ennen tuttu kuin nimenä. Ainuttakaan biisiä en muista kuulleeni ennen viime talvea. Naapuritalossa asuva kaveri hehkutti levyä aikansa, kunnes päätti hakea uusintajulkaisun levykauppa Äxästä. Sitä sitten luukutettiin koko viime talvi ja kevät jos satuimme samoihin illanistujaisiin.

Vanhna vinyyliveikkona tiesin toki Keltakuume -lp:n olevan kovassa huudossa keräilijöiden keskuudessa. Siitä maksetaan sievoisia summia samoin kuin vaikkapa toisesta 70-luvun harvinaisuudesta, Elonkorjuun lp:stä. http://fi.wikipedia.org/wiki/Elonkorjuu

Yellowin musiikkia ei ole helppo määritellä. Osittain se on progea. A Game For Two taas silkkaa Beatlesia. Joo Jussi ja Rokki-Riitta puolestaan ovat kuin aikalaisensa Alwari Tuohitorven ohjelmistosta. Hurriganesiin verrattuna bändi oli suoranainen virtuoosi.

Keltakuumetta kuulostellessa ei häiritse lainkaan se, että osa kappaleista on suomen- ja osa englanninkielisiä. Jotenkin ne lyöttäytyvät hyvin yhteen. Äänitysvuosi 1975 paistaa läpi sekä soundimaailmasta että sävellyksistä.

Yellowista ei löydy juurikaan tietoa ainakaan netistä. Vanhat parrat, kuten naapuritalon kaveri, muistelevat kyllä bändiä kovalla innolla, mutta painettua sanaa orkesterista ei pahemmin löydy.

Koko levy kuultavissa tässä linkissä.