Marco Hietala - Ruostumaton

Lainasin viime sunnuntaina kaverilta Timo Kangasluoman kirjoittaman Marco Hietala-elämänkerran Ruostumaton. Syksyllä 2017 julkaistu kovankantinen ja isofonttinen kirja tuli luettua parissa illassa.

Tammikuussa 1966 syntynyt Hietala tuskin sanoo suurelle tuulipukukansalle paljon mitään, mutta musiikkia harrastaville hän on ollut tuttu hahmo jo 80-luvulta kuopiolaisen Tarot-heviyhtyeen riveistä.

Laajempaan tietoisuuteen laulava basisti tuli 2000-luvulla liityttyään kovassa nousussa olleeseen Nightwishiin ja oltuaan vajaat kymmenen vuotta sitten television suositussa Kuorosodassa Kuopion joukkoeen kapteenina.

Ensimmäisen kerran törmäsin Hietalaan 80-luvun puolivälissä Suosikissa, jossa oli mustavalkoinen kuva jalkansa monitorin päälle nostaneesta ja nyrkkiä puivasta basistista. Kyseessä oli Suosikin Rock-kuningas-kiertue ja Hietalan bändi tuohon aikaan nimeltään Purgatory.

Purgatorystä tuli Flamingon kanssa tehdyn levytyssopimuksen myötä Tarot vuonna 1986. Muistan vielä kuin eilisen päivän keväällä Hittimittarissa näytetyn Wings Of Darkness-videon, jonka sain tallennettua vhs-kasetillekin. Meno oli vallan hurja; rumpali takoi kuin mielipuoli ja Hietalan ikenet näkyivät vähän turhankin hyvin kameramiehen tunkiessa työvälinettään melkein hänen suuhunsa.

Tarotin debyyttipitkäsoitto The Spell Of Iron ilmestyi syksyllä 1986. Levyä mainostettiin Soundissa jotenkin näin, että "Suomen hevikuningas - ei haastajia!".

Tarot vuonna 1988.

Koska Hietalan tarina on minulle pääpiirteittäin tuttu, en odottanut kirjalta ihmeitä. Ruostumattoman parasta antia ovat kertomukset Tarotin alkutaipaleesta. Bändi ei lupaavan alun päässyt sille suosion tasolle, jolle sen olisi mielestäni pitänyt päästä. Orkesterin kaksi ensimmäistä, ehkä kolmaskin albumi, ovat suomalaisen hevimusiikin aatelia.

Tarotin huonosta karmasta on kuulunut paljon juttuja jo ennen kirjaa. Nyt kun takaiskuja tässä kerrattiin, eipä voi toista mieltä olla. Jollakin oli paljon bändiä vastaan.

Vaikka seurasin Hietalan uraa mielestäni tiiviisti tai sen verran kuin sen ajan tiedoitusvälineistä irtosi, en tiennyt, että hänellä meni 90-luvulla näin huonosti kuin kirjassa kerrotaan. Oli masennusta ja asunnottomuutta. Ruostumaton onkin aikamoinen selvitymistarina ryysyistä rikkauteen.

Hietala ei säästele ryyppy- ja panojutuissa. Ei hän niillä mässäilekään, mutta suomalaisiin muusikkoelämänkertoihin verrattuna teksti on jopa rajua. Esimerkiksi eräs punatukkainen iskelmärokkari ei kerro kirjassaan naisjutuista lainkaan, vaikka tunnettu panomies onkin.

Nightwish vuonna 2004. 

Olen tavannut Marco Hietalan vuosien varrella monta kertaa. Aluksi Tarot-fanina ja myöhemmin Sue-lehden avustajana, jolloin olen tehnyt Sinergy- ja Tarot -bändeistä jutut lehteen. Oikein asiallinen ja ystävällinen mies.

Nuottiöljy ei maistunut tuolloin kai jo raitistuneelle Hietalalle, kun keväällä 2010 Euran Osmantuvan backstagella yritin tarjota hänelle Jägermeister-huikkaa.

