Perjantai-ilta 15. elokuuta ei kulunut Aurajoen ravintolalaivoilla istuskellessa, vaan Ruissalossa luontokuvauksen parissa.
Seuraavana päivänä oli aikainen lähtö Tampereelle, jossa Peltolammin kentällä oli Nääsville Petankki Ouppen-niminen tapahtuma. Itse en tosin osallistunut siihen, vaan hengailin kaupungilla iltapäivän. Ilmainen bussikyyti houkutteli mukaan ja tunnelmaahan autossa riitti.
Tampereen kokemuksiin kuuluivat muun muassa sateinen, +11 asteinen kesäkeli ja pippurisumutteen nuuhkiminen Koskikeskuksessa. Joko joku teki ilkeän jäynän tai sitten järjestysmiehet innostuivat asiakasta poistaessaan.
Ostin loppukesällä uuden kameran, Nikon P1000:n. Se oli ollut mielessä jo pari vuotta, mutta nyt iskin kiinni kun vehje tuli sopivaan hintaan vastaan.
Nämä kuvat ovat ovat ensimmäisten joukossa mitä olen Nikonilla olen ottanut. Kuvauspaikka on Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha Ruissalossa.
Aika kuluu nopeasti. Ehti vierähtää neljä viikkoa, ennen kuin sain toimeksi kirjoittaa helmikuisesta vierailustani Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin. Pääkohteena oli Manserock-näyttely.
Huomasin mainoksen, jossa kerrottiin bussireissun Vapriikkiin toteutuvan mikäli osallistujia on vähintään kymmenen. Sen vertaa ei ikävä kyllä ilmaantunut, mutta homma kuitenkin toteutui. Tosin pienemmällä tila-autolla. Iso kiitos firmalle, joka viitsi lähteä kuljettamaan niinkin pientä porukkaa.
Alkuvuodesta paljon julkisuudessa paistatellut Manserock-näyttely oli käymisen arvoinen. Vapriikin kellaritiloissa laajalle levittäytyvä tamperelaisen rokin esittely oli monipuolinen ja hienosti koottu.
Vapriikki oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu. Entinen tehdasrakennus Tammerkosken partaalla on kokenut renessanssin museokeskuksen muodossa. Talossa on useita pysyviä näyttelyitä, joista kiersin Postimuseon ja Luonnontieteellisen museon tilat. Myös Vuoden luontokuvat 2023 tuli katseltua läpi.
Manserock-nimi juontaa kesään 1975, jolloin Juice Leskinen Coitus Int. ja Alwari Tuohitorvi lähtivät yhteiselle kiertueelle. Kiertueen nimi oli Manserock.
Manserockin kulta-aikaa oli 1980-luku, jolloin huippusuosioon kohosivat Tampereen Ikurista ponnistanut Popeda ja naapurikunnasta Ylöjärveltä tullut Eppu Normaali. Myös Juice Leskinen eri bändikokoonpanoineen oli erittäin suosittu.
Näyttely on toteutettu alan asiantuntijoiden kanssa. Ainakin Eppu Normaalin kitaristin ja tamperelaislevy-yhtiö Poko Rekordsissa työskennelleen Juha Torvisen mielipiteitä on kuunneltu. Torvinen on ehtinyt olla niin televisiossa kuin iltapäivälehdissäkin aiheen tiimoilta.
Ison osan näyttelystä on saanut Torvisen orkesteri. Juicella ja Popedallakaan ei ole neliöistä pulaa. Kaikki potentiaaliset manserokkarit Kasevasta Tabula Rasan kautta Ilonaan on huomioitu.
Poko Rekords ja levykauppa Epe's kuuluvat nekin kiinteästi manserokkiin. Samoin musiikkilehti Soundi, jonka entisestä konkaritoimittajasta Juho Juntusesta olisi saanut olla laajempi oma osionsa. Mies kun on tehnyt satoja levynkansia, sarjakuvia, valokuvannut ja ollut keskeinen hahmo vuosikymmeniä.
Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet yhtä Popedaa. Päässä on soinut yhtyeen kappaleet ja silmissä vilkkunut bändin konsertti 2. syyskuuta Tampereen Ratinan Stadionilla. Popedan vokalistin ja ainoan alkupäisjäsenen Pate Mustajärven taival tamperelaisorkesterin keulilla päättyi vajaan kolmenkymmenen tuhannen silmäparin eteen.
