Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.

Okej-lehti, Ruotsin "Suosikki"

YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.

Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.

Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.

Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.

Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.

Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.

Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.

Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen asiasta.

Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.

Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.

90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.

Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.

Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.

Sammy Hagarin elämänkertakirja

Samuel Roy Hagar (s. 13. lokakuuta 1947 Monterey, Kalifornia), paremmin tunnettu nimillä Sammy Hagar tai Red Rocker, on yhdysvaltalainen rockmuusikko. Hänet tunnetaan Van Halenin laulajana ja soolokappaleistaan I Can't Drive 55, There's Only One Way To Rock, Eagles Fly ja Winner Takes It All, Give to Live. Kaksi hänen soolouransa singleä (Give to Live ja Little White Lie) on yltänyt mainstream rock -listan ykköseksi yhteensä kahdeksaksi viikoksi. Kolme hänen soololevyistään on myynyt platinaa Yhdysvalloissa. (Wikipedia)

 

Sammy Hagar ei ole Suomessa kovin tunnettu rokkari, vaikka Amerikassa hän on supertähti. Parhaiten mies muistetaan täällä Van Halenin laulajana. Tosin meillä tunnetumpi on VH-laulaja on silti David Lee Roth, jonka seuraajaksi Hagar valittiin 80-luvun puolivälissä.

 

Montrosen laulajana 70-luvulla USAssa tunnetuksi tullut Hagar lähti sittemmin loistokkaalle soolouralle, josta päätyi Van Haleniin. Nykyään mies vaikuttaa Chickenfootissa, jossa on mukana myös Red Hot Chili Peppersin rumpali Chad, entinen Van Halen -basisti Michael Anthony ja kitarasankari Joe Satriani.

 

Vähemmän tunnettua on, että Hagar on tequilatehtailija. Siitä hän muistaa kertoa kirjassaan Red - sensuroimaton rock-elämäni (Paasilinna 2011) melkein yhtä paljon kuin musiikkiurastaan. Myös autohulluna hänet tunnetaan. Hurjastelusta kertoo myös miehen tunnetuin soolokappale I Can't Drive 55.

 

 

Red - sensuroimaton rock-elämäni on amerikkalaiselle kaiken saaneelle rocktähdelle tyypillistä kehumista, suurentelua ja suoranaista valehtelua. Sarallaan pohjanoteeraus on Mötley Crüen Törkytehdas -kirja, jossa bändit pojat ovat tehneet muka vaikka mitä. Jos tarinoista puoletkin pitäisi paikkansa, olisivat he olleet haudassa jo aikoja sitten.

 

Eniten Hagarin muistelissa tökkii hänen naisseikkailunsa. Naisia on piisannut ja nussittu on niin perkeleesti joka paikassa. Hän tekee jutuillaan toisesta sukupuolesta täysin vailla omaa tahtoa olevan olennon, joka jakaa revaa vaikka keskellä katua. Eräällä Van Halenin kiertueella Hagarilla on kuulemma ollut lavan alla "oma teltta", jossa hän kävi kitara- ja rumpusoolojen aikana tuikkaamassa lukuisia naisia. Viikon aikana peräti 75 naarasta sai kokea hänen melansa autuuden.

 

Jollei moisia höpöhöpöjuttuja oteta mukaan, on Hagarin musiikkihistoriassa sentään mielenkiintoisia tarinoita. Ukko on kumminmin tehnyt omillaan hienoja biisejä ja ollut mukana monella hyvällä levyllä. Mielestäni esimerkiksi Hagarin Van Halen -debyytti, 1986 ilmestynyt 5150 -albumi, on todella hyvä.

 

Tarjoilija! Kaksi naista pöytään, kiitos.

Vasta kirjaa lukiessani ja sen kuvitusta katsellessani huomasin, että Sammy Hagar muistuttaa ulkonäöltään aikalailla edesmennyttä turkulaista äidinkielenopettajaa ja kulttuuriharrastajaa Timo Saarniemeä. Tukka vaan on erimallinen, eikä Saarniemi pukeutunut punaisiin vaatteisiin.

Lordi tulee taas

Jouluaattona luin Seurasta numero 46 (ilmestynyt 15.11.2012) jutun Lordista. Artikkeli kertoi Lordin levytysmatkasta tuottaja Michael Wagenerin studiolle Nashvilleen Yhdysvaltoihin.

Matkan tuotos julkaistaan ilmeisesti pian ensi vuoden puolella. Lordin yhteistyö saksalaisen Wagenerin kanssa alkoi jo pari vuotta sitten. Mies tuotti orkesterin viidennen albumin Babez For Breakfastin, joka julkaistiin syyskuussa 2010. Levy jäi kumman vähälle huomiolle ainakin Suomessa.

