Black Rose - Phil Lynott ja Thin Lizzyn tarina

Mark Putterfordin kirjoittama teos irlantilaisbändi Thin Lizzyn nokkamiehestä Phil Lynottista ilmestyi alunperin vuonna 1994. Taannoin se saatiin kirjakauppoihin suomenkielisenä.

Phil Lynott on epäilemättä eräs rockhistorian legendaarisimmista henkilöistä. Vaikka miehen tuotanto käsitti lukuisia hienoja levyjä ja hittibiisejä, tuo myyttiin oman lisänsä nuorena kuoleminen. Lynott siirtyi taivaalliseen orkesteriin alkuvuodesta 1986, vain 36-vuotiaana.

Lynott syntyi vuonna 1949 Dubliniin irlantilaisäidin poikana. Philomena Phyllis Lynott oli reissullaan treffannut mustaa merimiestä. Lopulta hän sai tältä jotain sellaista, johon punaposkiset irkkupojat eivät kyenneet. Niin syntyi katoliseen sukuun avioton mulattipoika, jonka äiti joutui pian antamaan omien vanhempiensa kasvatettavaksi. Pikku-Phil oli kummajainen kotiseudullaan.

Hankalista lähtökohdistaan huolimatta Lynott nousi 70-luvulla menestyneen irlantilaisyhtyeen pääjehuksi ja suurimmaksi mustaksi rokkitähdeksi sitten Jimi Hendrixin.

Kirjaan alussa kerrataan Lynottin lapsuus ja nuoruus, ensimmäiset bändit ja keikat. Huomattavasti kiinnostavammaksi teksti muuttuu, kun päästään käsiksi Lizzyn menestysvuosien kiertueisiin, levytyssessioihin ja miehintönvaihdoksiin.

Uutta informaatiota oli ainakin minulle, että Deep Purplen kitaristi Ritchie Blackmore oli suunnitellut Lynottin kanssa yhteistä bändiä vuonna 1972. Rumpaliksi kaavailtiin Purplen Ian Paicea. Jälkeenpäin ajatellen on parempi, ettei siitä tullut mitään. Olisi meinaan jäänyt Purplen loistava Machine Head -levy (-72) tekemättä ja todennäköisesti paljon muutakin herkkua.

Lynottin johtama Thin Lizzy alkoi saada paremmin menestystä 70-luvun viimeisellä puoliskolla. Lopulta sitä piisasikin niin paljon, että Lynottista tuli kirjan mukaan tavattoman hankala ihminen ja päihderiippuvainen.

Huippuvuosinaan Lizzy tehtaili hittejä melkein liukuhihnalta. Nykyään näitä ralleja voi kuulla suomalaisiltakin radiokanavilta vaikkapa matkalla lähimpään ostoskeskukseen. Todennäköisesti aika moni tunnistaa orkesterin Thin Lizzyksi, mikäli kuulee esimerkiksi The Boys Are Back In Townin, Jailbreakin tai Waiting For An Alibin.

1977 Thin Lizzy vieraili Turun Ruisrockissa. En muista koskaan kuulleeni keneltäkään aikalaiselta keikasta mitään. Ilmeisesti kovin syvää vaikutusta se ei sitten tehnyt, tai sitten paikallaolijat eivät vielä tuolloin ymmärtäneet hyvän päälle.

Thin Lizzy pantiin kuoppaan 1983. Tuolloin ilmestyivät minun mielestäni yhtyeen paras levy Thunder And Lightning. Sitä seurasi viimeiseltä kiertueelta nauhoittettu tupla-live Life.

Lynott yritti vielä jonkin aikaa uraa Grand Slam -bändinsä kanssa ja teki yhteistyötä entisen Lizzy-kitaristi Gary Mooren kanssa. Kun viina ja huumeet maistuivat yhä enemmän, oli tie takaisin musiikkimaailman huipulle tukossa. Niin oli myös miehen kroppa. Viimeisen kerran sankarimme sulki silmänsä 4. tammikuuta 1986.

Thin Lizzy koottiin uudelleen 1996. Mukana oli jokunen yhtyeen entinen jäsen. Bändi esiintyi vielä jokin aika sitten Thin Lizzy -nimellä, mutta vaihtoi tittelinsä Black Star Ridersiksi viime joulukuussa.

Cold Sweat: Broadcast Interference

Turussa vuonna 2002 perustettu Cold Sweat kunnioitti ensimmäisellä levyllään irlaintilaisbändi Thin Lizzyä. Dedicated to Thin Lizzy sisälsi melkein pelkästään tuon Phil Lynottin poppoon kappaleita. Juuri ilmestyneellä kakkoslevyllään Broadcast Interference orkesteri soitteleekin sitten omia biisejä. Kiekolla tosin kuullaan versiot Thin Lizzyn It's Only Moneystä ja Massacresta.

