Kevätpippalot Mäntyniemessä

Lauantaina 20. huhtikuuta oli aika suunnata bussilla numero 54 Turun Hirvensalon Papinsaareen. 

Ammattiosastoni PAU:n Varsinais-Suomen osasto ry:n Kesäkoti Mäntyniemi vuokraa päärakennuksen salia huokeaan hintaan. Lompakko ei juurikaan kevene mikäli paikalla on vaikkapa kymmenen henkilöä. Tällä kertaa Mäntyniemeen ilmestyi peräti viisitoista seurapeleistä, juhlimisesta ja yhdessäolosta kiinnostunutta ihmistä. 

Päivän ohjelmistossa oli muun muassa fortunakilpailu, jossa allekirjoittanut sai huimat kymmenen pistettä. Viimeksi peräti yhden. Hiljattain isoisäksi tulleen Matti Viki Vikströmin Mäntyniemeen lahjoittaman biljardipöydän käyttöaste oli korkea. Iltapäivä huipentui hänen tuomaroimaan Obama-biljardikisaan.  

Laadin Mäntyniemeä varten viidenkymmenen kysymyksen Manserokki-tietokilpailun. Idea siihen sikisi taannoisesta Tampereen Vapriikki-museokeskusvierailustani. Vikströmin vetämän visan keskiössä olivat tamperelaiset bändit ja artistit Popedasta, Juice Leskisen kautta Eppu Normaaliin. 

Lähettelin potentiaalisille kavereille tapahtumakutsuja hyvissä ajoin jo maaliskuun puolella. Tiputin listalta heidät, jotka eivät ole aiemminkaan osoittaneet kiinnostusta edes siinä määrin, että olisivat vaivautuneet vastaamaan. Samoin heidät, joita ei kolmella edelliselläkään kerralla ole saatu liikkeelle. Kummallista kun työvuoro osuukin aina samalle päivälle tai enon kaiman kihlajaiset ovat juuri silloin. 

Vaikka elettiin takatalvea, salin sai sen verran lämpimäksi, että tarkeni. Kehotin ottamaan reilusti vaatetta mukaan, koska maaliskuun alussa salivarausta tehdessäni ei moinen hyinen ilmasto käynyt mielessäkään. Ajattelin, että tässä vaiheessa kevättä olisi suunnilleen jo t-paitakeli ja pystyisi istuskelemaan ulkonakin. 

Edellisen kerran vastaavaa kokoontuminen Mäntyniemessä oli viime lokakuun 21. päivä. Siitä tarkemmin linkissä https://kaislatuuli.blogspot.com/2023/10/syyskemut-mantyniemessa.html

Manserock-näyttelyssä

Aika kuluu nopeasti. Ehti vierähtää neljä viikkoa, ennen kuin sain toimeksi kirjoittaa helmikuisesta vierailustani Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin. Pääkohteena oli Manserock-näyttely.

Huomasin mainoksen, jossa kerrottiin bussireissun Vapriikkiin toteutuvan mikäli osallistujia on vähintään kymmenen. Sen vertaa ei ikävä kyllä ilmaantunut, mutta homma kuitenkin toteutui. Tosin pienemmällä tila-autolla. Iso kiitos firmalle, joka viitsi lähteä kuljettamaan niinkin pientä porukkaa.

Alkuvuodesta paljon julkisuudessa paistatellut Manserock-näyttely oli käymisen arvoinen. Vapriikin kellaritiloissa laajalle levittäytyvä tamperelaisen rokin esittely oli monipuolinen ja hienosti koottu.

Vapriikki oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu. Entinen tehdasrakennus Tammerkosken partaalla on kokenut renessanssin museokeskuksen muodossa. Talossa on useita pysyviä näyttelyitä, joista kiersin Postimuseon ja Luonnontieteellisen museon tilat. Myös Vuoden luontokuvat 2023 tuli katseltua läpi. 

Manserock-nimi juontaa kesään 1975, jolloin Juice Leskinen Coitus Int. ja Alwari Tuohitorvi lähtivät yhteiselle kiertueelle. Kiertueen nimi oli Manserock. 

Manserockin kulta-aikaa oli 1980-luku, jolloin huippusuosioon kohosivat Tampereen Ikurista ponnistanut Popeda ja naapurikunnasta Ylöjärveltä tullut Eppu Normaali. Myös Juice Leskinen eri bändikokoonpanoineen oli erittäin suosittu. 

Näyttely on toteutettu alan asiantuntijoiden kanssa. Ainakin Eppu Normaalin kitaristin ja tamperelaislevy-yhtiö Poko Rekordsissa työskennelleen Juha Torvisen mielipiteitä on kuunneltu. Torvinen on ehtinyt olla niin televisiossa kuin iltapäivälehdissäkin aiheen tiimoilta.