67-vuotias Mustajärvi ei kuitenkaan vetäydy eläkkeelle. Hiljattain ilmestyi hänen uusi soolosinglensä Hei äijä. Kovasti Popedalta haiskahtavasta nimestä huolimatta kappale on enemmänkin iskelmää, jonka esittäjänä voisi olla vaikkapa Matti Esko.
Oma Popeda-historiani ulottuu aivan 80-luvun alkuun. Muistan Suosikista koko sivun mustavalkoisen kuvan, jossa Pate irvistelee, näyttää kieltään ja vääntelee sormiaan. Juttu taisi liittyä singleen ja pikkuhittiin Mörri-Möykky, joka löytyi myös Suomi-ilmiö-kokoelma-albumilta, mutta ei Popedan studiolevyltä.
Kustavissa naapurilla Kari Virtasella (RIP) oli Popedan 1981 keväällä ilmestynyt kolmas albumi Hullutkoirat. Kansitaidetta myöten levy oli todella kovaa kamaa. Pidän sitä yhä orkesterin parhaimpana kiekkona, vaikka yleistä arvostusta se ei nautikaan.
Ensimmäinen oma Popeda-älppärini oli 1982 Turun Kupittaan City Marketista ostettu Mustat enkelit. Levy esitteli samana vuonna bändiin liittyneen kitaristi Costello Hautamäen, josta myöhemmin tuli yhtyeen kantava voima Mustajärven ohella.
Epätasaista Mustat enkelit-levyä on nykyään vähän vaivalloista kuunnella. Mukana on loistavia kappaleita kuten Kuulat sekaisin ja Jos joet olis, mutta joukossa on myös luokatonta paskaa niin kuin Hormoonihuulet.
Hormoonihuulten tyyppistä huumoria Popeda on viljellyt vuosikymmenten saatossa vähän liikaakin. Siksi sitä pidetäänkin ns. oikeiden rokkarien keskuudessa junttibändinä, josta ei voi tykätä ainakaan julkisesti. Panemisesta ja ryyppäämisestä laulaminen on monien mielestä suorastaan jopa sairasta, vaikka ulkomaiset yhtyeet laulavat samoista teemoista eri kielellä. Tietääkseni nämä Popeda-vihaajat panevat ja ryyppäävät kyllä itsekin.
Ensimmäisen kerran näin Popedan livenä Kalannin urheilutalolla talvella 1985. Tarkka päivämäärä on 1. helmikuuta. Tarkistin sen Popeda-historiikkikirjasta Ilikeesti kiitää, jossa on lueteltu yhtyeen keikat vuosilta 1980-2008.
Tuolloin yhtye keikkaili tuoreen Harasoo-levyn jälkimainingeissa ja kokoonpano oli mielestäni sen kautta aikojen kovin. Paten lisäksi bändissä olivat kitaristit Arwo Mikkonen (joka kuoli vuotta myöhemmin soundcheckin jälkeen Tampereella) ja Costello Hautamäki, basisti Jyrki Melartin, rumpali Kari Holm ja kosketinsoittaja Safka Pekkonen.
Sittemmin olen nähnyt Popedan lukemattomia kertoja, varmasti kymmeniä, mutta en ole pitänyt niistä mitään kirjaa kuten ystäväni Miika Hyttinen, jonka kanssa suuntasimme kohti Tamperetta syyskuun 2. päivänä. Hänellä Popeda-saldo yltää noin 150 keikkaan.
Tuossa yhtenä päivänä mietin missä kaikkialla olenkaan bändiin törmännyt. Mieleen juolahtivat muun muassa sellaiset festivaalit kuin Kauhajoen Nummirock 1991, Tuurin kyläkaupan Miljoonarock 2004 ja Vaasan Rockperry 2005.
Rockperry oli siitä erikoinen, että basson varressa tuurasi Popedassa vuosina 1990-95 soittanut Markku Petander. Jyrki Melartin oli saanut myyräkuumeen ja estynyt lähtemään keikoille.
Viking Grace-risteilylla joulukuussa 2015 kaksi kaveriani poistettiin yleisön joukosta, koska järjestysmiehet luokittelivat heidät turvallisuusuhaksi juhlaväen keskellä. En ole moista ennen, enkä sen jälkeen kuullut! Jopa itse Pate Mustajärvi oli huomannut episodin ja seuraavana päivänä paitamyyntikojulla kysellyt mitä oikein tapahtui.
