Kevättalven musiikkikirjallisuutta

Olen viime aikoina harrastanut laajalti musiikkikirjallisuutta. Työn alla on ollut muun muassa Irwinistä, Epe Heleniuksesta ja Ismo Alangosta kertovia kirjoja. 

Viimeksi mainittu osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin mitä kritiikki antoi ymmärtää. Taisi olla Helsingin Sanomien vittumaiseen tyyliinsä kirjoittava nousukaskriitikko, joka teilasi Katja Ketun tekstin totaalisesti. 

Mielestäni kirja on oikein mielenkiintoinen, informatiivinen ja Alangon kertomukset kappaleistaan pitkän uransa varrelta ihan parasta. En tosin tuntenut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta kuin pari biisiä, mutta 80-luvun Hassisen Kone- ja Sielun veljet-aikakausi onkin hänen uraltaan minulle merkityksellisintä. 

Kimmo Miettisen Irwin Goodman - kansan taiteilija on samaa tasoa kuin kirjailijan 2021 ilmestynyt Suomipunk 1977-1981-teos. En ole vieläkään saanut sitä luettua sitä loppuun sekavuutensa takia. Sivumäärältään pienempi Irwin sentään meni muutamassa illassa. 

Miettinen oli yksi suosikkikirjoittajistani 80- ja vähän 90-luvullakin, jolloin luin hänen juttujaan Rumbasta ja Soundista. Myös aiemmat kirjansa AC - Takapirujen kuningas ja LoveLies ovat vallan viihdyttäviä. Tiedä sitten mitä on tapahtunut, kun miehen nykytuotanto vaikuttaa aivan juosten kustulta.  

Soundin pitkäaikaisen päätoimittajan Timo Kavervan kirjoittama Epe on kertomus levy-yhtiö Poko Rekordsin ja Epe's Music Shop-levykaupan perustajasta Epe Heleniuksesta. Vaiherikkaita tarinoita lukee mielellään, vaikka suurin osa onkin tuttuja etenkin Vesa Kontiaisen Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia-teoksesta (Like 2004). Vuosikymmenet Heleniuksen tuntenut Kanerva olisi varmaan saanut aiheesta irti enemmänkin. Nyt mennään vähän liikaa itsestäänselvyyksillä. 

Ostin hiljattain maanmainiosta turkulaisesta Alfa Antikva-liikkeestä kaksi kirjaa. Taija Holmin kirjoittama Loppuumyyty! kertoo hänen kahdesta ensimmäisestä vuosikymmenestään suomalaisessa musiikkibisneksessä. Tiedotus- ja tapahtuma-alan ammattilaisella riittää tarinoita niin Yöstä, Popedasta kuin Eppu Normaalistakin. 

Naputellessani aikoinaan juttuja turkulaiseen musiikkilehteen, olin jonkun verran tekemisissä Taijan kanssa. Tapasinkin hänet muutaman kerran. Oikein mukava ja ystävällinen nainen. Ehdottomasti kirjansa ansainnut. 

Vaikka jyväskyläläinen Rajuilma jäi maakuntatason yhteeksi, on se saanut oman kirjan. Toimittaja-muusikko Juho Hämäläisen kirjoittama, vuonna 2017 ilmestynyt Rautaratsun selässä - Rajuilman nousu, uho ja tuho kertoo tämän suomeksi laulaneen hevibändin tarinan. 

Minulle Rajuilma on lähinnä tuttu Naidaan-kappaleesta, joka soi musiikkivideon kera Levyraadissa vuonna 1987. Raatilaiset eivät seksiä tihkuvaa esitystä pelästyneet, vaan normaalisti perin vakava vakiojäsen Klaus Järvinenkin innostui kehumaan omia miehisiä taitojaan. 

Sujuvasti kirjoitettu teos saa usein suunpielet hymyyn. Päihteitä, sekoilua ja naisia on riittänyt. Mimmit mahtavat olla nykyään totisia tunnistaessaan itsensä tekstistä. Yhtyeen musiikilliset saavutukset tuppaavat jäämään sivuseikaksi, vaikka nyttemmin Youtubesta kuunneltuna Rajuilmalla hyviä biisejä olikin. 

Minun näkökulmastani Rajuilma oli melko vaatimaton ilmiö suomalaisessa musiikkihistoriassa, mutta kirjan perusteella Jyväskylän seudulla on ollut toisin. 2000-luvun alkupuolella bändi olisi voinut pärjätä paremmin, kun suomenkielinen raskas rokki alkoi menestyä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen myötä. 