Ison osan näyttelystä on saanut Torvisen orkesteri. Juicella ja Popedallakaan ei ole neliöistä pulaa. Kaikki potentiaaliset manserokkarit Kasevasta Tabula Rasan kautta Ilonaan on huomioitu. 

Poko Rekords ja levykauppa Epe's kuuluvat nekin kiinteästi manserokkiin. Samoin musiikkilehti Soundi, jonka entisestä konkaritoimittajasta Juho Juntusesta olisi saanut olla laajempi oma osionsa. Mies kun on tehnyt satoja levynkansia, sarjakuvia, valokuvannut ja ollut keskeinen hahmo vuosikymmeniä. 

Mikko Alatalo Majlandissa

Majland on yksi Turun Aurajoen monista ravintolalaivoista. Nykyisen omistajansa myötä siellä on ollut tarjolla elävää musiikkia, viimeksi lauantaina Mikko Alatalo hanuristinsa Jammi Humalamäen kera.

Alkuperäinen aikomukseni ei ollut lähteä kotioloista mihinkään. Ensinnäkin siksi, että rahaa ei nyt olisi liioin tuhlattavaksi postilakon takia. Toisaalta sitä ei ole senkään jälkeenkään, mikäli pakettilajittelukiistan, johon minäkin kuulun, voittaa työnantaja palkkojen ja lukuisten muiden työehtojen sikamaisella halpuuttamisella.

Kävi kumminkin niin, että kun kaveri tuli illansuussa käymään, pistin levyt pyörimään ja korkkasin Jägermeister-pullon. Pian alkoi Alatalokin kummasti kiinnostaa.

Jammi Humalamäki ja Mikko Alatalo Majlandissa. 

Samana ehtoona Turussa oli legendaarinen skotlantilainen hardrock-yhtye Nazareth. Muutama tuttava tuossa ihmettelikin miksen sinne mennyt. Nyt kumminkin kävi niin, että Alatalo veti pidemmän korren.

Turun Logomossa oli lauantaina Raskasta joulua-konsertti. Tapahtuma, jossa isot heviäijät laulavat joululauluja. Eipä voisi vähempää kiinnostaa, enkä ollenkaan ymmärrä konseptin suosiota vuodesta toiseen. Mutta kun rahaa tulee hyvin, miksi tappaa lypsävä lehmä.

Nähdäkseni Raskaan joulun suosio perustuu lähinnä artistien naisiin vetoavaan ulkonäköön, eikä suinkaan joululaulujen hienouteen heviversioina. Mikäli lavalla olisi JP Leppäluodon, Marco Hietalan tai Ville Tuomen sijasta vaikkapa Samuli Putro, Kauko Röyhkä ja Arttu Wiskari vetämässä aivan samoja petteripunakuonoja, kaikkoaisi naisyleisö välittömästi kuin kuppa Töölöstä!

Selfiet Mikon kanssa.

Majlandissa ei ollut suurta yleisöryntäystä, vaikka Alatalon keikkaa mainostettiinkin hyvin ainakin Facebookissa. Istumaan mahtui vaivatta ja jopa paikkaakin vaihtamaan. Näinkin kävi, jos joku sattui päästelemään pahankatkuista kaasua, kuten eräs henkilö seurueestamme.

Alatalon keikkasetti perustui pääosin hänen vakavampaan tuotantoonsa. Kupletti- ja huumorirallit olivat minimissä. Känkkäränkkä, Puuhamaa, Vesilasi vessanavain heiniä paali, Rikoo on riskillä ruma muut renkutukset oli niputettu yhdeksi potruriksi. Ratkaisu sopi ainakin minulle.

Mikko Alatalo. Kuva: Miika Hyttinen.

Laulaja kertoili biisien välissä niiden taustoista ja jutteli muutenkin mukavia. Voi olla, että samat välispiikit tulevat vähän joka keikalla, mutta minulle tarinat olivat pääosin uusia. Niissä seikkailivat muun muassa presidentti Sauli Niinistö ja pari muuta poliitikkoa, mutta useimmiten Alatalon vanha soittokumppani Juice Leskinen.

Ilmeisesti Juice on ainakin näin vanhemmiten tullut Alatalolle erityisen rakkaaksi. Settilistassa oli lukuisia 70-luvun kappaleita, joita he Coitus Int-yhtyeen kanssa levyttivät sekä Juice ja Mikko-levyn materiaalia. Olikin hienoa kuulla sellaisia biisejä kuin Panomies, Hengitä sisko, Hän hymyilee kuin lapsi, Klovni heittää veivin ja Odysseus.

Vaikka Nazareth oli varmasti hyvä kivenheiton päässä, oli sitä Mikko Alatalo duokin. Oikein onnistunut elävän musiikin ilta.

Juicen Risainen elämä

Juice Leskinen syntyi Juankoskella helmikuussa 1950 ja kuoli Tampereella marraskuussa 2006. Vuosissa mitaten Leskisen elämä jäi melko lyhyeksi, mutta matkansa varrella hän ehti tehdä monen ihmisen työt ja jättää lähtemättömän jäljen sekä suomalaisen rockmusiikin että suomalaisen lyriikan historiaan.