Tässä yhteydessä voisin myös kertoa, että Pate Mustajärvi on kerran lyönyt minua. Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten Tampereella Zarillo-nimisen ravintolan vessassa. Pate istui naapuripöydässä vetämässä kaljaa ja shotteja. Jossain vaiheessa hän oli vessassa samaan aikaan ja huomasi Black Sabbath-paitani, jossa oli Vol 4-albumin kansikuva. "Mää oon nähnyt ton bändin", sanoi laulaja ja latasi nyrkillä palleaani. Isku ei sattunut mitenkään hirveästi, mutta yllätyin moisesta.
Mutta takaisin Tampereelle ja Ratinaan. Tai sitä ennen kuitenkin Nokialle, jossa Hyttisen kanssa majoituimme Hotelli Iisoppiin.
Olen viimeksi käynyt Nokilla keväällä 1995. Tuolloin pääsin Tampereen Taiteen ja viestinnänoppilaitoksen pääsykokeissa loppuvaiheeseen ja yövyin kansanopistotuttuni Veijo Tuomiston luona. En muistanut kaupungin asemakaavasta enää yhtikäs mitään, joten kaikki näytti uudelta.
Iisoppi ei heti soittanut kelloja, mutta baari on tunnettu keikkapaikkakin. Nyt se vaikutti olevan parikymppisen nuorison suosiossa. Rakennuksen yläkerrasta löytyy vaatimattomia hotellihuoneita, joiden vakiovarusteena on korvatulpat. Henkilökunnan mukaan mökä saattaa aamulla kuulua puoli viiteenkin asti.
Huoneessa korkkasin vodkapullon ja löysin televisiosta kanavan, joka näytti Popedan keikkataltiointia kesän 2014 Ruisrockista. Bändi kuulosta erittäin hyvältä. Vilkaisin ikkunasta ja manailin Hyttiselle säätä, joka oli totaalisen paska. Vettä tuli kuin saavista.
Tampereelle olisi normaaliolosuhteissa lähdetty varmasti tunteja aikaisemmin, mutta nyt olimme hotellihuoneessa jumissa. Ei mitään mieltä lähteä kastumaan ennen kuin olisi aivan pakko. Jääköön stadionkonsertin lämmittelijät Martti Servo & Napander ja Vesterinen yhtyeineen. Kumpikaan ei muutenkaan kiinnostanut, ei varsinkaan sellaisella koiranilmalla.
Kun sade taukosi, oli aika toimia. Nokialta kesti parinkymmentä minuuttia bussilla Tampereelle. Matkalla ohitimme Pispalan- ja Pyynikin kaupunginosat, joihin pitäisi joku kerta käydä varta vasten tutustumassa.
Tampereella ilma vaikutti lupaavalta. Baarissa yhdet juomat huiviin ja samalla päivän toinen julkkisbongaus. Ensimmäinen oli liikennevaloissa Nokialla kun iskelmälaulaja Markku Aro ohitti meidät katumaasturillaan. Nyt bodaaja Bull Mentula istui kavereineen samassa ravintolassa. Kovin oli Bull pienikokoinen mies livenä, vaikka kuvien perusteella luulin hänen olevan lähinnä ladonovi.
Ratinan edustalla oli sakkia tuhansittain. Liityimme jonon jatkoksi. Aikamme ihmeteltyämme pääsimme sisälle ja Hyttinen suuntasi myyntikojulle hankkimaan ties kuinka monetta Popeda-paitaansa.
Edellisenä päivänä Raision Biltemasta ostamani sadeviitta vaikutti sen verran tukevalta, että siitä varmaan olisi jotain apua jos taivas taas repeäisi. Mitään kertakäyttöriepua en edes harkinnut.
Popeda aloitti vähän jälkeen puoli yhdeksän. Juontaja Simo Frangen höpötti tapansa mukaisesti jotain turhuuksia, jonka jälkeen lavan reunojen valtaville näytöille ilmestyi Iltatähti-ohjelmasta vuodelta 1978 peräisin oleva keikkataltiointi Särkänniemestä. Popeda esitti Mönkiäislaulun TapaniRipatin kritisoidessa yhtyeen alkuaikojen meininkiä.
Historiallisen filmin päätteeksi Popeda asteli lavalle vahvistettuna neljällä puhallinsoittajalla ja kahdella taustalaulajalla. Kuulemma torvensoittajat ovat olleet mukana jo vuosia, mikä oli minulle uusi tieto. Kuvittelin heidän olevan spesiaalivahvistus tämän kesän festivaalikeikoille.