Hassisen Kone Ratinassa

Joensuulaislähtöisen Hassisen Koneen aktiiviura oli vain kahden ja puolen vuoden mittainen vuosina 1979-1982. Tästä huolimatta yhtye on yksi merkittävimmissä suomalaisorkestereista kautta aikojen. 

Bändin 40-vuotisjuhlakeikasta alettiin puhua jo 2019, jolloin minäkin hankin lippuni. Korona pahus siirsi tapahtumaa kaksi kertaa, jona aikana moni tuttu ehti myydä biljettinsä. Suunnittelin jossain vaiheessa itsekin samaa, mutta onneksi näin ei käynyt. 

Tampereella heinäkuun 30. päivä järjestetty spektaakkeli keräsi 30 000 ihmistä ja oli ikimuistoinen kokemus. Noin viiden tunnin seisoskelu Ratinan Stadionilla jalat turtana ei sekään harmittanut kun Kone latasi musiikkiaan yli kahden tunnin ajan. 

Hassista lämmitteli Tuomari Nurmion nykyinen yhtye Dumari & Spuget. Vaikka Nurmion 80-luvun materiaalista tykkäänkin, ovat hänen myöhemmät tekemisensä olleet lähinnä vaivaannuttavia. Niinpä odotukset tätäkään kohtaan eivät olleet korkealla. 

Mutta kas kummaa, Dumari & Spuget kuulosti oikein hyvältä. Nurmion vanhoja hittejä oli sovitettu yhtyeelle sopivaksi ja ne svengasivat mainiosti. 

Hieman yllättävästi vasta Nurmion jälkeen estradille asteli Litku Klemetti. Hän on suurelle yleisölle tuntematon laulaja- ja lauluntekijä, jonka hitin Juna Kainuuseen on saattanut moni kuulla. 

Urkuja soittanut ja välillä sekopäisesti pelkän mikrofonin turvin ympäri lavaa pyörinyt Litku toi mieleen entisaikojen naiskanttorin ja lsd-tripillä olevan Janis Joplinin hybridin. Meno oli huomattavasti raisumpaa kuin osasisin kuvitellakaan. 

Hassisen Konetta oli odotettu yli kaksi ja puoli vuotta. Yleisön joukossa näkyi tuttuja hahmoja suomalaisesta musiikki- ja viihdemaailmasta. Muun muassa Eppu Normaalin basisti Sami Ruusukallio, entinen Yön kitaristi Daffy Terävä, musiikkimoguli Juhani Merimaa, koomikko Jaakko Saariluoma ja entinen Zen Cafen basisti Kari Nylander erottuivat yleisömeren seasta. 

Koneen aloittaessa kello 20, olin jo käynyt moneen kertaan läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat asennot mitä pystyssä vaan voi. Seisominen oli jo kärsimystä ja tuli ikävä katsomopaikkaa. Oli virhe ottaa kenttälippu, vaikka toki persekin saattoi puutua tuntikausien istuskelusta. 

Bajamajajonot olivat valtavat. En tosin käynyt kuin kerran, silloinkin jonottamiseen meni parikymmentä minuuttia. Ruokaa tai juomaa en ostanut yhtään, vaivainen vesipullo riitti viitisen tuntia.

Kaljatiskien jonoja katselin vain ohimennen, mutta paljon mainostettuja ruokapisteitä osui silmään vain yksi. Siinäkin myytiin ylihintaisia hodareita. 

Kaveri kertoi myöhemmin, että hän jonotti hampurilaista yli tunnin, kunnes luovutti Hassisen Koneen aloittaessa soittamisen. 

Olisi ollut virhe ruveta kumoamaan alkoholia tuollaisessa tungoksessa. Toisaalta silloin jalatkaan tuskin olisivat väsyneet juuri lainkaan. Turvatarkastus oli niin ylimalkainen, että piilopullon salakuljetus olisi ollut helppoa. 

Hassisen Kone aloitti yllättävästi konserttinsa Harsoinen teräs-kappaleella. Lavalla oli ns. Iso-Kone eli vuoden 1982 kokoonpano. 

Seitsenmiehiseen, Harsoinen teräs-albumin levyttäneeseen kokoonpanoon kuuluivat Ismo Alanko (laulu, kitara), Jussi Kinnunen (basso), Harri Kinnunen (rummut), Eero Safka Pekkonen (kosketinsoittimet), Jukka Orma (kitara), Hannu Porkka (ksylofoni, lyömäsoittimet) ja Antti Seppo (saksofoni). 