Juice Leskisen elämä muuttui julkiseksi jo 1970-luvun alussa. Teksteihinsä Leskinen kirjoitti oman elämänsä soundtrackia ja avasi lehtien palstoilla auliisti elämäänsä - samalla noituen, että mikä ihme hänen tekemisissään ihmisiä kiinnostaa. Julkisuudessa Juice oli teräväkielinen kriitikko ja kuivakka, sanojaan ja tekojaan häpeilemätön humoristi, mutta roolin takana majaili loppuun saakka ujo, herkästi haavoittuva ja itsetuntonsa kanssa painiskeleva runopoika.

Juice Leskinen oli hankala, rikkonainen, yksinäinen, itsepäinen ja henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa taisteleva nero, josta pursunnut lämpö, ystävällisyys, auttavaisuus sekä rakastamisen halu hakevat vertaistaan. Lisäksi Leskinen oli lyyrikko, joka sekoitti samaan ämpäriin suomalaisen kulttuurihistorian, rock'n'rollin ja oman risaisen elämänsä. Lopputuloksena syntyi lukematon määrä teoksia, jotka eivät tule vaipumaan unholaan. Samalla Leskinen kulki tavattoman mielenkiintoisen elonpolun, josta suuri yleisö ei tiedä läheskään kaikkea - ei, vaikka ehkä luulee tietävänsä.

Juice Leskinen. Risainen elämä 1950-2006 -teosta varten Antti Heikkinen on jututtanut lähes sataa Leskisen sukulaista, ystävää ja työtoveria, penkonut valtaisan määrän arkistoja ja lehtileikkeitä sekä lukenut ja kuunnellut ylettömässä määrin Juice Leskisen tuttua ynnä tuntematonta tuotantoa. Kirjassaan Heikkinen tarkastelee omalla eläväisellä tyylillään Juice Leskistä monipuolisesti ja syvällisesti sekä ihmisenä että taiteilijana.Teos sisältää ainutlaatuista kuvamateriaalia sekä Juice Leskisen kirjoittamia kirjeitä ja runoja, joita ei ole aiemmin julkaistu. 

Juice Leskisestä on tehty ennenkin kirjoja, mutta viime syksynä ilmestynyt Risainen elämä on saanut eniten huomiota ja varmasti myynytkin valtavat määrät. Olihan joulu jo ovella kun kirja julkaistiin, eikä se jäänyt äideiltä huomaamatta kun isukeille mietittiin lahjoja kuusen alle.

Kirjan kirjoittaja on kolmekymppinen Antti Heikkinen, jolla ei ikänsä takia ole liioin aikalaispohjaa Juicesta. Siksi suhtauduin aluksi epäilevästi koko teokseen. Alustuspuheen luettuani käänsin välittömästi takkini, sillä Heikkinen onkin alan miehiä.

Oma Juice-historiani ulottuu noin 40 vuoden taakse. Aikaan jolloin radion kaikissa kahdessa kanavassa saattoi joskus ehkä kuulla Juicen Marilynin tai Jyrki boyn. Jälkimmäistä muistan hoilotelleeni viisivuotiaana Kustavissa Kivilinnan pihalla.

80-luvun alussa olin pirun kova Juice-fani. Naapurin pojilla oli monia Juicen levyjä. Ainakin Singlet 1974-76, Keskitysleirin ruokavalio, Tauko III (Viidestoista yö), Ajan henki sekä joululauluja sisältävä Kuusessa ollaan.

Ensimmäinen oma Juice-aikalaislevyni oli 1981 ilmestynyt Dokumentti, jota pidän yhtenä Juicen tuotannon merkkiteoksista. Läpi puritaanisimpien heavy rock -vuosienikin Juice säilyi aina jossain taustalla. Kirjaa lukiessa otin miehen tuotannon uuteen syyniin.

Juicen elämänvaiheet olivat kirjaa aloittaessani jo suunnnnilleen tiedossa, mutta paljon uuttakin tästä taas oppi. Kirjoittaja ei sääli Juicea, joka ryyppäsi itsensä hautaan, muttei myöskään ylistä tätä kuin puolijumalaa. Aika neutraalin lähestymistavan hän on löytänyt. Jalustalta tiputus saattaa johtua siitä, että kun kirjoittaja  vieraili Juicen luona vähän ennen tämän kuolemaa, oli sankarimme viimetöikseen pyytänyt häntä hakemaan kaupasta kaljaa.

Vaikka Juice oli kiistaton nero niin musiikin tekemisessä kuin sanankäänteissäkin, oli hän ilmeisen hankala persoona. Juice vaati erityiskohtelua ja oli ikuinen vastarannankiiski. Miestä kumminkin muistellaan kirjassa lähes silkkihansikkain, mutta yksi sentään tekee poikkeuksen. Juice- ja Juice Leskinen Slam -bändien kosketinsoittaja Safka Pekkonen.