Avauksena kuultiin bändin kakkosalbumilta Raswaa koneeseen (1980) peräisin oleva nimikappale. Alku oli lupaava ja enteili yhtyeen soittavan enemmänkin vanhaa materiaalia. Onneksi Popeda muisti edes vähän kaltaisiani vanhoja faneja.
Lava oli valtavan kokoinen. Sen reunoille tehdyille rampeille etenkin Costello Hautamäki ja poikansa, illan valoshownkin suunnitellut basisti Alex Hautamäki, ponkaisivat ajoittain. Taustalle heijastui Popeda-kuvia vuosien varrelta. Tulta ja ilotulitteita ei säästelty.
Konsertin alkupuolelle oli ängetty bändin debyyttiälpeeltä vuodelta 1978 löytyvä tyhjänpäiväinen renkutus Oodi Tom Robinsonille. Kappaleen aikana lavalle heijastui sateenkaaren värejä ja nyrkkiin puristettuja käsiä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti tehdä selväksi, että Popeda hyväksyy seksuaalivähemmistöt. Robinson on tunnettu brittiläinen homolaulaja.
Lupaavan alun jälkeen tapahtui se mitä pelkäsinkin - taivaalta alkoi hiljalleen ripotella vettä. Kun tätä jatkui jonkin aikaa, kaivoin repusta sadeviitan. Pimeässä sen pukeminen ei ollutkaan mitenkään helppoa.
Viimeiset puolitoista tuntia satelikin sitten oikein kunnolla. Esterin perseestä olisi ehkä paras ilmaisu. Samalla fiilis laski kuin lehmän häntä. Kun lopulta kengätkin alkoivat kastua, ei mielialani siitä enää kohonnut, vaikka lavalla olisi tapahtunut mitä tahansa.
Hammasta purren oli kuitenkin kestettävä kun kerran tänne asti oltiin tultu. Onneksi yhtye soitti muutamia harvinaisempiakin helmiä kuten Palle And The Boys, Soittomatkalla, Tää on se yö, Yö ja Pohjantähden alla. Erityismaininta Paten tyttären Jenni Mustajärven laulamalle Eläintenvallankumoukselle, jonka hän esitti varmoin ottein. Biisiä edelsi Paten muistopuhe Arwo Mikkoselle.
Pate Mustajärven jäähyväiskonsertti Popedan laulajana oli näyttävä spektaakkeli, jollaista harvalla suomalaisella orkesterilla on ollut. Viime vuonna samassa paikassa järjestetty Hassisen Kone40 vuotta-konsertti oli sekin upea ja kelin takia huomattavasti viihtyisämpi kuin tällainen sateessa seisoskelu.
Nähtäväksi jää ketä Costello Hautamäki valitsee uuteen bändiinsä ja millä nimellä se alkaa esiintyä. Onko se sitten Costello & Popeda vai mikä. Todennäköisesti mukana ovat hänen poikansa Alex ja Jimi, joka paukutti Ratinassa rumpuja Eläinten vallankumous-biisissä Lacu Lahtisen siirtyessä siksi aikaa pois patteriston takaa.
Popedan uudesta laulajasta on ollut kiivasta arvuuttelua etenkin iltapäivälehdissä. Paten saappaisiin on ehdotettu niin Jenni Mustajärveä, JP Leppäluotoa, Tero Vesteristä kuin Paten siskonpoikaa Jussi Aaltosta. Hän olisikin sopiva mies siihen, koska on aiemminkin tuurannut enoaan tämän ollessa kiinnostuneempi pullosta kuin bändistä.
Joensuulaislähtöisen Hassisen Koneen aktiiviura oli vain kahden ja puolen vuoden mittainen vuosina 1979-1982. Tästä huolimatta yhtye on yksi merkittävimmissä suomalaisorkestereista kautta aikojen.
Bändin 40-vuotisjuhlakeikasta alettiin puhua jo 2019, jolloin minäkin hankin lippuni. Korona pahus siirsi tapahtumaa kaksi kertaa, jona aikana moni tuttu ehti myydä biljettinsä. Suunnittelin jossain vaiheessa itsekin samaa, mutta onneksi näin ei käynyt.