Tarot keikalla Osmantuvassa Eurassa 9.4.2010. 

Vanhat vhs-musiikkikasetit

Sain viime viikolla takaisin vanhat vhs-musiikkikasettini, jotka olivat lainassa pari-kolme vuotta. Luulin jo kyseessä olevan niin sanotun ikuisuuslainan. Kiitos oman aktiivisuuteni, homma raukesi ja nyt voin taas olla huoleti.

Kyseessä on pino 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun ajoittuvia nauhoitteita, joissa on silloisista televisio-ohjelmista taltioituja musiikkivideoita. Hittimittari, Rockstop, Pål Presley Show, Kamoon kielet poikki, Levyraati ja mitä niitä siihen aikaan olikaan. 

Koska aikoinaan näin suurta vaivaa kootessani kasetteja, alkoi pitkä laina-aika vähitellen vituttaa kovasti. Kun yritin kysellä omaisuuteni perään, olivat vastaukset joko epämääräisiä tai sitten ei vastausta kuulunut ollenkaan. Pienen ukaasin kautta vihdoin sain vhs:ni takaisin.

Diiliin kuului myös kasettien siirto dvd:lle. Kuten epäilinkin, ei moinen toteutunut ainakaan minun kohdallani. Ja tuskin enää jälkikäteen totetutuukaan. Kova oli uho, mutta eipä tarvitse enää tästä osoitteesta lainata yhtään mitään.

Monet tuttavat ovat kuulemma kipanneet vhs-lastinsa suoraan taloyhtiön roskakoriin. Itse en ole sellaista temppua tehnyt, koska mielestäni se on aivan hullun hommaa. Kasettien nauhoittamiseen ja koostamiseen sekä mahdollisen kansien tekemiseen kun on kulutettu valtavasti aikaa ja vaivaa.

Pari vuotta sitten annoin kaksi kassia kasetteja eräälle kaverille, joka pitää melkoista vhs-museota kesäkortteerissaan. Ne eivät ole siellä seinäkoristeina, vaan hän katselee elokuvia ajankulukseen. Huomattavasti parempi ratkaisu kuin nakata kasetit roskikseen. Pääsivät ainakin hyvään kotiin.

Musiikkikaseteistani en hevillä luovu. Viime viikon perjantaina oli sopivaa aikaa panna vhs-nauhuri rullaamaan ja katsella yhtä näistä legendaarisista tallenteista, jotka viime viikolla pääsivät takaisin kotiin. Aikoinaan muistin ulkoa jokaisen videon ja niiden järjestyksen, eikä muisti ollut vieläkään pahemmin mennyt. Kunnon nostalgiaa!

Mikko Alatalon muistelmat

Ostin pari kuukautta sitten Turun Kirjamessuilta läjän painotuotteita. Niiden joukossa oli Petri Nevalaisen kirjoittama Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo (Helsinki-kirjat), joka ilmestyi Alatalon 60-vuotispäivien alla 2011.

Mainitessani joillekin tuttavilleni ostaneeni kirjamessuilta "muun muassa Mikko Alatalon elämänkerran", venyi monilla hymy korviin asti. Muusikko-kansanedustajaa pidetään yleisesti jonkinmoisena harmittomana pellenä, jolle on lupa jollei ihan nauraa, ainakin hymähtää.

Päähenkilö itse tuntuu tiedostavan asian. Kirja onkin yhtä taistelua vakavasti otettavan Alatalon puolesta. Siinä todistellaan hänen erinomaisuuttaan, muistellaan katkerasti menneitä kritiikkejä ja nostetaan kansanmies sellaiselle jalustalle, jolle se hänen itsensä mielestään kuuluisi. Tosin jotakuinkin näin tapahtuu melkein jokaisessa elämänkertakirjassa.