– Se itsekehu alkoi mennä sietämättömäksi, kaikki mitä hän teki oli nerokasta, hänen paskallakäyntinsäkin oli jotenkin hienompaa kuin muilla. Itsekehu on liian lievä ilmaisu, voidaan puhua yli-ihmisyysharhasta, Pekkonen kuvailee kirjassa.

Teoksen mukaan Juicella myös riitti naisia vaikka muille jakaa. Tämä tuskin olisi onnistunut ilman hänen julkkisstatustaan ja varakkuuttaan. Mikäli tuonnäköinen äijä olisi vaikka Postissa trukkikuskina, hänellä ei olisi pienintäkään saumaa saada naisia. 

2006 kuollut Leskinen joi itsensä parikymmentä vuotta vanhemman näköiseksi monia sairauksia kantavaksi hauraaksi mieheksi. Vaikka suurimmat musiikilliset saavutukset olivatkin varmasti jo takanapäin, olisi teräväsanaiselle kynäilijälle ollut yhä käyttöä.

Löytöjä levykirppikseltä

Viime viikolla törmäsin Facebookissa mainokseen, jonka mukaan Kirppis-Center Manhattanilla olisi lauantaina "extralevymyyntiä". Käsitin sen jonkinsortin levymessutapahtumaksi, jollaiseksi se puolittain osoittautuikin.

Tiskin takana hääräsivät niin sanonut "Levykaksoset", jotka ainakin Turussa ovat tunnettuja hahmoja. En tiedä kumpi on kumpi, koska heitä on liki mahdotonta erottaa toisistaan. Toisen kanssa vaihdoin muutaman lauseen kuten aina tavatessamme, mutta mysteeriksi jäi kumman.

Levykaksosten lisäksi paikalla oli näytti olevan kaksi muutakin myyjää. Toinen heistä oli hankkinut valtavat määrät levy-yhtiöguru Atte Blomin entisten firmojen kuten Love Recordsin ja Johannan jäämistöä. Ne huomattuani en enää katsellutkaan muita laareja, vaan kävin käsiksi näihin korkkaamattomiin ja jopa muovikuoreen sullottuihin cd-levyihin.

Huokeaan viiden euron kappalehintaan myydyt cd-levyt olivat kuulemma tehneet hyvin kauppansa. En lainkaan ihmettele. Itse sain kasattua parinkymmenen levyn pinon, mutta lompakkoon vilkaistuani jouduin tyytymään vain neljääntoista yksikköön. En yleensä hamstraa näin suuria kasoja kerralla, mutta nyt oli aivan pakko tarttua tilaisuuteen ja tykittää parhaat päältä.

Suurin osa levyistä olikin jo ennestään tuttuja, mutta en omistanut niitä cd:nä tai lp:nä. Aikoinaan moni niistä oli hyllyssäni c-kasetilla. Ensimmäisinä rokkivuosinani 80-luvun alussa esimerkiksi Sig ja Juice Leskinen olivat suosikkejani. Löysinkin Juicen legendaarisen Singlet 1974-76, jota aikoinaan kuuntelin aivan into piukassa. Samoin Juicen kakkoslevy Per Vers, runoilija tarttui matkaan.

Helsinkiläisen uuden aallon bändin Wouden Keskellä aikaa -levyä on jo vuosia jossain määrin etsiskellytkin. Aikoinaan Rockradiossa soinut nimikappale on ollut suosikkejani jo noin 34 vuotta. Sigin kakkoslevy Sudet vuodelta 1981 oli sekin melkein pakkohankinta. Aikoinaan tuli kuunneltua raisiolaisbändiä hyvinkin ahkerasti.

Pinon vierain levy on Se -yhtyeen Pahaa unta. Tiedän siitä oikeastaan vain nimikappaleen. Samalla se on kasan ainoa kiekko, jota en tätä kirjoittaessani ole vielä kertaakaan kuunnellut. Muut levyt ovatkin ehtineet jo pyörähdellä stereoissa tai autossa.

Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien Kohdusta hautaan on ollut sekin jo vuosia hankintalistalla. Kai sen olisi helposti jostain saanutkin, jos vaan olisi aktiivisesti hakenut. Nurmion tuotannon semidiggarina nostan kyseisen levyn aika korkealle. Esimerkiksi Kurjuuden kuningas on vallan hieno kappale.

Tuorein levyistä on bikerbändi Backslidersin kokoelma Full Speed 1985-1994. Englanninkielistä suomalaisrokkia edustavat myös Pete Malmin 1981 ilmestynyt soololevy ja hänen sekä Andy McCoyn tähdittämä Briard Miss Wolrd -levyllään vuodelta 1983. Bonukseksi on lykätty koko muukin Briardin tuotanto, joten jotkut kappaleet ovat levyllä peräti kolmena erilaisena versiona.