Tampereella heinäkuun 30. päivä järjestetty spektaakkeli keräsi 30 000 ihmistä ja oli ikimuistoinen kokemus. Noin viiden tunnin seisoskelu Ratinan Stadionilla jalat turtana ei sekään harmittanut kun Kone latasi musiikkiaan yli kahden tunnin ajan.
Hassista lämmitteli Tuomari Nurmion nykyinen yhtye Dumari & Spuget. Vaikka Nurmion 80-luvun materiaalista tykkäänkin, ovat hänen myöhemmät tekemisensä olleet lähinnä vaivaannuttavia. Niinpä odotukset tätäkään kohtaan eivät olleet korkealla.
Mutta kas kummaa, Dumari & Spuget kuulosti oikein hyvältä. Nurmion vanhoja hittejä oli sovitettu yhtyeelle sopivaksi ja ne svengasivat mainiosti.
Hieman yllättävästi vasta Nurmion jälkeen estradille asteli Litku Klemetti. Hän on suurelle yleisölle tuntematon laulaja- ja lauluntekijä, jonka hitin Juna Kainuuseen on saattanut moni kuulla.
Urkuja soittanut ja välillä sekopäisesti pelkän mikrofonin turvin ympäri lavaa pyörinyt Litku toi mieleen entisaikojen naiskanttorin ja lsd-tripillä olevan Janis Joplinin hybridin. Meno oli huomattavasti raisumpaa kuin osasisin kuvitellakaan.
Hassisen Konetta oli odotettu yli kaksi ja puoli vuotta. Yleisön joukossa näkyi tuttuja hahmoja suomalaisesta musiikki- ja viihdemaailmasta. Muun muassa Eppu Normaalin basisti Sami Ruusukallio, entinen Yön kitaristi Daffy Terävä, musiikkimoguli Juhani Merimaa, koomikko Jaakko Saariluoma ja entinen Zen Cafen basisti Kari Nylander erottuivat yleisömeren seasta.
Koneen aloittaessa kello 20, olin jo käynyt moneen kertaan läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat asennot mitä pystyssä vaan voi. Seisominen oli jo kärsimystä ja tuli ikävä katsomopaikkaa. Oli virhe ottaa kenttälippu, vaikka toki persekin saattoi puutua tuntikausien istuskelusta.
Bajamajajonot olivat valtavat. En tosin käynyt kuin kerran, silloinkin jonottamiseen meni parikymmentä minuuttia. Ruokaa tai juomaa en ostanut yhtään, vaivainen vesipullo riitti viitisen tuntia.
Kaljatiskien jonoja katselin vain ohimennen, mutta paljon mainostettuja ruokapisteitä osui silmään vain yksi. Siinäkin myytiin ylihintaisia hodareita.
Kaveri kertoi myöhemmin, että hän jonotti hampurilaista yli tunnin, kunnes luovutti Hassisen Koneen aloittaessa soittamisen.
Olisi ollut virhe ruveta kumoamaan alkoholia tuollaisessa tungoksessa. Toisaalta silloin jalatkaan tuskin olisivat väsyneet juuri lainkaan. Turvatarkastus oli niin ylimalkainen, että piilopullon salakuljetus olisi ollut helppoa.
Hassisen Kone aloitti yllättävästi konserttinsa Harsoinen teräs-kappaleella. Lavalla oli ns. Iso-Kone eli vuoden 1982 kokoonpano.
Seitsenmiehiseen, Harsoinen teräs-albumin levyttäneeseen kokoonpanoon kuuluivat Ismo Alanko (laulu, kitara), Jussi Kinnunen (basso), Harri Kinnunen (rummut), Eero Safka Pekkonen (kosketinsoittimet), Jukka Orma (kitara), Hannu Porkka (ksylofoni, lyömäsoittimet) ja Antti Seppo (saksofoni).
Harsoinen teräs-levy kuultiin lähes kokonaan. Bändi soi kuin unelma, varmasti paremmin kuin 40 vuotta sitten.
Kaikkia lavalla olleita miehiä ei olisi tunnistanut. Alanko ja Orma nyt ovat olleet julkisuudessa vuosikymmenet ja Kinnusen veljeksetkin silloin tällöin. Safkakaan ei ole muuttunut paljoakaan vuosien vieriessä, mutta Hannu Porkka ja Antti Seppo olivat kuin eri henkilöt.
