Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta

Hevinkelium on turkulainen, kristillistä metallia esittävä yhtye. 1990-luvun lopulla discoyhtye Super Trouperin soittajista koottu ryhmä on virsihevigenressään tiettävästi ainoa Suomessa.

Bändi on tehnyt keikkoja lähinnä vain kerran vuodessa, aina joulun alla. Tänä vuonna tämä monien odottama spektaakkeli oli lauantaina 22. joulukuuta Turun Apollossa.

Olen silloin tällöin osallistunut tapahtumaan, ainakin jos se on ollut kahta ehtoota ennen jouluaattoa. Menee meinaan turhan tiukaksi kännätä virsihevin tahdissa aattoa edeltävänä iltana, mikäli seuraavana päivänä odottaa 70 kilometrin autoilu kotikonnuille.

Tosin kaikille keikoilla riekkuminen vesilinjalla ei ole minkäänlainen este. Kehuihan eräs työkaverinikin juuri hiljattain, että kyllä hän voi mennä koska vaan Apolloon ja seuraavana päivänä töihin.

Saavuin melko myöhään Apolloon. Alkuilta nimittäin vierähti toisella puolella kaupunkia, jossa oli tarjolla raikasta 40 prosenttista virolaista vodkaa ja Youtubesta toistettuja musiikkivideoita. Suunnattoman kokoisella ruudulla pyörähtivät muun muassa Judas Priest US Festival 83-osuutensa kanssa, minulle melko vastenmielinen Frank Zappa sekä mahtava southern rock-orkesteri Molly Hatchet.

Hevinkeliumin introna toimineen kirkonkellojen kuminan aikana ojentelin reippaana takkia narikkaan ja kapusin portaat ylös nopeammin kuin vuorikauris. Vessahätä oli lähes sietämätön, mutta siitä huolimatta ehdin vaihtaa muutaman sanan ensimmäisten tuttujen kanssa.

Hevinkeliumin muodostavat laulaja Taage Laiho, rumpali Sakke Koivula, basisti Amos Siekkinen, kitaristi Jumpura Leppänen ja kosketinsoittaja Ladis Robles. Kaverit ovat tuttuja Kilvestä, Pääkkösistä, Jivetonesista, Tannasta, Peer Güntista ja monista muista eri kokoonpanoista vuosien varrelta.

Muinaista egyptiläistä hallitsijaa muistuttaneen laulaja Laihon johdolla bändi soitteli riffirikasta virsiheviä kovalla volyymilla. Yleensä olen pärjännyt Apollossa ilman korvatulppia, mutta nyt ne piti kaivella esille.

Hevinkeliumin repertuaarissa on muutamia virsiä, joista tykkään aivan aikuisten oikeasti. Maa on niin kaunis ja Suvivirsi etenkin ovat hienoja lauluja. Orkesterin sovitukset vaan tuppaavat vaan välillä saavan hymyn huulille. Biiseihin on napattu osia ja riffejä ainakin Deep Purplelta, Gillanilta ja Black Sabbathilta. Luultavasti niitä ei tunnista kuin kaltaiseni alan miehet, joita Apollossakin oli lukuisia.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta 2018. (Kuva: Hevinkelium)

Saattaa olla, että reippaanlaisesta humalatilastani johtuen Hevinkeliumin keikka tuntui loputtoman pitkältä. Kun 1998 ilmestynyt Varrella virren -albumi kestää nelisenkymmentä minuuttia, soitti orkesteri mielestäni ainakin tupla-ajan Apollossa. Mutta mikäs siinä jos ihmiset nauttivat. Minulle olisi passannut vähän vähämpikin. Tietysti kun harvoin ollaa lauteilla, niin soitellaan sitten koko rahan edestä.

Apollosta kerkesin tuttujen kera vielä jatkoillekin. Ensin kutsui läheinen Daily News ja lopuksi hieman kauempana sijaitseva legendaarinen rokkiluola Tinatuoppi.

Hevinkelium Klubilla 21. joulukuuta

Pitkänlinjan turkulaismuusikoista koottu Hevinkelium on vuonna 1997 koottu porukka, joka esiintyy nykyään noin kerran vuodessa. Joulun alla.

Viime vuosina bändi on heittänyt Turun Klubilla perinteisen joulukeikkansa. Päivä on ollut yleensä 23. joulukuuta. Se on ehdottomasti yksi vuoden huonoimmista päivistä mennä keikalle, mutta ilmeisesti väkeä on siitä huolimatta riittänyt. Tänä vuonna sattui kumma kyllä niin, että päivämäärä oli eri ja vielä lauantai.

En muista koska olen viimeksi virsiheviä livenä kuunnellut. Tuskin ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuonna 1998 olin saman orkesterin joulukeikalla. Baarin nimi oli Citysoundi ja se sijaitsi Klubin naapurissa. Samassa tilassa on nykyään karaokekuppila Silvermoon. Aikoinaan siellä soitti moni rokkibändi Tarotista Michael Monroen ja The 69 Eyesin kautta Andy McCoyn Briad Revisitediin.

