Aika kuluu nopeasti. Ehti vierähtää neljä viikkoa, ennen kuin sain toimeksi kirjoittaa helmikuisesta vierailustani Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin. Pääkohteena oli Manserock-näyttely.
Huomasin mainoksen, jossa kerrottiin bussireissun Vapriikkiin toteutuvan mikäli osallistujia on vähintään kymmenen. Sen vertaa ei ikävä kyllä ilmaantunut, mutta homma kuitenkin toteutui. Tosin pienemmällä tila-autolla. Iso kiitos firmalle, joka viitsi lähteä kuljettamaan niinkin pientä porukkaa.
Alkuvuodesta paljon julkisuudessa paistatellut Manserock-näyttely oli käymisen arvoinen. Vapriikin kellaritiloissa laajalle levittäytyvä tamperelaisen rokin esittely oli monipuolinen ja hienosti koottu.
Vapriikki oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu. Entinen tehdasrakennus Tammerkosken partaalla on kokenut renessanssin museokeskuksen muodossa. Talossa on useita pysyviä näyttelyitä, joista kiersin Postimuseon ja Luonnontieteellisen museon tilat. Myös Vuoden luontokuvat 2023 tuli katseltua läpi.
Manserock-nimi juontaa kesään 1975, jolloin Juice Leskinen Coitus Int. ja Alwari Tuohitorvi lähtivät yhteiselle kiertueelle. Kiertueen nimi oli Manserock.
Manserockin kulta-aikaa oli 1980-luku, jolloin huippusuosioon kohosivat Tampereen Ikurista ponnistanut Popeda ja naapurikunnasta Ylöjärveltä tullut Eppu Normaali. Myös Juice Leskinen eri bändikokoonpanoineen oli erittäin suosittu.
Näyttely on toteutettu alan asiantuntijoiden kanssa. Ainakin Eppu Normaalin kitaristin ja tamperelaislevy-yhtiö Poko Rekordsissa työskennelleen Juha Torvisen mielipiteitä on kuunneltu. Torvinen on ehtinyt olla niin televisiossa kuin iltapäivälehdissäkin aiheen tiimoilta.
Ison osan näyttelystä on saanut Torvisen orkesteri. Juicella ja Popedallakaan ei ole neliöistä pulaa. Kaikki potentiaaliset manserokkarit Kasevasta Tabula Rasan kautta Ilonaan on huomioitu.
Poko Rekords ja levykauppa Epe's kuuluvat nekin kiinteästi manserokkiin. Samoin musiikkilehti Soundi, jonka entisestä konkaritoimittajasta Juho Juntusesta olisi saanut olla laajempi oma osionsa. Mies kun on tehnyt satoja levynkansia, sarjakuvia, valokuvannut ja ollut keskeinen hahmo vuosikymmeniä.
Viime viikonloppuna legendaarinen suomirockyhtye Eppu Normaali esiintyi kahtena iltana Viking Linen Grace-laivalla.
Kun kuulin Eppu-risteilystä elokuun lopulla, tein siltä istumalta varauksen. Suureksi ihmetyksekseni mukaan oli yllättävän vaikea haalia kavereita. Pidin itsestään selvänä, että sekä laivaristeily ja Eppu Normaali kiinnostavat.
Kun korona-aikana risteilyjä on tehty sen verran harvoin, oli ainakin minulle aivan yksi lysti ketä laivalla esiintyy, koska siellä kumminkin on hyvä meininki.
Lähtöiltana Turun terminaalissa alkoi näkyä tuttuja. Lopulta heitä olikin kymmenittäin ja kaikkiin en varmaan törmännytkään. Sattui vielä ammattiosaston risteilykin samaan syssyyn, jota en matkaa varatessani vielä tiennyt.
