Mikko Alatalo Majlandissa

Majland on yksi Turun Aurajoen monista ravintolalaivoista. Nykyisen omistajansa myötä siellä on ollut tarjolla elävää musiikkia, viimeksi lauantaina Mikko Alatalo hanuristinsa Jammi Humalamäen kera.

Alkuperäinen aikomukseni ei ollut lähteä kotioloista mihinkään. Ensinnäkin siksi, että rahaa ei nyt olisi liioin tuhlattavaksi postilakon takia. Toisaalta sitä ei ole senkään jälkeenkään, mikäli pakettilajittelukiistan, johon minäkin kuulun, voittaa työnantaja palkkojen ja lukuisten muiden työehtojen sikamaisella halpuuttamisella.

Kävi kumminkin niin, että kun kaveri tuli illansuussa käymään, pistin levyt pyörimään ja korkkasin Jägermeister-pullon. Pian alkoi Alatalokin kummasti kiinnostaa.

Jammi Humalamäki ja Mikko Alatalo Majlandissa. 

Samana ehtoona Turussa oli legendaarinen skotlantilainen hardrock-yhtye Nazareth. Muutama tuttava tuossa ihmettelikin miksen sinne mennyt. Nyt kumminkin kävi niin, että Alatalo veti pidemmän korren.

Turun Logomossa oli lauantaina Raskasta joulua-konsertti. Tapahtuma, jossa isot heviäijät laulavat joululauluja. Eipä voisi vähempää kiinnostaa, enkä ollenkaan ymmärrä konseptin suosiota vuodesta toiseen. Mutta kun rahaa tulee hyvin, miksi tappaa lypsävä lehmä.

Nähdäkseni Raskaan joulun suosio perustuu lähinnä artistien naisiin vetoavaan ulkonäköön, eikä suinkaan joululaulujen hienouteen heviversioina. Mikäli lavalla olisi JP Leppäluodon, Marco Hietalan tai Ville Tuomen sijasta vaikkapa Samuli Putro, Kauko Röyhkä ja Arttu Wiskari vetämässä aivan samoja petteripunakuonoja, kaikkoaisi naisyleisö välittömästi kuin kuppa Töölöstä!

Selfiet Mikon kanssa.

Majlandissa ei ollut suurta yleisöryntäystä, vaikka Alatalon keikkaa mainostettiinkin hyvin ainakin Facebookissa. Istumaan mahtui vaivatta ja jopa paikkaakin vaihtamaan. Näinkin kävi, jos joku sattui päästelemään pahankatkuista kaasua, kuten eräs henkilö seurueestamme.

Alatalon keikkasetti perustui pääosin hänen vakavampaan tuotantoonsa. Kupletti- ja huumorirallit olivat minimissä. Känkkäränkkä, Puuhamaa, Vesilasi vessanavain heiniä paali, Rikoo on riskillä ruma muut renkutukset oli niputettu yhdeksi potruriksi. Ratkaisu sopi ainakin minulle.

Mikko Alatalo. Kuva: Miika Hyttinen.

Laulaja kertoili biisien välissä niiden taustoista ja jutteli muutenkin mukavia. Voi olla, että samat välispiikit tulevat vähän joka keikalla, mutta minulle tarinat olivat pääosin uusia. Niissä seikkailivat muun muassa presidentti Sauli Niinistö ja pari muuta poliitikkoa, mutta useimmiten Alatalon vanha soittokumppani Juice Leskinen.

Ilmeisesti Juice on ainakin näin vanhemmiten tullut Alatalolle erityisen rakkaaksi. Settilistassa oli lukuisia 70-luvun kappaleita, joita he Coitus Int-yhtyeen kanssa levyttivät sekä Juice ja Mikko-levyn materiaalia. Olikin hienoa kuulla sellaisia biisejä kuin Panomies, Hengitä sisko, Hän hymyilee kuin lapsi, Klovni heittää veivin ja Odysseus.

Vaikka Nazareth oli varmasti hyvä kivenheiton päässä, oli sitä Mikko Alatalo duokin. Oikein onnistunut elävän musiikin ilta.

Mikko Alatalon muistelmat

Ostin pari kuukautta sitten Turun Kirjamessuilta läjän painotuotteita. Niiden joukossa oli Petri Nevalaisen kirjoittama Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo (Helsinki-kirjat), joka ilmestyi Alatalon 60-vuotispäivien alla 2011.

Mainitessani joillekin tuttavilleni ostaneeni kirjamessuilta "muun muassa Mikko Alatalon elämänkerran", venyi monilla hymy korviin asti. Muusikko-kansanedustajaa pidetään yleisesti jonkinmoisena harmittomana pellenä, jolle on lupa jollei ihan nauraa, ainakin hymähtää.