65 euroa kilahti kauppiaan kassaan, mutta sainpahan monta hemmetin hyvää levyä ja viisi euroa alennustakin.

Mikko Alatalon muistelmat

Ostin pari kuukautta sitten Turun Kirjamessuilta läjän painotuotteita. Niiden joukossa oli Petri Nevalaisen kirjoittama Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo (Helsinki-kirjat), joka ilmestyi Alatalon 60-vuotispäivien alla 2011.

Mainitessani joillekin tuttavilleni ostaneeni kirjamessuilta "muun muassa Mikko Alatalon elämänkerran", venyi monilla hymy korviin asti. Muusikko-kansanedustajaa pidetään yleisesti jonkinmoisena harmittomana pellenä, jolle on lupa jollei ihan nauraa, ainakin hymähtää.

Päähenkilö itse tuntuu tiedostavan asian. Kirja onkin yhtä taistelua vakavasti otettavan Alatalon puolesta. Siinä todistellaan hänen erinomaisuuttaan, muistellaan katkerasti menneitä kritiikkejä ja nostetaan kansanmies sellaiselle jalustalle, jolle se hänen itsensä mielestään kuuluisi. Tosin jotakuinkin näin tapahtuu melkein jokaisessa elämänkertakirjassa.

Kun Alatalo saapui  70-luvun alussa Tampereelle opiskelemaan, tutustui hän yliopistossa Harri Rinteeseen ja Juice Leskiseen. He ja muutama muu perustivat Coitus Int -orkesterin, joka nykyään muistetaan lähinnä Juicen bändinä.

Leskinen mainitaankin kirjassa todella usein. Vaikka miehet eivät 70-luvun puolivälin jälkeen kimpassa musiikkia vuosikymmeniin tehneetkään, näyttää yhteys säilyneen läpi vuosien.

Vasta 2000-luvulla vanhat kumppanukset ryhtyivät musisoimaan uudelleen. Moinen siirto sai Soundin päätoimittaja Timo Kanervan tarttumaan kynään ja rustaamaan sellaisen arvostelun, että kiukkuisen Alatalon puhinaa aiheesta on ikävä lukea.

Mikko Alatalo muistetaan sinisankaisten silmälasiensa ohella lähinnä lastenlauistaan kuten Känkkäränkkä sekä Puuhamaa -huvipuiston televisiomainoksesta. 70- ja 80-luvun taitteen neljä Syksyn sävel -voittoa eivät nekään Rikoo on riskillä ruman ja Mummoni ja moukarin heiton  kaltaisilla huumoriralleilla tuo sulkia hattuun uskottavuudesta puhuttaessa.

Näiden vastapainoksi Alatalo on tehnyt suurelle yleisölle tuntemattoman trilogian Siirtomaa-Suomen laulut. Siihen kuuluvat levyt Yhdentoista virran maa (-78), Iso joki tulvii (-81) ja Kolmannen tasavallan vieraana (-82). Alatalo itse pitää levykolmikkoa uransa huippuna. Tätä jaksetaan kirjassa toistaa moneen otteeseen.

Kirjassa sysätään kupletti- ja lastenlaululevytykset lähinnä levy-yhtiön painostuksista johtuviksi. Loppujen lopuksi kaiken takana on ollut raha, joka Alatalolle on tuntunut kelpaavan. Siksi on turha itkeä helppoheikin mainetta, jos kahiseva on merkinnyt enemmän kuin taiteellinen kunnianhimo.

Kirjaan on haastateltu monia Alatalon yhteistyökumppaneita. Jo vuosikymmeniä hänen kanssaan biisejä tehnyt Harri Rinne saa luonnollisesti paljon tilaa. Juice Leskisen muisteluja päähenkilöstä olisi ollut mielenkiintoista lukea, mutta hän kuoli 2006. Raision suuri poika Joel Hallikainen taasen muistaa vuosilukuja pahasti päin honkia kertoessaan omasta Alatalo-historiastaan. Ihme kun moinen on mennyt kirjailijan tai kustannustoimittajan seulasta läpi.

Alatalo on työskennellyt muusikon uransa ohella televisiojuontajana- ja toimittajana muun muassa Iltatähti- ja Hittimittari -musiikkiohjelmissa. 80-luvulla hän toimi soittohommien ohella hiihdonopettajana laskettelurinteillä.

Eduskuntaan Alatalo valittiin Keskustan listoilta vuonna 2003. Ura kansanedustajana jatkuu yhä. Samoin jatkuu muusikon ura, vaikka rahasta se tuskin on enää kiinni. Sen täytyy johtua puhtaasti rakkaudesta musiikkiin, sillä muuten on vaikea kuvitella häntä laulattamassa kännikaloja Turun Härkämäen lähiöpubin kaltaisissa paikoissa.