Michael Wagener on arvostettu heppu tuottajapiireissä. Maine periytyy 80-luvulta ja 90-luvun alusta, jolloin miehen kädenjälkeä kuulttiin mm. Dokkenin, White Lionin, Extremen, Mötley Crüen ja Alice Cooperin levyillä.

Michael Monroen surullisenkuuluisa Jerusalem Slim -yhtye 1990-luvun alussa.

Toisenlaisiakin kokemuksia Wagenerista on. Niitä esittää tarmokkaasti ainakin Michael Monroe elämänkertakirjassaan. Katastrofiksi kuvailemansa Jerusalem Slim -yhtyeen levy on Wagenerin tuottama. Kieltämättä levy kuulostaa erilaiselta verrattuna Monroen muiden orkesterien aikaansaannoksiin.

Lordi kuitenkin luottaa Wageneriin. Ovathan Lordin musiikilliset esikuvat 80-luvun tukkahevin kultakaudelta, johon Wagenerin touhut vaikuttivat paljon.

Vuosi 2012 on ollut bändille vaikea. Lordin rumpali Otus, siviilinimeltään Tonmi Lillman, kuoli viime talvena. Kouvolasta kotoisin ollut mies ehti uransa aikana soittaa monissa eri kokoonpanoissa, kuten To/Die/Forissa, Sinergyssä ja Kylähulluissa. Samaan syssyyn kosketinsoittaja Awa otti ja lähti bändistä.

Allekirjoittanut ja Lordin kosketinsoittaja Awa Finnish Metal Expossa Helsingin Kaapelitehtaalla talvella 2007.

Lordin keikoilla oli kumminkin tuota pikaa uudet soittajat. Näin orkesterin Lokalahden Karjurockissa viime heinäkuussa. Keikka oli oikein viihdyttävä ja yhtye tarjoili hyviä kappaleita kuin liukuhihnalta. Mr. Lordikin oli ruvennut puhumaan suomea välikommenteissaan. Ennen hän ei äidinkieltään lavalla jaaritellut, koska kuulemma "hirviö ei voi puhua suomea". Nyt näköjään sekin on oppinut.

Mr. Lordi ja Kilven laulaja Taage Laiho Karjurockin backstagella heinäkuussa 2012.

Tunnen "The Drummerin", joka soitti Lordin keikoilla viime keväänä ja kesänä. Hänen piti olla bändin uusi rumpali, jonka taiteilijanimi ja hahmo julkistettaisiin aikanaan.

Turun seudulta kotoisin oleva The Drummer kuitenkin erosi bändistä kesän keikkojen jälkeen, vedoten perhesyihin. Harmi, sillä kaveria voi hyvällä syyllä kutsua suomalaisen hevin veteraanirumpaliksi, joka olisi ansainnut paikkansa isommilla areenoilla.

The Drummer, jonka ura jäi Lordissa lyhytaikaiseksi.

Pari viikkoa sitten Lordin uudet hahmot esiteltiin. Rumpali on nimeltään Mana. Kosketinsoittaja tottelee, kun kutsuu häntä Hellaksi.

Joulun alla kuulin, että The Drummer haluaa itselleen krediittejä menneistä keikoista, joita Mana ei soittanut. Onhan se tietysti harmillista olla lavalla naamari päässä ja piilotella oikeaa henkilöllisyyttään, mutta hän varmasti tiesi sen bändiin liittyessään.

Lordin nykyinen kokoonpano.

Lordista on tekeillä dokumenttielokuva, jonka ohjaa Mr. Lordin lapsuudentuttu Antti Haase. Leffa on tarkoitus saada teatterilevitykseen ympäri maailmaa. Odotan mielenkiinnolla.

Sister Sin

Ruotsalaisbändi Sister Siniä ei Suomessa pahemmin tunneta. Vanhan liiton heviä soittava yhtye on käynyt maassamme muutaman kerran keikoilla, mutta aiheesta ei ole kirjoitettu riviäkään juuri missään.

Göteborgista tuleva yhtye on nelijäseninen. Keulahahmona voidaan pitää laulaja Liv "Sin" Jagrellia, joka on niukasti ja piukasti pukeunut tatuoitu rokkimimmi.

Kuulin bändistä ensimmäisen kerran kai 2008, jolloin se esiintyi Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsissa. En tosin nähnyt esitystä, mutta nimi jäi mieleen. Samana vuonna ilmestynyt "virallinen" esikoislevy Swichblade Serenades räjäytti potin. Levy oli vuoden parhaimpia tuotoksia, ellei jopa paras.

Koska yhtye meni Sweden Rockissa ohi, oli tilaisuus korjata moinen virhe Turun Apollossa marraskuussa 2010. Siellä Sister Sin toimi Lordin lämmittelybändinä. Keikkaraporttini aiheesta löytyy täältä http://www.imperiumi.net/index.php?act=interviews&id=1364

Mikäli pitää bändeistä kuten Accept, Mötley Crüe, Doro, Motörhead tai U.D.O., kannattaa tarkistuttaa kantansa myös Sister Sinin suhteen.