Koronaepidemia ei laivalla juuri näkynyt. Kasvomaskejakin pitivät vain harvat. Toki täpötäydessä laivassa on vaarana saada tartunta, mutta ainakin minä olin rauhallisin mielin. Suurin osa lienee rokotteensa hakenut, eikä lähde pilaamaan toisten risteilyä 5G-sirun kytkentäkaavioilla tai muilla huuhaajutuilla.
Hytissä nautitut pohjat ja bluetooth-kaiuttimesta kuunneltu erinomainen musiikki saivat aikaan fiiliksen, jonka pohjalta oli hyvä lähteä seikkailemaan laivan ylempiin kerroksiin.
Rockmore-baarissa esiintynyt trubaduuri Ilja Jalkanen viihdytti kansaa ennen Ylöjärven suuria poikia. Minuun Jalkanen ei suurta vaikutusta tehnyt, mutta hyvä kun joku tykkäsi.
Viking Gracen yökerho ja esiintymistila ovat hyvin suunniteltuja. Yleensä katselen siellä keikat ylätasanteelta. Ongelmana oli nyt vaan täpötäysi laiva. Helppoa tuskin oli alhaalla lavan edessäkään.
Puolenyön tienoilla aloittanut Eppu Normaali vetäisi sellaisen hittiputken, ettei suomalaisista rokkibändeistä vastaavaan pysty kuin ehkä Popeda.
Umpituttujen Eppu-biisien joukkoon oli ujutettu muutama vähän harvinaisempi pala. Minun aurinkolasit, Urheiluhullu ja Suomi-ilmiö sopivat joka tuutissa muutenkin soivien Murheellisten laulujen maan, Tahroja paperilla ja Pimeyden tangon lomaan.
Eppujen matkassa laivalla oli pianisti Iiro Rantala. Minua ei sinänsä haittaa vaikka hän pimputteleekin instrumenttiaan ylöjärveläisten kanssa aina toisinaan, mutten näe moiseen kovin suurta funktiotakaan.
Pantse Syrjän laulama Baarikärpänen oli virkistävä vaihe keikan puolivälissä. Miehen lauluääni ei järin häävi ole, mutta esitys toimi. Juha Torvisen soolonumeroa John Fogertyä olen odotellut vuosikymmeniä kuulevaksi, mutta taitaa jäädä haaveeksi.
Yleensä yhtyeet säästävät encoreihin suurimmat hittinsä, mutta Eppujen repusta oli kaivettu niinkin vieraat kappaleet kuin On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa sekä Kaikki häipyy, on nyt vain.
Vihoviimeisenä soitettu Njet njet oli hieno lopetus pitkälle keikalle. Kappaleen tekoaikoihin vuonna 1979 Eppu Normaali oli nousukiitoinen punkrockbändi, eikä suinkaan kaiken kansan orkesteri, joka vetää tuhansia ihmisiä Viking Gracelle.
Joulukuussa 2016 ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva ylöjärveläisestä rockyhtyeestä EppuNormaalista nähtiin televisiossa pari viikkoa sitten.
Eppu Normaali oli minulle 80-luvun alussa, vähän päälle kymmenen vuotiaana, ehkä maailman kovin bändi. Yhdessä Pelle Miljoonan, Popedan, Juice Leskisen, Hassisen koneen, Sleepy Sleepersin, Sigin ja HanoiRocksin se soi ahkerasti niin c-kasetilta kuin lp-levyltäkin.
Intohimoisin Eppu-diggailuni loppui jo 1982, jolloin ilmestyi Tie vie -albumi. Minusta levy oli aivan paska. Se ei johtunut siitä, että laulaja Martti Syrjä oli ensimmäistä kertaa sanoitusvastuussa, vaan siitä, että orkesterin alkuaikoina tyylisuuntana ollut punkrock ja uusi aalto olivat poissa. Albumin kappaleista muistan oikeastaan vain megasuositun Murheellisten laulujen maan.
En jostain syystä nähnyt koskaan Eppuja livenä Kalannin urheilutalolla, jossa teiniaikoina bändejä käytiin katsomassa. Monet muut 80-luvun puolivälin yhtyeet siellä tulikin nähtyä. Smackista ja Zero Ninestä Pyhien nukkien kautta Dingoon, Popedaan ja Sleepy Sleepersiin.