Minulle Mikko Alatalo on ollut aina olemassa, niin kauan kuin muistan. Elämänkertaa silmäillessäni mieleen putkahteli monia jo unholaan jääneitä asioita hänen tekemisistään ja ylipäätään suomalaisesta populaarikulttuurista. Kirja onkin mainio kertaus lähivuosikymmenten viihdemaailmaan.

Alatalolla on monia hienoja kappaleita. Kirjan edestessä nekin palautuivat mieleen. Youtubesta piti etsiä Siirtomaa-Suomen -lauluja. Enkä muuten tiennyt Alatalon sanoittaneen Maaritin Jäätelökesä -kappaletta.

Hieman yllättäen huomasin Alatalossa ja itsessäni monia samoja piirteitä. Molemmilla tuntuu olevan norsun muisti. Sen lisäksi että olemme pitkävihaisia, kärsimättömiä ja äkkipikaisia, emme pidä Vihreiden Satu Hassista.

Lowdown Shakin' Chills

Vammalassa vuonna 1985 perustettu Lowdown Shakin' Chills ei ole erityisemmin jäänyt suomalaisen rockin aikakirjoihin. Mutta ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy henkilö, jotka bändin muistaa.

Törmäsin muutama viikko sitten Youtubessa surffaillessani bändin tuotantoon. Sitä ei ole siellä aikaisemmin ollut Everything -singleä (-90) lukuunottamatta. Mutta nyt joku, ilmeisesti bändin entinen jäsen, on ladannut palveluun monta orkesterin kappaletta. Oli vallan piristävää kuunnella pitkästä aikaa LSC:n biisejä.

Ruotsalaisen The Nomadsin biisistä nimensä ottanut ryhmä (tarkoittaa vilunväreitä suomeksi) soitti aluksi  kitararokkia siihen aikaan huudossa olleiden australialaisbändien tapaan. Orkesterin ulkoinen tyyli oli jossain eräässä hivenen 50-lukuvaikutteinen, mutta miehistönvaihdosten jälkeen imago muuttui glamhenkiseksi.

Ostin aikoinaan bändin molemmat pitkäsoittolevyt, jotka ilmestyivät 1992 ja 1994 tamperelaisen pienlevy-yhtiö Hiljaisten levyjen kautta. Debyytti Up My Spine on näistä mielestäni parempi. Siinä on tarttuvampia biisejä ja musiikki enemmän sellaista rokkia josta tykkään - nimittäin punkin, glamin ja katurockin sekaista räimettä, jollaista sittemmin ovat menestyksekkäästi tehneet esimerkiksi ruotsalaiset Backyard Babies ja Hardcore Superstar.

Orkesterin joutsenlauluksi jäänyt levy Sex Is Boring onkin jo aikalailla erilaista rokkia. Bändi kuulostaa moninpaikoin The Clashilta, eikä esikoislevyn kaltaisia raakoja rockrenkutuksia ole enää mukana montaa. Ei levy silti mitään hissuttelua ole, mutta parissa vuodessa musiikki oli selvästi rauhoittunut ja mukaan tullut erilaisia elementtejä. Levyn parhaimmistoon kuuluva Sun-Bath kuulostaa hieman Kauko Röyhkältä. Sellaista ei LSC:ltä olisi voinut odottaa debyyttipitkäsoiton aikoihin.

Lowdown Shakin' Chillsin levyjä tuli aikoinaan kuunneltua paljon. Nyt en taida olla ainakaan viiteentoista vuoteen koskenutkaan niihin, mutta kummasti kappaleet palatutuivat heti mieleen Youtuben kautta. Ihan biisijärjestyksiä myöten, vaikkei palvelussa edes ollut kuin osa levyjen biiseistä.

Omistan myös bändin kaksi singleä, jotka ilmestyivät 90-luvun alussa. En muista koska olisin niitä viimeksi kuunnellut tai ylipäätään mitään muitakaan seiskatuumaisia vinyylisinglejä. Täytyykin joskus kaivaa levykoppa esiin.

Näin Lowdownit keikallakin jonkun kerran. Mieleen muistuu ainakin syksyllä 1992 Tampereen Tulliklubilla ollut tilaisuus, jossa heitä lämmitteli Klamydia -tyylinen huumoriorkesteri Heppihirviöt. Siinä olivat mukana speed metal -yhtye Prestigen Aku Kytölä ja Jan Örkki Yrlund.

LSC oli noihin aikoihin vaihtanut rumpaliaan. Uusi takoja oli Salosta Tampereelle muuttanut Jarkko Jokelainen. Kannuksensa punkorkesteri God's Lonely Menissä saanut Jokelainen toimitti jo varhaisteininä musiikkiaiheista pienlehteä Subterranean Junglea. 90-luvun alussa se muuttui ihka oikeaksi Jungle-lehdeksi. Nykyään Jokelainen tunnetaan Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien toimittajana.