Päähenkilö itse tuntuu tiedostavan asian. Kirja onkin yhtä taistelua vakavasti otettavan Alatalon puolesta. Siinä todistellaan hänen erinomaisuuttaan, muistellaan katkerasti menneitä kritiikkejä ja nostetaan kansanmies sellaiselle jalustalle, jolle se hänen itsensä mielestään kuuluisi. Tosin jotakuinkin näin tapahtuu melkein jokaisessa elämänkertakirjassa.

Kun Alatalo saapui  70-luvun alussa Tampereelle opiskelemaan, tutustui hän yliopistossa Harri Rinteeseen ja Juice Leskiseen. He ja muutama muu perustivat Coitus Int -orkesterin, joka nykyään muistetaan lähinnä Juicen bändinä.

Leskinen mainitaankin kirjassa todella usein. Vaikka miehet eivät 70-luvun puolivälin jälkeen kimpassa musiikkia vuosikymmeniin tehneetkään, näyttää yhteys säilyneen läpi vuosien.

Vasta 2000-luvulla vanhat kumppanukset ryhtyivät musisoimaan uudelleen. Moinen siirto sai Soundin päätoimittaja Timo Kanervan tarttumaan kynään ja rustaamaan sellaisen arvostelun, että kiukkuisen Alatalon puhinaa aiheesta on ikävä lukea.

Mikko Alatalo muistetaan sinisankaisten silmälasiensa ohella lähinnä lastenlauistaan kuten Känkkäränkkä sekä Puuhamaa -huvipuiston televisiomainoksesta. 70- ja 80-luvun taitteen neljä Syksyn sävel -voittoa eivät nekään Rikoo on riskillä ruman ja Mummoni ja moukarin heiton  kaltaisilla huumoriralleilla tuo sulkia hattuun uskottavuudesta puhuttaessa.

Näiden vastapainoksi Alatalo on tehnyt suurelle yleisölle tuntemattoman trilogian Siirtomaa-Suomen laulut. Siihen kuuluvat levyt Yhdentoista virran maa (-78), Iso joki tulvii (-81) ja Kolmannen tasavallan vieraana (-82). Alatalo itse pitää levykolmikkoa uransa huippuna. Tätä jaksetaan kirjassa toistaa moneen otteeseen.

Kirjassa sysätään kupletti- ja lastenlaululevytykset lähinnä levy-yhtiön painostuksista johtuviksi. Loppujen lopuksi kaiken takana on ollut raha, joka Alatalolle on tuntunut kelpaavan. Siksi on turha itkeä helppoheikin mainetta, jos kahiseva on merkinnyt enemmän kuin taiteellinen kunnianhimo.

Kirjaan on haastateltu monia Alatalon yhteistyökumppaneita. Jo vuosikymmeniä hänen kanssaan biisejä tehnyt Harri Rinne saa luonnollisesti paljon tilaa. Juice Leskisen muisteluja päähenkilöstä olisi ollut mielenkiintoista lukea, mutta hän kuoli 2006. Raision suuri poika Joel Hallikainen taasen muistaa vuosilukuja pahasti päin honkia kertoessaan omasta Alatalo-historiastaan. Ihme kun moinen on mennyt kirjailijan tai kustannustoimittajan seulasta läpi.

Alatalo on työskennellyt muusikon uransa ohella televisiojuontajana- ja toimittajana muun muassa Iltatähti- ja Hittimittari -musiikkiohjelmissa. 80-luvulla hän toimi soittohommien ohella hiihdonopettajana laskettelurinteillä.

Eduskuntaan Alatalo valittiin Keskustan listoilta vuonna 2003. Ura kansanedustajana jatkuu yhä. Samoin jatkuu muusikon ura, vaikka rahasta se tuskin on enää kiinni. Sen täytyy johtua puhtaasti rakkaudesta musiikkiin, sillä muuten on vaikea kuvitella häntä laulattamassa kännikaloja Turun Härkämäen lähiöpubin kaltaisissa paikoissa.

Minulle Mikko Alatalo on ollut aina olemassa, niin kauan kuin muistan. Elämänkertaa silmäillessäni mieleen putkahteli monia jo unholaan jääneitä asioita hänen tekemisistään ja ylipäätään suomalaisesta populaarikulttuurista. Kirja onkin mainio kertaus lähivuosikymmenten viihdemaailmaan.

Alatalolla on monia hienoja kappaleita. Kirjan edestessä nekin palautuivat mieleen. Youtubesta piti etsiä Siirtomaa-Suomen -lauluja. Enkä muuten tiennyt Alatalon sanoittaneen Maaritin Jäätelökesä -kappaletta.

Hieman yllättäen huomasin Alatalossa ja itsessäni monia samoja piirteitä. Molemmilla tuntuu olevan norsun muisti. Sen lisäksi että olemme pitkävihaisia, kärsimättömiä ja äkkipikaisia, emme pidä Vihreiden Satu Hassista.