Hankalasti nimetyn Broadcast Interferencen kappaleet on pääasiassa tehnyt bändin ulkopuolinen kaveri, Riittis -nimeä totteleva henkilö. Hän soitti aikoinaan kitaraa kauhajokilaisessa Skädämissä. Tuossa 80-luvun lopulla toimineessa ja yhden kokopitkän levynkin tehneessä yhtyeessä vaikuttivat myös Cold Sweatin nykyinen laulaja Frogley ja rumpaliveljensä Eepo.

Eepo taustaan kuuluu myös Iron Cross. Hän takoi kolmisenkymmentä vuotta sitten kannuja tässä legendaarisessa turkulaishevibändissä. Mies oli mukana yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla.

Yllätys olikin melkoinen, kun huomasin Broadcast Interferencen sisävihkosta levyn kahden kappaleen olevan entisen Iron Cross -laulajan Tyrone Gona Tougherin käsialaa. Mies kun ei ole 90-luvun taitteen jälkeen rokkihommiin koskenutkaan, vaan keskittynyt lähinnä hengen ravintoon.

Searching For Love ja Running For The Diamonds olivat alunperin tarkoitettu Iron Crossin kakkoslevylle Steel Warrior (-84). Kiekko on hyvää perusheviä heikoista diskanttipitoisista soundeistaan huolimatta. Valitettavasti se jäi aikanaan liian vähälle huomiolle, kuten koko orkesteri. Varsinkin Running For The Diamondsista kuuluu selvästi Iron Cross läpi. Hienoa, että biisit on nyt tuotu julki.

Riitiksen kynäilemät kappaleet ovat nekin mielenkiintoisia ja tarttuvia. Thin Lizzyn vaikutus ei kyseisissä biiseissä kuulu ainakaan mitenkään erityisemmin. Tiedä sitten onko ollut tarkoituskaan.

Aiemmin eri vokalistien kanssa toiminut Cold Sweat on vakiinnuttanjut Frogleyn äänekseen, vaikka It's Only Moneylla laulaakin muun muassa Hevinkeliumista ja Kilvestä tuttu Taage Laiho.

Nettiä selatessani löysin Cold Sweat -haastattelun, jonka tein Dedicated to Thin Lizzyn ilmestymisen aikoihin vuonna 2006. http://www.imperiumi.net/index.php?act=interviews&id=771

Gary Moore 4.4.1952 - 6.2.2011

Gary Moore oli Pohjois-Irlannissa syntynyt kitaristi, jonka tunnetuimpia yhtyeitä olivat Colosseum II ja Thin Lizzy. Soolourallaan mies levytti laadukasta hard rockia, mutta siirtyi 90-luvun taitteessa bluesin pariin. Sitä hän soitteli viimeiset parikymmentä vuotta.

Gary Moore löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan Espanjan aurinkorannikolta vuosi sitten. Ilmeisesti viina maistui liikaa. Viikatemies korjasi lahjakkaan soittajan pois alle kuusikymppisenä.

Näin Mooren lavalla muistaakseni kaksi kertaa. Provinssirockissa Seinäjoellä kesäkuussa 1990 ja Tall Ship Racessa Turussa heinäkuussa 2009. Molemmilla kerroilla Moore soitti bluesrockia koko keikan.

Ennen jälkimmäistä esiintymistä Turussa liikkui "varmoja huhuja", että Moore soittaisi "hard rock -setin" eli 80-luvun tuotantoaan. Näin ei valitettavasti ollut. Eipä silti, hyvinhän se blues upposi minullekin.

70-luvun tuotantoa oleva Parisienne Walkways meni Turussakin tällä lailla. Gary Moore todella tiesi miten kitara pannaan vinkumaan.

Eräs Gary Mooren tunnetuimmista kappaleista on peräisin Run For Cover -levyltä vuodelta 1985. Albumilla olivat mukana muun muassa entinen Deep Purple -basistilaulaja Glenn Hughes ja Thin Lizzyn nokkamies Phil Lynott. Viimeksi mainittu myös Out in The Fields -biisillä ja videolla.

Gary Moore kohosi hurjaan suosioon 1987 julkaistun Wild Frontier -levyn myötä. Sen tunnetuin kappale on suomalaisen Nightwish -yhtyeenkin myöhemmin levyttämä Over The Hills And Far Away.

Sääli, että mies jätti hard rockin jo 80-luvun lopulla. Onneksi perinnöksi jäi loistavia levyjä kuten Corrodors of Power (-82), Victims Of The Future (-83) ja Run For Cover (-85).

Gary Mooren blues-kauteen en ole koskaan jaksanut perehtyä tarkemmin. Miehen bluesrenkutuksia tunnistan sentään muutaman, koska jonkinmoisia hittejä niistäkin on tullut. Käsittääkseni häntä ei alan piireissä juurikaan arvostettu bluesmuusikkona. Liekö syynä sitten hard rock -tausta vai mikä. Hyvin tämä ainakin kulkee.