Myös muut LSC:n jäsenet olivat siirtäneet 90-luvun alussa romppeensa Tampereelle, koska Vammala kävi turhan ahtaaksi.

Tutustuin loppukesästä -92 Up My Spine -levyyn, jota keikyäläinen kaverini Juha Hietanen kovasti kehui. Hän oli tehnyt Tyrvään Sanomiinkin jutun bändistä. Haastattelun lomassa Hietanen oli ottanut komeita mustavalkopotrettaja bändistä. Kuvauspaikka oli muistaakseni leikkipuisto, jossa yhtyeen jäsenet roikkuivat keinuista ja erilaisista vempeleistä.

Tulliklubin lavalla LSC oli helvetin hyvä. Kitaristit PP Kotila ja Toni Haimi heiluivat kuin heinämiehet. Muistan kun ennen keikkaa Haimi kertoi Hietaselle, että "bändi hajosi junassa". Onneksi se oli vain tilapäistä, sillä ainakin tuona iltana LSC oli kasassa ja voimissaan. Huomasin kun Juice Leskinen Grand Slamista, ja myöhemmin Cliftersistä, tunnettu rumpali Vesa Sytelä kuunteli sivummalta juttuja, eikä selvästikään tiennyt mikä heppu glamrokkari-Haimi oikein oli.

Kesällä 1994 näin Lowdown Shakin' Chillsin kolme kertaa. Ensin Provinssirockin klubilla jossain päin Seinäjoen keskustaa, sitten juhannuksena Kauhajoen Nummirockissa ja lopuksi vielä Ruisrockissa. Ruississa LSC soitti teltassa ennen päälavalla ollutta Aerosmithiä, joka oli suurten tähtien tapaan reilusti myöhässä. Päälavalla viivettä yritti paikata pitkillä kitarasooloilla ja muilla venytyksillä amerikkalainen Pride And Glory, jonka oli Ozzy Osbournen kitaristin Zakk Wylden yhtye.

Lowdown Shakin' Chills soitti viimeisen keikkansa syksyllä 1994. En tiedä syytä hajoamiseen. Turhan aikainen poismeno joka tapauksessa.

Viitisen vuotta sitten satuin katsomaan Poliisi-TV:tä tai jotain muuta TV2:n ajankohtaisohjelmaa. Siinä haastateltiin PP Kotilaa. Häntä ei tosin noteerattu muusikon ominaisuudessa, vaan aihe liittyi huumekuolemiin. Ennen Jokelaista LSC:ssä rumpalina ollut Jan Jansku Nylund nimittäin kuoli joskus 90-luvulla yliannostukseen. Muistan joltain asiasta tietävältä tuttavaltani kuulleeni hänen vetäneet "hevoshormoonia", ja taidettiinpa se lähetyksessä mainitakin. Ohjelmassa haastateltiin edesmenneen rumpalin äitiä ja Kotilaa Janskun vanhana kaverina.

Viime lauantaina huomasin turkulaispubi Tinatuopin pöydässä tutunnäköisen hahmon. Hänhän oli LSC-kitaristi Kotila! Siinä kaljapäissäni oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Kotila kertoi olevansa nykyisen bändinsä kanssa menossa keikalle Satamakapakka Hunsvottiin, jossa yhtye versioi amerikkalaista psykedeelisen rockin mestaria Roky Ericksonia.

Yritin linkittää tämän loppuun muutaman biisin LSC:ta, mutta blogipalvelin ei jostain syystä tunnista bändin biisejä. The Nomadsin Lowdown Shakin' Chillsin se kylläkin löytää. Mutta pienellä vaivalla asiasta kiinnostuneet siirtyvät Youtubeen ja hakevat itse sieltä.

Rahutu tuhkatriinu - Levoton tuhkimo

Olen viime päiviin asti jotenkin välttynyt virolaisen Mari-Leen kappaleelta Rahutu tuhkatriinu. Kyseessä on käännös Dingon vuoden 1984 hitistä Levoton tuhkimo. Mari-Leen on levyttänyt biisin vuonna 2006. Kuulun Facebookissa Paskan musiikin ystävät -nimiseen ryhmään, jonne kappale oli linkitetty.

Jotenkin mystistä, etten ole tällaiseen lauluun ennen törmännyt, vaikka Virossa on tullut rampattua aika usein. Muistan kyllä kuulleeni reissuilla eestinnoksia ainakin Juice Leskisen ja Martti Innasen tuotannoista. Kerran Latvian Riiasta tullessa bussin radiossa soi englanniksi Riki Sorsan Joelle -kappale. Joku tiesi sen olevan  alkuperäisteos eli Styxin Boat on The River. Kaikkea sitä näköjään voi linja-autossakin oppia.