Ensimmäisen kerran todistin Eput lavalla Laitilan Munamarkkinoilla 1987. Yhtye soitti sirkusteltassa, joka taisi olla samanlainen kuin myöhemmin Turun DBTL:ssäollut.
Keikan jälkeen kävin kustavilaiskaverini kanssa juttelemassa Eppujen kanssa keikkabussinsa edustalla. Hän sai viiden markan seteliinsä bändin nimikirjoitukset, kun muuta paperia ei sattunut hollilla olemaan. Tapahtumahetkellä muusikot söivät maukkaan näköisiä voileipiä, joita bussiin oli kiikutettu tarjotinkaupalla.
Eput-elokuvassa ei syödä voileipiä. Huomio kiinnittyy ensimmäiseksi puhuviin päihin. Ne eivät ole tavanomaisesti kuvattuja, vaan henkilö katsoo ja puhuu lähietäisyydeltä suoraan kameraan. Erikoinen ratkaisu, joka tässä yhteydessä toimii.
Leffan pääosissa ovat Syrjän veljekset Martti ja Pantse, yhtyeen säveltäja ja kitaristi. Ollakseen niinkin merkittävä tekijä suomalaisessa musiikkimaailmassa, on Pantse säästynyt julkisuudelta hämmästyttävän hyvin. Viime vuonna 60 vuotta täyttäneen muusikon haastatteluja ei ole noin kolmeenkymmeneen vuoteen näkynyt oikeastaan missään. Eppujen mediapuolesta ovat huolehtineet etupäässä Martti ja kitaristi Juha Torvinen.
Elokuva alkaa Syrjän veljesten nuoruusmuistoilla. Runoilija- ja lastenkirjailija Kirsi Kunnaksen ja kirjailija Jaakko Syrjän lapsiksi 1950-luvun lopulla syntyneet pojat alkoivat 70-luvulla kiinnostua musiikista siihen malliin, että bändi oli perustettava. Serkkupojan, rumpali Aku Syrjän, Juha Torvisen ja basisti Mikko Saarelan kanssa he perustivat Eppu Normaalin.
Yhtyeen alkujat kerrotaan perusteellisesti, mutta vuoden 1982 jälkeen alkaa melkoinen harppominen. 1983 ilmestynyt Aku ja köyhät pojat -albumi sivuutetaan käytännössä kokonaan ja loppu discografiakin kiritään turhan nopeasti. Peruskatsojalle tällainen tuskin aiheuttaa ongelmia, koska he eivät edes ole tietoisia mitä levyjä bändi on tehnyt, mutta minulle moinen pisti välittömästi silmään.
Koska Eput ovat sujuvasanaisia miehiä, on haastatteluosuuksia mielenkiintoista seurata. Suunvuoron saa myös entinen basisti Mikko "Vaari"Nevalainen, joka vaikutti yhtyeessä 1979-1989. Julkisuudesta kadonnut Nevalainen on vajaassa kolmessakymmessä vuodessa muuttunut siihen malliin, etten olisi enää tunnistanut häntä.
Draamankaari on, että historian kertaamisen ohessa ollaan nykypäivässä. Yhtye harjoittelee 40-vuotisjuhlakonserttiaan varten, joka oli kesällä 2016 Tampereella Ratinan stadionilla. Elokuva huipentuu konsertin tunnelmiin.
Saku Pollarin ohjaamassa Eput-elokuvassa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on puolisen tuntia liian lyhyt. Yhtyeen tuotantoa olisi pitänyt käsitellä perusteellisemmin. Mutta suurelle yleisölle, jolle elokuva tietysti on osoittettu ja joka todennäköisesti ei edes tiedä kuka yhtyeen rumpali on, on tällainen varmasti aivan yhdentekevää.
