Kyseinen tuotos kuuluu orkesterin parhaimpiin, ollen ehkä jopa sen paras. Näin myös kommentoin kuvaa ja lisäsin, etteivät suinkaan kaikki Van Halenit ole lähellekään samaa tasoa. Esimerkiksi heidän neljäs albuminsa, Fair Warning vuodelta 1981, on suorastaan huono.
Siitähän nousi myrsky vesilasissa ja levyä alettiin kiivaasti puolustamaan. Samat ihmiset ovat aiemminkin vannoneet Fair Warningin nimeen vastaavissa keskusteluissa, joten sikäli se ei tullut yllätyksenä.
Jotten olisi ollut aivan väärässä itseni kanssa, piti kaivaa Fair Warning esille levyhyllystä ja kuunnella se oikein keskittyneesti. Muistikuvani eivät pettäneet.
Olen sitä mieltä, että Fair Warning on Halenin heikoin levy. Se sisältää vain kaksi hyvää biisiä, eivätkä nekään niin kummoisia ole. Unchained ja Mean Street erottuvat silti levyn umpitylsästä materiaalista, josta ei jää mitään mieleen useammallakaan kuuntelukerralla.
Levy on todennäköisesti tehty vain siksi, että kovassa nosteessa 80-luvun alussa olleen Van Halenin piti saada uutta materiaalia ulos. Tuohon aikaan tapana oli pukata uusi albumi markkinoille kerran vuodessa. Fair Warningiin on juuri ja juuri saatu puristettua lp-levyn puolen tunnin vähimmäismitta.
Albumin kappaleet vaan ovat hävyttömän huonoja yhtyeen siihen astiseen tasoon nähden. Tosin eipä edeltajänsä, vuonna 1980 ilmestynyt Women And Children First sekään mikään erikoinen ole varsinkaan verrattuna yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin. Ne kun ovat erinomaisia. Onneksi yhtye petrasi 80-luvun kuluessa.
Van Halen-keskustelussa kielenkäyttö oli aika kevyttä ja asiallista. Toisinkin on ollut. Viime vuonna poistin Facebook-muonavahvuudesta kaksi tyyppiä, jotka keskittyivät lähinnä vittuiluun ja lukivat päivityksiäni kuin piru Raamattua.
Toinen oli puolituttu pyöräilevä kuntosalimies, joka tapasi esitellä pohjelihaksiaan ja muita vimmatusti tatuoituja ruumiinosiaan Facebookissa. Eipä voisi vähempää kiinnostaa. Muutaman viimeisen vuoden hän olikin uutisvirrastani visusti peitossa.
Heppu takertui viime kesänä kirjoituksiini sellaisella tarmolla, että oikein ihmetytti mistä hän sai kipinän ruveta mussuttamaan vähän joka asiasta. Kun kirjoitin, että vastustan Hesburgerin drive-in-kopperon tuloa Turun Marttiin, puuttui hän kovin sanoin siihen.
Jos taas olin sitä mieltä, että rokkifestivaalien alkoholimyyntihinnat ovat pilvissä, oli hänen pakko kommentoida, että asian laita ei suinkaan näin ole ja olen väärässä. Suoranainen punainen vaate oli se, että kerroin usein salakuljettavani festareille oman viinapullon. Hänhän kimpaantui täysin moisesta rikoksesta ja sain kuulla kunniani.
Lopulta päätin tiputtaa tämän tapauksen kaverilistalta. Ottakoon kohteekseen jonkun toisen. En ole pannut hänen vaimoaan tai kussut hänen aamumuroihinsa.
Eräs vuosikausia epämiellyttäviä letkautuksiaan jaellut narsistinen nimikirjoitustenmetsästäjä sen sijaan kohosi viime vuonna käytöksellään astetta rankemmalle tasolle. Aikaisemmin vittuilunsa olivat koskeneet lähinnä asuinpaikkaani Turkua ja kyvyttömyyttäni olla käymättä hänen hyväksymissään musiikkitapahtumissa.
Tämä entinen kaverini sai bensaa liekkeihin luettuaan blogikirjoitukseni Ritchie Blackmore's Rainbown konsertista, joka pidettiin viime huhtikuussa Helsingissä Hartwall Areenalla. Homma meni täysin yli hänen ladellessaan mauttomuuksiaan minusta Facebookin Deep Purplen ystävät-ryhmässä. Olen vieläkin loukkaantunut.
Näkemykseni konsertista http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/04/ritchie-blackmores-rainbow-hartwall.html
Huomatessaan tippuneensa kaverilistaltani, sain seuraavana päivänä tekstiviestin häneltä. Siinä luki "Vitun pelle!". Sen koommin en ole tästä sankarista kuullut, eikä ole ollut ikävä.
Mielipiteitä saa toki olla, mutta kun kommentoinnit muuttuvat henkilökohtaiseksi vittuiluksi, alkaa homma mennä yli äyräidensä.