En ole muistaakseni itse Mari-Leenistäkään kuullut aikaisemmin. Wikipedian mukaan hän on syntynyt 1987 ja esiintynyt Viron Euroviisuedustajana Suntribe -yhtyeessä vuoden 2005 kilpailuissa. Mari-Leenin esikoisalbumi Rahutu tuhkatriinu ilmestyi 2006 ja nousi maansa listakärkeen.

Mari-Leen versio toimii mielestäni yllättävän hyvin.

Lööperiä Amerikan malliin

Sehän on tiedetty jo ikiajat, että Amerikassa kaikki on suurta ja varsinkin paljon suurempaa kuin Suomessa. Viihdemaailmassa näin tuntuu olevan vielä enemmän kuin vaikkapa urheilussa.

Kalifornialaisen glamrockyhtye Mötley Crûen tarinan kertova kirja The Dirt - Törkytehdas (2001) oli julkeudessaan niin suurta puppua, että ihmettelen kuinka itseään fiksuina pitävät ihmiset ottivat sen niin tosissaan. Amerikan lisää Mötikkä -miesten kirjassa on niin paljon, että mikäli jutut pitäisivät edes puolittain paikkansa, olisivat äijät olleet haudassa jo vuosikausia.

"Paras kirja ikinä", kommentoi kerran eräs peruskoulunopettaja, jolle oli mennyt täydestä Nikki Sixxin, Vince Neilin ja kumppanien höpinät. Sääli vaan oppilaita.

Joskus tokaisinkin jossain, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten Mötleyn pojat olisivat pärjänneet edes yhden viikonlopun 80-luvulla Eppu Normaalin, Sielun veljien, Popedan tai Juice Leskinen Grand Slamin keikkabussissa Suomen suvessa. Siinä olisivat jenkit olleet ihmeissään kun suomipojat imuroivat ämpäritolkulla viinaa keikkareissuillaan.

Moisen tripin jälkeen Törkytehtaan kaltaista sontaa tuskin olisi kirjoittettu. Tai jos, niin viina ja huumeet olisivat näytelleet kirjassa paljon pienempää osaa. Kyllähän mainituilla orkestereilla naisiakin riitti, vaikka sitä ei hevillä uskoisikaan esimerkiksi alla olevasta kuvasta.

Popeda vuosimallia 1982


Pari kuukautta sitten iltapäivälehdet kirjoittivat entisen Guns N' Roses -basisti Duff McKaganin vanhoista juomatottumuksista, joista McKagan kertoo uutuuskirjassaan It's So Easy and Other Lies. Amerikan lisää oli siinäkin suorastaan saavitolkulla.

"Haiman laajentuminen johtui McKaganin ankarasta ryyppäämisestä. Pahimmillaan hän joi 1 gallonan, eli noin 3,8 litraa vodkaa päivässä.

- Sen jälkeen yritin vähentää ja siirryin juomaan viiniä. Sitä kului 10 pulloa päivässä."

Justiinsa juu ja jetsulleen! Vedäppä itse nelisen litraa eli kahdeksan pulloa vodkaa päivässä vaikka kuukauden verran ja kerro sitten juopottelustasi medialle vajaat 20 vuotta myöhemmin. Jää kyllä toteuttamatta jopa maailman suurimpiin kuuluneen rockbändin jäseneltä.

Lehtijutuissa McKagan unohti mainita miten soittopuoli mahtoi sujua esiintymislavalla pikku viinapaukuissa. Veikkaan, että keikalla November Rain olisi ollut suoranainen vodkasade ja mies itse kuin Welcome To The Jungle, jos tuosta viinamäärästä puoletkaan pitäisi paikkaansa.

Tänään näin punaista kuin luin Iltalehteä netistä. Aerosmithin laulaja Steven Tyler, joka nykyään tunnetaan paremmin näyttelijä Liv Tylerin isukkina ja American Idol -ohjelman tuomarina, kertoi sekoiluvuosistaan.

"Kun vuonna 1976 luin lehdestä kavereista, jotka olivat kiskoneet miljoonia sieraimiinsa ja menettäneet lopulta koko omaisuutensa, sanoin aina, että minä en koskaan ole noin tyhmä. Loppujen lopuksi niistin menemään kaksikymmentä miljoonaa."

Kamoon Steven, edes jotain rajaa hei!

Steven Tyler

Suomessa satusedän hommia on lahjakkaasti tehnyt entinen Hanoi Rocks -kitaristi Andy McCoy. Vaikka pidänkin miestä erinomaisena biisintekijänä, on hän silmissäni jo 80-luvulla menettänyt uskottavuutensa henkilönä.

Nyt Andy on ollut tovin hiljaa, mutta eiköhän sieltäkin vielä kuulu hurjia juttuja kuinka hän teki sitä ja tätä, veti huumeita oikein urakalla ja sekoili täysillä. Siitä huolimatta Andy on päihdeasioissa uskottavampi kuin Amerikan kollegansa!

Andy McCoy