Harsoinen teräs-levy kuultiin lähes kokonaan. Bändi soi kuin unelma, varmasti paremmin kuin 40 vuotta sitten. 

Kaikkia lavalla olleita miehiä ei olisi tunnistanut. Alanko ja Orma nyt ovat olleet julkisuudessa vuosikymmenet ja Kinnusen veljeksetkin silloin tällöin. Safkakaan ei ole muuttunut paljoakaan vuosien vieriessä, mutta Hannu Porkka ja Antti Seppo olivat kuin eri henkilöt. 

Hassisen Kone esitti lähes kokonaan kaikki kolme albumiaan, järjestyksessään viimeisestä ensimmäiseen. Harsoinen teräs, Rumat sävelet ja Täältä tullaan Venäjä ovat kaikki suomirockin kiistattomia klassikoita, joskin Harsoisessa teräksessä on allekirjoittaneella ollut sulateltavaa vuosikymmeniksi.

Ilmestyessään keväällä 1982 levy nimittäin oli karmea pettymys kahden mahtavan albumin (Täältä tullaan Venäjä, Rumat sävelet) jälkeen. 11-vuotiaalle Kimmolle se oli kova pala, eikä levystä oikeastaan jäänyt muuta käteen kuin hitti Levottomat jalat ja Julkinen eläin. 

Nyttemmin tuotakin kiekkoa on oppinut arvostamaan. Ratinan Stadionilla kappaleet kuulostivat niin hyviltä, että tuskin kenelläkään oli valittamista. 

Konsertin siirtyessä Rumiin säveliin, vaihtui kitaristiksi Reijo Heiskanen ja avauskokoonpanosta lavalle jäivät Ismo Alangon lisäksi Kinnusen veljekset. Seurasi sellainen biisikatras, jota on tuskin koskaan on kuultu tässä muodossa. 

Hassisen Kone latasi ensin lähes kaikki Rumien sävelten biisit, jonka jälkeen siirryttiin illan kohokohtaan eli Täältä tullaan Venäjä-levyn pariin. Se on ehdottomasti yhtyeen paras tuotos, suorastaan mestariteos. Kappaleet kuten Iloisesti hammondilla, Rock ehkäisyvälineitä vastaan, Rappiolla, Reippaina käymme rekkain alle ja Syöksylaskijoita kaikki tyynni otettiin vastaan valtavien suosionosoitusten kera.

Bändi soitti tiukasti koko yli kaksituntisen konsertin. Tiedä sitten kuinka paljon spektaakkelia varten oli harjoiteltu, mutta luultavasti aivan helkutisti. Yli kahden vuoden koronasiirtymä varmasti kismitti enemmän soittajia kuin yleisöä, mutta uskoisin lopputuloksen olleen nyt parempi kuin se kesällä 2020 olisi ollut. 

Olin täysin varma, että konsertti päättyy yhtyeen tunnetuimpaan kappaleeseen Rappiolla. Näin ei ikävä kyllä käynyt. Illan ainoa kauneusvirhe tapahtuikin encoreissa. 

Iso-Kone kutsuttiin takaisin lavalle, jolloin bändi esitti kappaleet Totuus ja Muoviruuseja omenapuissa. Vihoviimeiseksi oli käsittämättömästi valittu On jouluyö, nyt laulaa saa, joka on nimensä mukaisesti joululaulu, tosin Hassisen Koneen tekemä. Ilman tuollaista kardinaalimunausta kyseessä olisi ollut täydellinen konserttielämys. 

Hassisen Kone Ratinan Stadionilla 30.7.2022:

• Harsoinen teräs

• Levottomat jalat

• Kupla kimaltaa

• Kuollut eläköön

• Julkinen eläin

• Hiljaa virtaa veri

• Pelko

• Jurot nuorisojulkkikset

• Jeesus tulee

• Oikeus on voittanut taas

• Führerin puolesta

• Tuomiopäivä

• Rajat

• Odotat?!

• Tällä tiellä

• Pelkurit

• Hyvä olla

• Hassisen Kone

• Iloisesti Hammondilla

• Reippaina käymme rekkain alle

• Täältä tullaan Venäjä

• Rock ehkäisyvälineitä vastaan

• Kulkurin iltakalja

• Syöksylaskijoita kaikki tyynni

• Rappiolla

• Totuus

• Muoviruusuja omenapuissa

• On jouluyö, nyt laulaa saa

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.