Viime viikonloppuna muutama kaveri oli kylässä iltaa istumassa. Yleensä se tarkoittaa sitä, että alkoholipitoisia juomia kuluu ja levysoittimessa soi rock'n'roll.
Kun tänään lajittelin vinyylilevyjä takaisin oikeille paikoilleen, katselin mitä kaikkea sitä tulikaan lauantaiehtoolla pyöritettyä.
Kun olen tiskijukkana, ei samaa lättyä jaksa kuunnella korkeintaan kuin toisen puolen eli sellaiset viisi-kuusi biisiä. Niinpä levyjä tulee vaihdettua usein. Cd-levyihin en ole koskenut aikoihin muuta kuin autossa.
Ainakin seuraavat älppärit soivat lauantaina.
Deep Purple: 24 Carat Purple Status Quo: Never Too Late Rose Tattoo: Assault & Battery Scorpions: Taken By Force Riff Raff: Give The Dead Man Some Water Boycott: No! Garbo: Pitkä tie Sammal: Sammal Dingo: Nimeni on Dingo Popeda: Ei oo valoo Blackfoot: Siogo Savatage: Power Of The Night Boston: Boston Duran Duran: Rio
Nykypäivinä lp-levyt ovat jälleen muodissa. Cd-levyt ei enää myy lainkaan entiseen malliin, koska nykysukupolvi on tottunut imuroimaan musiikkinsa ilmaiseksi netistä ja kuuntelevat räppiä tai muuta turhanpäiväistä jumputusta ties millaisten vehkeiden kautta.
Itsellänikin oli aika, jolloin en juurikaan ostellut älppäreitä. Jos levyjä ostin, hankin ne cd-muodossa. Pari vuotta sitten aktivoiduin jälleen lp-levyjen saralla. Sittemmin olen hankkinut varmaan satakunta älppäriä lähinnä kirpputoreilta sekä parilta tutulta, jotka siivosivat nurkkiaan. Levyjen hinnat ovat pyörineet 1-6 euron välillä.
Kirpputorit ovat viimeaikoina tulleet tutuiksi. Nykyään käyn usein selaamassa lättyjä Hassisenkirpputorilla tai Manhattanin Kirppis Centerissä Turussa. Muutama muukin turkulaiskirppis on ollut syynäykseni kohteena, muttei niistä ole mainittavampaa saalista löytynyt.
Ennen kuuntelin melkein aina Youtubesta musiikkia blogijuttuja naputellessani tai sosiaalisessa mediassa surffatessani. Lähinnä kokonaisia albumeja. Nykyään musiikkipuolen hoitaa lähes aina lp-levyt. Tällä hetkellä taustalla soi Blackfootin Strikes vuodelta 1979. Mainio levy hienolta bändiltä.
Lp formaatti, johon pitää keskittyä. Levypuolisko kestää yleensä 15-20 minuuttia, jonka jälkeen joko käännät sen tai sitten vaihdat levyä. Itse valitsen useimmiten jälkimmäisen vaihtoehdon, koska hyllyt pursuavat vinyylejä, joita en ole kuunnellut välttämättä vuosiin tai peräti vuosikymmeniin.
Entisenä tiskijukkana ja muutenkin melko kärsimättömänä yhden ja saman esittäjän kuuntelijana tämä on hyvä konsti. Ehkä se jonkun mielestä voi olla vaivalloista, mutta minusta ei ollenkaan.
Oman suolansa soppaan tuo albumien kansitaide. Nimenomaan lp-levyissä se pääsee kukoistukseensa. Ei tarvitse tihrustaa suurennoslasilla pikkuruista cd-vihkoa ja arpoa mitähän tuossakin mahtaa olla.
Tämän vuoden puolella lp-hankintojani ovat olleet niinkin erilaiset bändit tai artistit kuten The Nights Of Iguana, Mud, Tattooed Love Boys, Heavy Pettin, David Coverdale, Van Halen, Triumph, Divine, The Police ja Jon English.
Osa levyistä on tuttuja jo ennestään, koska ennen vanhaan niitä nauhoiteltiin c-kaseteille. Katoavaa kansanperinnettä sekin, muttei suinkaan aivan historiaa. Tunnen nimittäin vannoutuneita c-kasettiharrastajiakin. Ties vaikka c-kasetit ja vhs-videonauhat vielä jonain päivänä ponnahtaisivat takaisin maailmankartalle, mutten sentään löisi vetoa sen puolesta.
Facebookissa on kuluvalla viikolla ollut varsinainen villtys listata omia suosikkilevyjä- ja kappaleita kaverien nähtäväksi.
Kannoin korteni kekoon jo ennen uutta vuotta, jolloin listasin kymmenen suosikkialbumiani omalle Facebook-sivulleni. Pari päivää sitten näpyttelin näytille kymmenen itselleni merkityksellistä biisiä.
Kummankin listan kokoamiseen meni noin viisi minuuttia. Tänään lista voisi olla hieman erilainen, mutta kyseisellä hetkellä se oli juuri tuollainen. Onhan hyvää musiikkia tehty sen verran paljon, että hyllyt notkuvat niiden painosta.