Hevinkelium on ymmärtyääkseni täysin vitsinä liikkeelle lähtenyt bändi, joka on tehnyt yhden täyspitkän levyn ja pari singleä. Suurimman yleisön orkesteri on varmaankin saanut Ruisrockissa 1998, jossa se tuurasi pikkulavalla keikkansa perumaan joutunutta esiintyjää. En enää muista kuka tai mikä se mahtoi olla. Virret kumminkin raikuivat mallikkaasti aurinkoisessa Ruissalon Kansanpuistossa vuodenajasta huolimatta.

Muistan Ruisrockin keikasta etenkin bändin alkuintron. Kirkonkellojen pauke kesti yllättävän kauan ennen kuin yhtye asteli lavalle. Sama juttu viime lauantaina Klubilla.

Yllättävän kauan myös kesti päästä Klubin yläkerran esiintilaan. Sinne kun piti luovia merkillisen sokkelon läpi ja monen kerroksen kautta. Ennen on päässyt suoraan päätyovesta ja siitä kapuamalla rappuset ylös. Se olisi nytkin ollut järkevintä.

Hevinkeliumin biisit olivat rankempia kuin muistinkaan. Monet sovitukset noudattivat Black Sabbathilta tuttuja raskaustasoja. Kappaleita ei olisi tunnistanut millään pelkästä soitosta, mutta kun murjaanin ja manoliiton välimuodoksi meikattu laulaja Taage Laihon avoi suunsa, löysivät jo ala-asteelta tutut virret muotonsa.

Bändi on ujuttanut sovituksiin reippaasti hevihistoriasta tuttuja riffejä ja kohtia, joiden tunnistamiseksi tarvitsee olla vähintään jonkinlainen alan harrastaja. Välillä jokin biisi saattaa kulkea aivan kuin Gillanin Running White Face City Boy, kun taas toinen puolestaan muistuttaa Deep Purplen Burnia. Sellainen tuo väkisinkin hymyn suunpieleen.

Hevinkelium on niin rautainen porukka, että esitystä seuratessa ei uskoisi keikkoja olevan vain yksi vuodessa. Treenäjäkään tuskin kovin montaa järjestetään. Moni saattaa pitää hommaa silkkana pelleilynä, mutta sopii mennä vaikka ensi jouluna kuuntelemaan kuinka Tiellä ken vaeltaa, Heinillä härkien kaukalon, herraa hyvää kiittäkää ja muut kirkosta tutut rallit kulkevat heviversioina.

Hevinkeliumin 90-luvun lopulla otettu promokuva valittiin pari vuotta sitten eräällä internetsivustolla maailman 36. huonoimmaksi bändikuvaksi.

Cold Sweat: Broadcast Interference

Turussa vuonna 2002 perustettu Cold Sweat kunnioitti ensimmäisellä levyllään irlaintilaisbändi Thin Lizzyä. Dedicated to Thin Lizzy sisälsi melkein pelkästään tuon Phil Lynottin poppoon kappaleita. Juuri ilmestyneellä kakkoslevyllään Broadcast Interference orkesteri soitteleekin sitten omia biisejä. Kiekolla tosin kuullaan versiot Thin Lizzyn It's Only Moneystä ja Massacresta.

Hankalasti nimetyn Broadcast Interferencen kappaleet on pääasiassa tehnyt bändin ulkopuolinen kaveri, Riittis -nimeä totteleva henkilö. Hän soitti aikoinaan kitaraa kauhajokilaisessa Skädämissä. Tuossa 80-luvun lopulla toimineessa ja yhden kokopitkän levynkin tehneessä yhtyeessä vaikuttivat myös Cold Sweatin nykyinen laulaja Frogley ja rumpaliveljensä Eepo.

Eepo taustaan kuuluu myös Iron Cross. Hän takoi kolmisenkymmentä vuotta sitten kannuja tässä legendaarisessa turkulaishevibändissä. Mies oli mukana yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla.

Yllätys olikin melkoinen, kun huomasin Broadcast Interferencen sisävihkosta levyn kahden kappaleen olevan entisen Iron Cross -laulajan Tyrone Gona Tougherin käsialaa. Mies kun ei ole 90-luvun taitteen jälkeen rokkihommiin koskenutkaan, vaan keskittynyt lähinnä hengen ravintoon.

Searching For Love ja Running For The Diamonds olivat alunperin tarkoitettu Iron Crossin kakkoslevylle Steel Warrior (-84). Kiekko on hyvää perusheviä heikoista diskanttipitoisista soundeistaan huolimatta. Valitettavasti se jäi aikanaan liian vähälle huomiolle, kuten koko orkesteri. Varsinkin Running For The Diamondsista kuuluu selvästi Iron Cross läpi. Hienoa, että biisit on nyt tuotu julki.