Kun Alatalo saapui  70-luvun alussa Tampereelle opiskelemaan, tutustui hän yliopistossa Harri Rinteeseen ja Juice Leskiseen. He ja muutama muu perustivat Coitus Int -orkesterin, joka nykyään muistetaan lähinnä Juicen bändinä.

Leskinen mainitaankin kirjassa todella usein. Vaikka miehet eivät 70-luvun puolivälin jälkeen kimpassa musiikkia vuosikymmeniin tehneetkään, näyttää yhteys säilyneen läpi vuosien.

Vasta 2000-luvulla vanhat kumppanukset ryhtyivät musisoimaan uudelleen. Moinen siirto sai Soundin päätoimittaja Timo Kanervan tarttumaan kynään ja rustaamaan sellaisen arvostelun, että kiukkuisen Alatalon puhinaa aiheesta on ikävä lukea.

Mikko Alatalo muistetaan sinisankaisten silmälasiensa ohella lähinnä lastenlauistaan kuten Känkkäränkkä sekä Puuhamaa -huvipuiston televisiomainoksesta. 70- ja 80-luvun taitteen neljä Syksyn sävel -voittoa eivät nekään Rikoo on riskillä ruman ja Mummoni ja moukarin heiton  kaltaisilla huumoriralleilla tuo sulkia hattuun uskottavuudesta puhuttaessa.

Näiden vastapainoksi Alatalo on tehnyt suurelle yleisölle tuntemattoman trilogian Siirtomaa-Suomen laulut. Siihen kuuluvat levyt Yhdentoista virran maa (-78), Iso joki tulvii (-81) ja Kolmannen tasavallan vieraana (-82). Alatalo itse pitää levykolmikkoa uransa huippuna. Tätä jaksetaan kirjassa toistaa moneen otteeseen.

Kirjassa sysätään kupletti- ja lastenlaululevytykset lähinnä levy-yhtiön painostuksista johtuviksi. Loppujen lopuksi kaiken takana on ollut raha, joka Alatalolle on tuntunut kelpaavan. Siksi on turha itkeä helppoheikin mainetta, jos kahiseva on merkinnyt enemmän kuin taiteellinen kunnianhimo.

Kirjaan on haastateltu monia Alatalon yhteistyökumppaneita. Jo vuosikymmeniä hänen kanssaan biisejä tehnyt Harri Rinne saa luonnollisesti paljon tilaa. Juice Leskisen muisteluja päähenkilöstä olisi ollut mielenkiintoista lukea, mutta hän kuoli 2006. Raision suuri poika Joel Hallikainen taasen muistaa vuosilukuja pahasti päin honkia kertoessaan omasta Alatalo-historiastaan. Ihme kun moinen on mennyt kirjailijan tai kustannustoimittajan seulasta läpi.

Alatalo on työskennellyt muusikon uransa ohella televisiojuontajana- ja toimittajana muun muassa Iltatähti- ja Hittimittari -musiikkiohjelmissa. 80-luvulla hän toimi soittohommien ohella hiihdonopettajana laskettelurinteillä.

Eduskuntaan Alatalo valittiin Keskustan listoilta vuonna 2003. Ura kansanedustajana jatkuu yhä. Samoin jatkuu muusikon ura, vaikka rahasta se tuskin on enää kiinni. Sen täytyy johtua puhtaasti rakkaudesta musiikkiin, sillä muuten on vaikea kuvitella häntä laulattamassa kännikaloja Turun Härkämäen lähiöpubin kaltaisissa paikoissa.

Minulle Mikko Alatalo on ollut aina olemassa, niin kauan kuin muistan. Elämänkertaa silmäillessäni mieleen putkahteli monia jo unholaan jääneitä asioita hänen tekemisistään ja ylipäätään suomalaisesta populaarikulttuurista. Kirja onkin mainio kertaus lähivuosikymmenten viihdemaailmaan.