"Laita statukseesi 10 biisiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet sinua. Älä mieti liikaa, biisien ei tarvitse olla suuria tai hienoja", kuuluivat ohjeet. Suuruudesta en monenkaan rallin kohdalla mene sanomaan juuta enkä jaata, mutta hienoja ovat jokainen ensitahdeista loppuun saakka.
Hanoi Rocks: Tragedy Motörhead: Overkill Blackfoot: Send Me An Angel The Almighty: Free N' Easy Rainbow: Kill The King Circus Of Power: In The Wind Yngwie Malmsteen: Far Beyond The Sun Manowar: Mountains Andy McCoy: Strung Out Nazareth: Broken Down Angel
Viime vuoden lopulla listasin albumeja samalla metodilla. Nämä ovat aakkosjärjestyksessä.
Accept: Balls To The Wall Black Sabbath: Heaven And Hell Dio: Holy Diver Blackfoot: Siogo Georgia Satellites: Georgia Satellites Hanoi Rocks: Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks Manowar: Sign Of The Hammer Peer Günt: Peer Günt Rainbow: Rising Smack: On You
Eräs Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ja nykyään Pirkanmaalla asuva tuttu ilmeisesti kyllästyi lukemaan kaveriensa listailuja. Vastaiskuksi hän latasi näytille kymmenen parasta ruokaa. Mukana oli muun muassa karjalanpaisti ja ykkösenä minulle vain nimenä tuttu sultsina. Mutta mielenkiintoinen oli hänen levylistansakin.
Oululaisbändi Ghost Machineryä sivusin jo alkukesästä kautta aikojen toisessa blogikirjoituksessani, jossa pääosassa oli kitaristi Pete Ahonen. Ahonen on bändin sielu, mutta Out For Blood -levy juolahti eilen mieleen, kun Radio Sadassa jututettiin laulaja Taage Laihoa.
Valitettavan lyhyt haastattelu keskeytettiin jatkuvasti kappaleilla, joita soitettiin kaksi peräkkäin. Tämän jälkeen juontaja ja Taage olivat jälleen minuutin - pari äänessä ja taas sama kuvio toistui. Tietenkään yksikään soitetuista biiseistä ei ollut Ghost Machineryä, mutta ei jostain kumman syystä myöskään Kilpeä, jonka tulevan Down By The Laituri -keikan takia Taage oli studiovieraaksi kutsuttu.
Keskustelussa sivuttiin myös Taagen muita yhtyeitä, Hevinkeliumia ja Taage Laiho Gangia. Jälkimmäisellä ei levytyksiä olekaan, vaan sen toiminta pohjautuu lähinnä 80-luvun heviklassikoitten esittämiseen keikoilla. Ilmeisesti Radio Sadassa ei omisteta Hevinkeliumin Varrella virren -levyä, eikä se ehkä olisikaan ollut keskellä kesää kovin aktuellia musiikkia.
Menipä tarinointi hieman väärille raiteille. Paikallisradioiden ja ylipäätään minkä tahansa radion musiikkilistoista voisi rutista maailman tappiin asti, mutta olkoon nyt. Yleensä kuitenkin Radio Sata on ainoa kanava ainakin Turun seudulla, jota pystyy kuuntelemaan sujuvasti. Jopa Ghost Machineryä on soitettu siellä.
Ylistin bändin kakkosalbumia viime vuonna tähän malliin. Arvio non julkaistu Sue-lehden nettisivuilla, vaikka painetussa lehdessä se olisikin tavoittanut paljon enemmän lukijoita. Valitettavasti en ollut siitäkään asiasta päättämässä.
Ghost Machinery - Out for Blood
(Limb Music)
14.10.2010 11:51
9 Oululainen Ghost Machinery julkaisi Haunting Remains -debyyttilevynsä vuonna 2004. Kotimaassaan melko vähälle huomiolle jäänyt kiekko oli pätevää power metallia vähän Helloweenin ja Gamma Rayn hengessä. Pääjehu Pete Ahonen on tällä välin työstänyt muiden bändiensä musiikkia, eikä Kummitusrakkinettakaan ole koskaan haudattu. Kun ensimmäisellä levyllä Ahonen hoiti kitaran ohella myös laulupuolen, on jälkimmäistä virkaa nyt toteuttamassa turkulainen Taage Laiho. Miehen meriitteihin kuuluvat esimerkiksi Kilpi ja Hevinkelium. Ääneltään Laiho sopiikin Ghost Machineryyn kuin nenä päähän.
Out for Blood on avausraita Face of Evilistä alkaen varmaa tavaraa. Kappaleista löytyy tarttumapintaa vaikka muille jakaa. Guilty edustaa hieman rankempaa osastoa, kun taas Blood from Stone kallistuu jenkkiheviin. Kappale voisi olla tehty 80-luvun lopulla tukkahevin kulta-aikoina. Levyn kruunaa mahtava Blackfoot-laina Send Me an Angel.
Ahosen tunnetuimman kokoonpanon Burning Pointin kanssa Ghost Machineryllä on niin paljon yhteistä, että yhdistelemällä näiden kahden ryhmän musiikit olisi kasassa varmaankin täyden kympin levy. Vaikea sanoa, kumpi bändeistä on parempi, sillä molemmat lykkäävät ulos todella pätevää heviä.