Lööperiä Amerikan malliin

Sehän on tiedetty jo ikiajat, että Amerikassa kaikki on suurta ja varsinkin paljon suurempaa kuin Suomessa. Viihdemaailmassa näin tuntuu olevan vielä enemmän kuin vaikkapa urheilussa.

Kalifornialaisen glamrockyhtye Mötley Crûen tarinan kertova kirja The Dirt - Törkytehdas (2001) oli julkeudessaan niin suurta puppua, että ihmettelen kuinka itseään fiksuina pitävät ihmiset ottivat sen niin tosissaan. Amerikan lisää Mötikkä -miesten kirjassa on niin paljon, että mikäli jutut pitäisivät edes puolittain paikkansa, olisivat äijät olleet haudassa jo vuosikausia.

"Paras kirja ikinä", kommentoi kerran eräs peruskoulunopettaja, jolle oli mennyt täydestä Nikki Sixxin, Vince Neilin ja kumppanien höpinät. Sääli vaan oppilaita.

Joskus tokaisinkin jossain, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten Mötleyn pojat olisivat pärjänneet edes yhden viikonlopun 80-luvulla Eppu Normaalin, Sielun veljien, Popedan tai Juice Leskinen Grand Slamin keikkabussissa Suomen suvessa. Siinä olisivat jenkit olleet ihmeissään kun suomipojat imuroivat ämpäritolkulla viinaa keikkareissuillaan.

Moisen tripin jälkeen Törkytehtaan kaltaista sontaa tuskin olisi kirjoittettu. Tai jos, niin viina ja huumeet olisivat näytelleet kirjassa paljon pienempää osaa. Kyllähän mainituilla orkestereilla naisiakin riitti, vaikka sitä ei hevillä uskoisikaan esimerkiksi alla olevasta kuvasta.

Popeda vuosimallia 1982


Pari kuukautta sitten iltapäivälehdet kirjoittivat entisen Guns N' Roses -basisti Duff McKaganin vanhoista juomatottumuksista, joista McKagan kertoo uutuuskirjassaan It's So Easy and Other Lies. Amerikan lisää oli siinäkin suorastaan saavitolkulla.

"Haiman laajentuminen johtui McKaganin ankarasta ryyppäämisestä. Pahimmillaan hän joi 1 gallonan, eli noin 3,8 litraa vodkaa päivässä.

- Sen jälkeen yritin vähentää ja siirryin juomaan viiniä. Sitä kului 10 pulloa päivässä."

Justiinsa juu ja jetsulleen! Vedäppä itse nelisen litraa eli kahdeksan pulloa vodkaa päivässä vaikka kuukauden verran ja kerro sitten juopottelustasi medialle vajaat 20 vuotta myöhemmin. Jää kyllä toteuttamatta jopa maailman suurimpiin kuuluneen rockbändin jäseneltä.

Lehtijutuissa McKagan unohti mainita miten soittopuoli mahtoi sujua esiintymislavalla pikku viinapaukuissa. Veikkaan, että keikalla November Rain olisi ollut suoranainen vodkasade ja mies itse kuin Welcome To The Jungle, jos tuosta viinamäärästä puoletkaan pitäisi paikkaansa.

Tänään näin punaista kuin luin Iltalehteä netistä. Aerosmithin laulaja Steven Tyler, joka nykyään tunnetaan paremmin näyttelijä Liv Tylerin isukkina ja American Idol -ohjelman tuomarina, kertoi sekoiluvuosistaan.

"Kun vuonna 1976 luin lehdestä kavereista, jotka olivat kiskoneet miljoonia sieraimiinsa ja menettäneet lopulta koko omaisuutensa, sanoin aina, että minä en koskaan ole noin tyhmä. Loppujen lopuksi niistin menemään kaksikymmentä miljoonaa."

Kamoon Steven, edes jotain rajaa hei!

Steven Tyler

Suomessa satusedän hommia on lahjakkaasti tehnyt entinen Hanoi Rocks -kitaristi Andy McCoy. Vaikka pidänkin miestä erinomaisena biisintekijänä, on hän silmissäni jo 80-luvulla menettänyt uskottavuutensa henkilönä.

Nyt Andy on ollut tovin hiljaa, mutta eiköhän sieltäkin vielä kuulu hurjia juttuja kuinka hän teki sitä ja tätä, veti huumeita oikein urakalla ja sekoili täysillä. Siitä huolimatta Andy on päihdeasioissa uskottavampi kuin Amerikan kollegansa!