Hassisen Kone esitti lähes kokonaan kaikki kolme albumiaan, järjestyksessään viimeisestä ensimmäiseen. Harsoinen teräs, Rumat sävelet ja Täältä tullaan Venäjä ovat kaikki suomirockin kiistattomia klassikoita, joskin Harsoisessa teräksessä on allekirjoittaneella ollut sulateltavaa vuosikymmeniksi.
Ilmestyessään keväällä 1982 levy nimittäin oli karmea pettymys kahden mahtavan albumin (Täältä tullaan Venäjä, Rumat sävelet) jälkeen. 11-vuotiaalle Kimmolle se oli kova pala, eikä levystä oikeastaan jäänyt muuta käteen kuin hitti Levottomat jalat ja Julkinen eläin.
Nyttemmin tuotakin kiekkoa on oppinut arvostamaan. Ratinan Stadionilla kappaleet kuulostivat niin hyviltä, että tuskin kenelläkään oli valittamista.
Konsertin siirtyessä Rumiin säveliin, vaihtui kitaristiksi Reijo Heiskanen ja avauskokoonpanosta lavalle jäivät Ismo Alangon lisäksi Kinnusen veljekset. Seurasi sellainen biisikatras, jota on tuskin koskaan on kuultu tässä muodossa.
Hassisen Kone latasi ensin lähes kaikki Rumien sävelten biisit, jonka jälkeen siirryttiin illan kohokohtaan eli Täältä tullaan Venäjä-levyn pariin. Se on ehdottomasti yhtyeen paras tuotos, suorastaan mestariteos. Kappaleet kuten Iloisesti hammondilla, Rock ehkäisyvälineitä vastaan, Rappiolla, Reippaina käymme rekkain alle ja Syöksylaskijoita kaikki tyynni otettiin vastaan valtavien suosionosoitusten kera.
Bändi soitti tiukasti koko yli kaksituntisen konsertin. Tiedä sitten kuinka paljon spektaakkelia varten oli harjoiteltu, mutta luultavasti aivan helkutisti. Yli kahden vuoden koronasiirtymä varmasti kismitti enemmän soittajia kuin yleisöä, mutta uskoisin lopputuloksen olleen nyt parempi kuin se kesällä 2020 olisi ollut.
Olin täysin varma, että konsertti päättyy yhtyeen tunnetuimpaan kappaleeseen Rappiolla. Näin ei ikävä kyllä käynyt. Illan ainoa kauneusvirhe tapahtuikin encoreissa.
Iso-Kone kutsuttiin takaisin lavalle, jolloin bändi esitti kappaleet Totuus ja Muoviruuseja omenapuissa. Vihoviimeiseksi oli käsittämättömästi valittu On jouluyö,nyt laulaa saa, joka on nimensä mukaisesti joululaulu, tosin Hassisen Koneen tekemä. Ilman tuollaista kardinaalimunausta kyseessä olisi ollut täydellinen konserttielämys.
Viime heinäkuussa pääsin erään peliporukan kyydissä Turusta Tampereelle viettämään kesälauantaita.
Aikaa oli koko päivä kierrellä ja katsella kaupungin ihmeitä. Käväisin muun muassa uudehkossa Saunaravintola Kuumassa Laukotorilla. Yläterassilta avautui hulppeat näkymät Pyhäjärvelle.
Olin sopinut Henna Peltosen kanssa tapaamisen Pyynikin rantaan. Tarkoitiuksena oli ottaa uusia kuvia. Tamperelainen Henna on ollut tuttuni pian kymmenkunta vuotta ja ehdottomasti yksi upeimmista naisista ketä tiedän.
Oli ehtinyt vierähtää jo kaksi vuotta kun Hennan viimeksi Hennan, joten kuvia tuli otettua ehkä vähän liiankin kanssa. Kovan karsimisen jälkeen muistikortille jäi yhä satoja ruutuja. Mutta harvoin hänen kaltaisensa kaunottaren saa kameran eteen.
Tanssijana, mallina ja liikunnanohjaajana tunnetulla Hennalla ei sattunut tuona viikonloppuna olemaan keikkoja missään päin maata, joten tämä sopi hänellekin hyvin.
Olisi luullut Pyynikin rannoilla olevan heinäkuisena hellepäivänä paljon väkeä. Näköpiirissä ei kuitenkaan ollut kuin pari auringonpalvojaa ja kesäteatterin järjestysmies, joka paineli pitkin metsikköä etsimässä mahdollisia pummilla sisään yrittäviä.