Alatalolla on monia hienoja kappaleita. Kirjan edestessä nekin palautuivat mieleen. Youtubesta piti etsiä Siirtomaa-Suomen -lauluja. Enkä muuten tiennyt Alatalon sanoittaneen Maaritin Jäätelökesä -kappaletta.

Hieman yllättäen huomasin Alatalossa ja itsessäni monia samoja piirteitä. Molemmilla tuntuu olevan norsun muisti. Sen lisäksi että olemme pitkävihaisia, kärsimättömiä ja äkkipikaisia, emme pidä Vihreiden Satu Hassista.

Eppu Normaalin Mutala

Suomirokin ikonilta Eppu Normaalilta ilmestyi kuluneella viikolla uusi levy, Mutala. Kyseinen julkaisu ilmestyi sekä tupla-cd:nä että kolmoisvinyyliinä, musiikin ollessa uudelleen lämmitettyä tavaraa. Bändi on nimittäin vääntänyt vanhoja rallejaan akustiseen muotoon.

Mutala ei ole mikään hittikimara, vaan sillä on harvinaisiakin biisejä, joita suuri yleisö ei tunne. Tällainen on esimerkiksi 1978 ilmestyneeltä debyyttilevy Aknepopilta alunperin löytyvä Teen sinusta muusia.

Youtubesta löytyvät kolme Mutala -musiikkivideota osoittavat, että bändi toimii näilläkin sovituksilla hienosti. Teen sinusta muusia -biisin lisäksi kuvalliseen muotoon ovat päässeet myös Puhtoinen lähiöni ja Lainelautaileva lehmämaha rock'n'roll.

Mutala taitaa tämän perusteella päätyä ostoslistalleni.

Oma suhteeni Eppu Normaaliin on jo vanha. Viime keväänä kannoin korteni kekoon Imperiumi.net -sivuston Messulaudan Eppu-keskustelussa.

"Olin 30 vuotta sitten kova Eppu-fani. Ensimmäinen kuulemani levy oli Akun tehdas. Se on kestänyt aikaa hyvin ja toimii vieläkin. Samoin Maximum Jee&Jee ja Aknepop (joka tosin on monilta osin omaan aikaansa sidottu, mutta kumminkin). Elävänä Euroopassa on parhaimpia suomalaisia livelevyjä. Paljon parjattua Coctail Bariakin kuuntelin aikoinaan into piukassa, muistan kertosäkeet vieläkin hyvin, vaikken muista koska olisin viimeksi levyn kuullut. Tie vie sen sijaan oli kaamea pettymys, ostin levyn tuoreeltaan kesällä 1982. Pop pop pop oli ja on hyvä kokoelmalevy.

Sitten tulikin hevirokki kuvioihin ja Eput jäivät taustalle. Olen kumminkin seurannut bändiä läpi vuosien ja em. levyjen jälkeen hyllystä löytyvät ainakin Rupisia riimejä karmeita tarinoita, Kahdeksas ihme ja Imperiumin vastaisku. Kumman haukuttu levy sekin, vaikka sisältää erinomaisia biisejä paljon.

Livenä näin Eput ensimmäisen kerran vasta 1987 Laitilan Munamarkkinoilla. Bändi soitti isossa sirkusteltassa. Kaveri huusi eturivistä Ruba -biisiä joka välissä, jolloin bändi antoi periksi ja soitti tuon muutoin settiin kuulumattoman kappaleen. "Tämä on omistettu Mister Munamarkkinalle, joka on tuossa eturivissä", Martti Syrjä spiikkasi.

Viime kesänä näin Eput Karjurockissa Lokalahdella. Keikka oli erinomainen, yksi viime vuoden parhaita näkemiäni keikkoja, ellei jopa paras. Siitä heräsikin jonkunlainen uusi innostus yhtyettä kohtaan."

Sellaisia mietteitä viime huhtikuussa. Eipä tuohon ole juuri mitään lisättävää tai poistettavaa.