Riitiksen kynäilemät kappaleet ovat nekin mielenkiintoisia ja tarttuvia. Thin Lizzyn vaikutus ei kyseisissä biiseissä kuulu ainakaan mitenkään erityisemmin. Tiedä sitten onko ollut tarkoituskaan.

Aiemmin eri vokalistien kanssa toiminut Cold Sweat on vakiinnuttanjut Frogleyn äänekseen, vaikka It's Only Moneylla laulaakin muun muassa Hevinkeliumista ja Kilvestä tuttu Taage Laiho.

Nettiä selatessani löysin Cold Sweat -haastattelun, jonka tein Dedicated to Thin Lizzyn ilmestymisen aikoihin vuonna 2006. http://www.imperiumi.net/index.php?act=interviews&id=771

Päivän levy - Ghost Machinery: Out For Blood

Oululaisbändi Ghost Machineryä sivusin jo alkukesästä kautta aikojen toisessa blogikirjoituksessani, jossa pääosassa oli kitaristi Pete Ahonen. Ahonen on bändin sielu, mutta Out For Blood -levy juolahti eilen mieleen, kun Radio Sadassa jututettiin laulaja Taage Laihoa.

Valitettavan lyhyt haastattelu keskeytettiin jatkuvasti kappaleilla, joita soitettiin kaksi peräkkäin. Tämän jälkeen juontaja ja Taage olivat jälleen minuutin - pari äänessä ja taas sama kuvio toistui. Tietenkään yksikään soitetuista biiseistä ei ollut Ghost Machineryä, mutta ei jostain kumman syystä myöskään Kilpeä, jonka tulevan Down By The Laituri -keikan takia Taage oli studiovieraaksi kutsuttu.

Keskustelussa sivuttiin myös Taagen muita yhtyeitä, Hevinkeliumia ja Taage Laiho Gangia. Jälkimmäisellä ei levytyksiä olekaan, vaan sen toiminta pohjautuu lähinnä 80-luvun heviklassikoitten esittämiseen keikoilla. Ilmeisesti Radio Sadassa ei omisteta Hevinkeliumin Varrella virren -levyä, eikä se ehkä olisikaan ollut keskellä kesää kovin aktuellia musiikkia.

Menipä tarinointi hieman väärille raiteille. Paikallisradioiden ja ylipäätään minkä tahansa radion musiikkilistoista voisi rutista maailman tappiin asti, mutta olkoon nyt. Yleensä kuitenkin Radio Sata on ainoa kanava ainakin Turun seudulla, jota pystyy kuuntelemaan sujuvasti. Jopa Ghost Machineryä on soitettu siellä.

Ylistin bändin kakkosalbumia viime vuonna tähän malliin. Arvio non julkaistu Sue-lehden nettisivuilla, vaikka painetussa lehdessä se olisikin tavoittanut paljon enemmän lukijoita. Valitettavasti en ollut siitäkään asiasta päättämässä.

Ghost Machinery - Out for Blood

(Limb Music)

14.10.2010 11:51

9 Oululainen Ghost Machinery julkaisi Haunting Remains -debyyttilevynsä vuonna 2004. Kotimaassaan melko vähälle huomiolle jäänyt kiekko oli pätevää power metallia vähän Helloweenin ja Gamma Rayn hengessä. Pääjehu Pete Ahonen on tällä välin työstänyt muiden bändiensä musiikkia, eikä Kummitusrakkinettakaan ole koskaan haudattu. Kun ensimmäisellä levyllä Ahonen hoiti kitaran ohella myös laulupuolen, on jälkimmäistä virkaa nyt toteuttamassa turkulainen Taage Laiho. Miehen meriitteihin kuuluvat esimerkiksi Kilpi ja Hevinkelium. Ääneltään Laiho sopiikin Ghost Machineryyn kuin nenä päähän.

Out for Blood on avausraita Face of Evilistä alkaen varmaa tavaraa. Kappaleista löytyy tarttumapintaa vaikka muille jakaa. Guilty edustaa hieman rankempaa osastoa, kun taas Blood from Stone kallistuu jenkkiheviin. Kappale voisi olla tehty 80-luvun lopulla tukkahevin kulta-aikoina. Levyn kruunaa mahtava Blackfoot-laina Send Me an Angel.

Ahosen tunnetuimman kokoonpanon Burning Pointin kanssa Ghost Machineryllä on niin paljon yhteistä, että yhdistelemällä näiden kahden ryhmän musiikit olisi kasassa varmaankin täyden kympin levy. Vaikea sanoa, kumpi bändeistä on parempi, sillä molemmat lykkäävät ulos todella pätevää heviä.

Kimmo Jaramo