Andy McCoy

Pate Mustajärvi - Popedoitu mies

YLEn TV2 esitti pari päivää sitten dokumentin tamperelaisen Popeda -yhtyeen keulahahmosta Pate Mustajärvestä. Dokkari oli tuore, sillä kuvamateriaalia oli taltioitu kuluvan vuoden aikana.

35 vuotta Popedassa laulanut Mustajärvi on nykyään raitistunut mies. Se muistettiin ohjelmassa mainita muutaman kerrankin. Vuosikymmenten ryyppääminen ei päällisin puolin ole jättänyt pahoja jälkiä mieheen. Ulosanti vaan tuppaa selvinpäin olemaan kovin verkkaista, mutta Paavo Lipposen surkeaan artikulointiin Patella on silti matkaa.

Mustajärven haastatteluosuus oli kuvattu kai laulajan kotitalon kellarissa. Seinällä roikkui työkaluja ja mies itse notkui kiikkustuolissa kuin vanha papparainen konsanaan. Erikoislähikuvia päähenkilön lärvistä oli turhankin paljon, eikä kameramies ollut oikein valppaana muutenkaan.

Dokumentissa oli kummallisia kuvaleikkauksia. Välillä tuli arkistopätkiä, kuten Yölinjalla -ohjelmaa vuodelta 1990. Sitä näytettiin päällekkäin uusien tapahtumien kanssa. Kun Pate ja silloinen kosketinsoittaja Jukkis Järvinen istuvat keikkabussissa matkalla jossain päin Suomea, leikkautui kuva yhtäkkiä nykypäivään ja Popedan roudariin, joka näppäili älypuhelintaan. Mahtoiko leikkaajan tarkoitus olla tehdä tästä osuudesta jonkunlainen tieteiselokuva, jossa parinkymmenen vuoden takaiset ajat sekoittuvat tähän päivään? Tätä sekamelskaa jatkui useaan kertaan ja kaltaiseni valpas ja alaa opiskellut katsojakin oli tippua kärryiltä.

Kuten televisiodokumenteissa yleensä, ei tässäkään pahemmin käsitelty ryyppäämistä ja naimista. Sama vika kuin suomalaisartistien elämänkertakirjoissa. Toisaalta Topi Sorsakoski, Tommi Läntinen tai Pate Mustajärvi eivät taida olla Mötley Crüen Vince Neilin tai Tommy Leen veroisia hepin heiluttajia, mutta viinaa he ovat varmasti juoneet uransa aikana enemmän kuin nuo amerikanpellet.

Olen jo pitkään ollut siinä uskossa, että Popedan kappale Matkalla Alabamaan kertoo naimisesta, vaikka siinä pullien leipomisesta lauletaankin. Alabama lienee keikkabussissa keksitty synonyymi naisen alapäälle. Kun Pate laulaa lavalla "pullat pystyyn, beibi nyt leipomaan", olisi halukkaita naisia jonoksi asti "leipurinhommiin".

Toisaalta todella moni Popeda-biisi kertoo panemisesta. Pienellä mielikuvituksella jopa Sukset (Vaikeata tämä hiihtäminen) on ihan jotain muuta kuin sivakointia hiihtoladulla. Ja kuulostaahan se juhannusyössä vakuuttavalta, kun Pate huutaa Nummirockin lavalla "Kamoon beibi, nyt mennään nussii!", kuten 90-luvun alkuvuosina joka juhannus.

Televisiodokumentissa bändäritouhut ja kiihkeät naisihailijat käsiteltiin todella lyhyesti. Vehmassalmen lavan pihalla haastateltu nainen totesi huokaillen "Pate, tule ja ota minut!". Hän muuten sattui olemaan yläasteella Taivassalossa samaan aikaan. En ainakaan muista hänen tuolloin olleen Popeda- tai Pate -fani. Ehkä silloin hänen mielessään pyöri jotain muuta. Kuten vaikka saksalaisduo Modern Talkingin söpöläiset.

Tulee taas mieleen, kuinka naisihailijat voivat sumeilematta kertoa medialle mitä tahansa. Jos kyseessä olisi vaikka dokumentti Arja Korisevasta, jossa isokokoinen miesfani huohottaisi hikisenä ja möreällä äänellä "Arjaaah, tule ja ota minut!", se tuskin päätyisi mukaan valmiiseen ohjelmaan. Miestä varmasti pidettäisiin täytenä perverssinä ja ehkä jopa ympäristölleen vaarallisena!

Dokumentissa näytetyllä viime kesän Vehmassalmen lavalla tuntui olevan hyvä meininki. Suunnitelmissani oli mennä kyseiselle keikalle, mutten muista mikä este siihenkin tuli. Popeda ja Yö ovat viime vuosina käyneet Vehmassalmella keikoilla joka heinäkuu. No, ehkä ensi kesänä sitten.